Majdanekin keskitysleiri

Majdanekin keskitysleiri (saks. Konzentrationslager Majdanek) oli Puolassa sijainnut natsi-Saksan keskitysleiri.

Majdanekin sijainti Itä-Puolassa.

Majdanek marraskuussa 2003

Perustaminen

Kun operaatio Barbarossan aloittamisesta oli kulunut kuukausi, Reichsführer-SS Heinrich Himmler käski käydessään Itä-Puolassa 21. heinäkuuta 1941 seudulle perustettavaksi 50 000 vangin keskitysleirin. Tämän seurauksena alueen johtaja, SS-Brigadeführer Odilo Globocnik määräsi leirin rakennettavaksi Lublinin lähistölle, josta varattiin 270 hehtaarin syrjäinen alue. Rakennustyö alkoi syksyllä 1941 ja sen suorittivat puolanjuutalaiset ja neuvostoliittolaiset sotavangit.

Vuoden 1942 alussa leirin suunniteltua kapasiteettia suurennettiin mahduttamaan 250 000 vankia. Vuosina 1941–1944 leiriin rakennettiin 230 eli viidennes suunnitelluista rakennuksista muun muassa kaasukammiot ja krematorio, kaksinkertaiset piikkilanka-aidat, sähköaidat ja vartiotornit. Itärintaman vastoinkäymisten ja kuljetusongelmien vuoksi rakentaminen keskeytyi.

Majdanekin sisäänkäynti. Vasen tarkoitti elämää, oikea kuolemaa. Vain oikeassa rakennuksessa on kaasukammioita.

Vartijat

Hallinnollisesti Majdanek oli muiden keskitysleirien tavoin SS:n, ja erityisesti valtion turvallisuusviraston RSHA:n ja talous- ja hallintoviraston WVHA:n alaisena.

Leirin ensimmäinen komendantti oli SS-Standartenführer Karl Otto Koch, joka oli toiminut samanlaisissa tehtävissä Buchenwaldissa 1937–1941. Vuotta myöhemmin hänen tilalleen tuli Ravensbrückin keskitysleirin entinen komendantti SS-Obersturmführer Max Kögel. Seuraavat olivat SS-Sturmbannführer Hermann Florstedt ja Obersturmführer Martin Weiss. Leirin viimeinen komendantti oli Auschwitzista siirron saanut SS-Obersturmbannführer Arthur Liebehenschel. Heidän alaisiaan SS-miehiä oli noin 1 200. Naisia ja lapsia varten oli olemassa erillinen leiri Majdanekin yhteydessä. Sitä johti Ravensbrückistä siirretty Oberaufseherin Else Erich.

Vangit

Ensimmäiset vangit olivat neuvostoliittolaisia sotavankeja sekä Buchenwaldista, Oranienburgista tai Auschwitzista siirrettyjä vankeja, ja Lublinin ja sen ympäristön juutalaisia. Myöhemmin sinne tuotiin yhteistyöhaluttomia puolalaisia sekä juutalaisia Tšekkoslovakiasta, Ranskasta, Belgiasta, Hollannista, Kreikasta, Saksasta ja Unkarista. Valko-Venäjältä ja Ukrainasta tuotiin Einsatzgruppen-joukkojen keräämiä naisia ja lapsia. Varsovan ja Białystokin ghettojen asujaimiston rippeet vietiin Majdanekiin. Kaikkiaan leirillä oli vankeja yli 50 kansallisuudesta, eniten puolalaisia, sitten Puolan ja muiden maiden juutalaisia, venäläisiä, valkovenäläisiä ja ukrainalaisia.

Osa leirille tuoduista murhattiin heti hiilimonoksidilla tai Zyklon B -kaasulla tai ammuttiin. Vahvimmat säästettiin orjiksi. 3. marraskuuta 1943 18 400 ihmistä ammuttiin Majdanekin krematorion läheiseen ojaan. On arvioitu, että Majdanekissä murhattiin 80 000 ihmistä nälkiinnyttämällä, kylmään, tappavaan työhön ja teloittamalla. Leiriltä pakeni onnistuneesti noin 250 vankia ja ehkä 300 onnistui pakenemaan siirrettäessä muille leireille.

Vapautus

Puna-armeija vapautti leirin 24. heinäkuuta 1944.

Leiriä yritettiin tuhota venäläisten lähestyessä. Yritys sammui omaan mahdottomuuteensa: suurin osa vangeista oli edelleen leirillä eikä edes vaate- ja hiusvarastoja onnistuttu tuhoamaan ennen antautumista. Venäläiset saivat kiinni ja teloittivat välittömästi kuusi alempaa vartijaa, mutta leirin ylin johto pääsi pakoon.

Kirjallisuudessa on polemisoitu runsaasti leirinjohdon suunnitelmista kaiken tuhoamisesta ja vankien evakuoinnista tai tuhoamisesta ennen venäläisten saapumista. Yhteenvetona voi mainita, että noiden vahvasti todellisuuteen pohjautuvien arvioiden mukaan suunnitelman toteutus olisi vaatinut vähimmillään noin 24 päivää: vankeja oli noin neljäkymmentä tuhatta, ja uuneissa pystyttiin polttamaan vain kaksituhatta vuorokaudessa. Pois kuljettaminen rautateitse ei onnistuisi, koska kuljetusupseeri ilmoitti että maksimimäärä käytettävissä vaunuja olisi neljäkymmentä – hyvä jos niinkään monta, siis nelisen tuhatta vankia maksimissaan olisi viety näin pois. Marssitusta ei enemmistö vangeista olisi kestänyt ja uudeksi ongelmaksi olisivat tulleet marsseilla kuolleet – kun perusajatus oli kaiken salaaminen.