Rhythm and blues

Rhythm and blues (lyhyennetty usein R&B tai R’n’B) viittaa rajoitetummassa merkityksessä 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa suosittuun afroamerikkalaisen populaarimusiikin tyyliin, joka vaikutti voimakkaasti rockmusiikin syntyyn ja kehitykseen. Laajemmassa merkityksessä käsite tarkoittaa populaarimusiikin perinnettä, joka jazzia ja gospelia lukuun ottamatta kattaa kaiken afroamerikkalaisen musiikin 1940-luvulta alkaen. Tähän traditioon kuuluvat moderni sähköinen blues, varsinainen rhythm and blues -musiikki 1950- ja 1960-luvuilla, doo wop, soul, funk, disko, hip hop / rap sekä varsinaisesta rhythm and bluesista kehittynyt nykyaikainen R&B. R&B-lyhennettä käytetään myös puhuttaessa nykyaikaisesta R&B:sta sekä koko rhythm and blues -traditiosta.

Tämä artikkeli käsittelee 1940- ja 50-luvuilla kehittynyttä musiikkityyliä. Nykyaikaisesta R&B:stä on oma artikkelinsa.

Rhythm and blues
Alkuperä	jazz, blues, negrospirituaali, gospel, boogie woogie
Alkuperämaa	Yhdysvallat
Kehittymisen ajankohta	1940- ja 1950-luku
Tyypillisiä soittimia	rummut, bassokitara, koskettimet, sähkökitara
Kehittyneitä tyylilajeja / suuntauksia	Nykyaikainen R&B, funk, ska, doo-wop, soul, rock and roll, reggae, disko, beatmusiikki, dancehall, hip hop
Infobox OK

Perinteinen rhythm and blues -musiikki

Termi ”rhythm and blues” korvasi 1940-luvun lopussa levylistojen nimissä aiemmin olleen termin, ”race records”, joka oli sodan jälkeen alkanut tuntua rasistiselta. Billboardin hittilistoilla ”rhythm and bluesia” edeltänyt termi oli ”Harlem hit parade”, josta luovuttiin vuoden 1949 kesäkuussa. Vuonna 1948 RCA Victor -levy-yhtiö käytti muotoa ”blues and rhythm”, mutta Atlantic Records yhtiö ilmeisesti vakiinnutti muodon, jossa sanojen paikkaa oli vaihdettu.

Ike Turner ja Tina Turner vuonna 1971.

Varsinainen rhythm and blues -musiikki tarkoittaa 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa tehtyä afroamerikkalaista popmusiikkia, joka ei ole jazzia, gospelia eikä perinteistä bluesia, vaikka näihin perustuikin. Tälle musiikille on tyypillistä kevyt rytmi, puhallinsektio ja usein myös taustalaulajat. Usein musiikki kulkee soinnuiltaan lähellä blueskaavaa, ja rytmissä tyypillistä on selkeä takapotku. Tästä tyylistä erkaantui 1950-luvulla rock and roll -musiikki, joka oli rhythm and bluesia rajumpaa ja useimmiten nopeampaa.

1950-luvulla syntynyt doo wop oli varsin samantyylistä musiikkia kuin perinteinen rhythm and blues. Siinä painotettiin kuitenkin entistä enemmän vokaaliosuuksia ja sitä esittivät muutamien laulajien ryhmistä koostuvat yhtyeet, joita taustamuusikot säestivät. Doo wop oli suosittua 1950-luvun puolivälistä 1960-luvun alkuun asti.

Perinteistä rhythm and bluesia 1950-luvulla esittäviä artisteja ja yhtyeitä olivat esimerkiksi Fats Domino, Drifters, Ray Charles, Platters, Johnny Ace, Clarence ”Frogman” Henry, Frankie Ford, Irma Thomas, The Neville Brothers, Dr. John ja James Brown. Doo wop -yhtyeitä olivat esimerkiksi The Marcels, The Flamingos ja The Crows.

1960-luvulla monet valkoihoisten brittiläisten yhtyeiden, kuten The Rolling Stonesin, esittämät rockkappaleet olivat itse asiassa sovituksia vanhoista rhythm and blues -kappaleista. Toisinaan tällaisten rockyhtyeiden musiikkia onkin kutsuttu rhythm and bluesiksi. Muita brittiläisiä rhythm and bluesia ja tavanomaisempaa pop-musiikkia sekoittelevia yhtyeitä olivat 1960-luvulla myös muun muassa The Animals, The Yardbirds, Small Faces sekä uransa alkuvaiheessa The Who.

R&B-tradition kehitys

James Brown vuonna 1973.

Ray Charles, James Brown ja muut heidän kaltaisensa artistit alkoivat yhdistää rhythm and bluesiin 1960-luvun alussa afroamerikkalaisesta gospelmusiikista tuttua ”sielukkuutta”, jolloin syntyi soul. Soul voi olla nopeiden gospelkappaleiden tapaan rytmikästä musiikkia, mutta useimmat soullevyt on täytetty hidastempoisilla kappaleilla. James Brown, Sly Stone ja muutamat muut artistit jalostivat soulin 1960-luvun loppupuolella monotonisemmaksi ja intensiivisempään rytmiin keskittyväksi funkiksi. 1970-luku oli funkin tärkein vuosikymmen, mutta funk ei kuitenkaan noussut suosiossa Marvin Gayen ja Stevie Wonderin kaltaisten souliin keskittyvien artistien ohitse.

Varsinainen 1960-luvulla syntynyt rockmusiikki on pääasiassa valkoihoisten esittämää, mutta funkin kautta myös jotkut mustat artistit lähestyivät musiikillaan rockia (niin sanottu ”funk rock”). Funkin ja soulin kaupallistettu ja suoraviivaistettu muoto oli 1970-luvun jälkipuoliskon diskomusiikki.

Funkista kehittyi kuitenkin myös alkujaan vähemmän kaupallinen musiikillinen suuntaus, rap, jossa pääosaan nousi räppääminen eli puhelaulu koneilla tehtyjen hitaiden rytmien päälle. Rapin nousun myötä torvisektiot ja muut aidot soittimet saivat väistyä valtavirrasta syntetisaattoreiden tieltä, vaikka tällaista kehitystä oli tapahtunut jo pitkin 1970-lukua. Diskobuumi hiipui 1980-luvulle tultaessa, mutta kaupalliset tahot onnistuivat jalostamaan rapista listoilla menestyvää musiikkia. Rapin ohella rhythm and blues -perinteen nykymuotoa edustaa pitkälti elektronisesti säestetty, ”sielukkaasti” laulettu moderni tanssimusiikki, josta käytetään usein vain nimeä R&B.

Yhteenveto R&B-tradition kehityksestä

Soul-muusikko Oceana.

1950-luku

• perinteinen rhythm and blues -musiikki
• sähkökitaralla soitettu ”urbaani blues” nousee esiin
• doo wop tulee suosituksi vuosikymmenen puolessa välissä

1960-luku

• soul syntyy 1950- ja 1960-luvun vaihteessa
• funk syntyy vuosikymmenen lopussa

1970-luku

• soul yhä suosituinta musiikkia
• funk jatkaa omana tyylinään
• disko syntyy vuosikymmenen puolessa välissä
• rap / hip hop syntyy vuosikymmenen lopussa

1980-luku ja siitä eteenpäin:

• tradition edustajista pinnalla ovat nykyisin lähinnä rap sekä R&B:ksi kutsuttu moderni, usein koneilla tehty tanssimusiikki.

Suomessa

Suomessa käytetään harvemmin artistien kuvailuun genrenimikettä R&B. Useimmat rhythm and bluesinkin alle sopivat artistit kuvaillaan yleisemmin muihin genreihin kuuluviksi, esimerkiksi soul, blues, funk ja niin edelleen.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Rhythm and blues Wikimedia Commonsissa