From Wikipedia, the free encyclopedia
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon historia on kristinuskon historiaa Suomessa. Se alkaa katolisesta kirkosta Suomessa ja luterilaisuuden synnystä 1500-luvulla.
Nykyisen Suomen alueella on ollut sekä itäisiä että läntisiä kristillisiä vaikutteita jo ennen 1000-lukua. 1000-luvun alussa kristillinen hautaustapa alkoi yleistyä ainakin Satakunnassa, Vakka-Suomessa ja Ahvenanmaalla. 1100-luvulla Ruotsin kuningaskunnan vaikutus Suomen alueella vahvistui. Nykyisen eteläisen Suomen silloinen maanviljelyväestön asuinseutu tuli Ruotsin vaikutuspiirin alaisuuteen. Tällä alueella myös kristillinen kirkko vähitellen järjestäytyi 1100-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Perimätiedon mukaan Suomen ensimmäinen piispa oli nimeltään Henrik, joka tuli Suomeen Ruotsin kuninkaan ristiretkien aikana. Piispa Henrikin historiallisuus on kyseenalainen. Suomeen vakiintui katolisen kirkon alainen hiippakunta ja seurakunnallinen toiminta.
Kuningas Kustaa Vaasa sekä Wittenbergissä opiskelleet teologit toteuttivat 1500-luvulla Suomessa reformaation (luterilaisten käyttämä nimitys on uskonpuhdistus). Lopullinen ero katolisesta kirkosta tapahtui Västeråsin valtiopäivillä vuonna 1527, jossa määrättiin myös, että suuri osa kirkon omaisuudesta piti luovuttaa kuninkaalle. Västeråsin ordinanti korosti pappien ja maallikkojen yhdenvertaisuutta lain edessä ja rajoitti kirkollista tuomio-oikeutta. Päätettiin, että ”Jumalan sanaa on puhtaana saarnattava valtakunnassa”.[1] Valtiopäivien jälkeen kuninkaalle siirrettiin vielä muun muassa oikeus valita piispat. Vuoden 1571 kirkkojärjestyksessä tehtiin ero maallisen ja hengellisen vallan välille. Vuoden 1686 kirkkolain myötä kaikki valtakunnan asukkaat sidottiin luterilaiseen tunnustukseen, kirkon itsenäisyys lakkautettiin kokonaan ja kirkosta muodostettiin valtion laitos.[2]
Reformaation alussa kirkkoa johti uudistusmielinen katolinen Martin Skytte. Myöhemmin varsinaisen reformaation hahmoksi tuli kuitenkin Mikael Agricola. Agricola loi Suomeen kirjakielen ja käänsi uskonnollisia kirjoja suomen kielelle. Hän loi myös kansankieliset jumalanpalvelukset ja kirkolliset toimitukset. Agricola toimi Turussa piispana ja rehtorina. Hänen työtään jatkoivat Paavali Juusten ja Jaakko Finno. Ruotsissa toteutettu reformaatio oli varsin maltillinen, minkä johdosta kirkko muun muassa säilyi järjestysmuodoltaan piispallisena. Vuonna 1554 Suomi jaettiin kahteen hiippakuntaan, Turun ja Viipurin hiippakuntaan. Niiden oli huolehdittava suomenkielisten kirjojen ja oppimateriaalin hankkimisesta kirkollista alkeisopetusta ja jumalanpalveluksia varten.[3] Niin sanotun puhdasoppisuuden aikana valtio ja kirkko toimivat läheisessä yhteistyössä. Tämän johdosta kirkon piispoiksi valittiin ruotsalaisia.
Lukutaidon ja Katekismuksen opetus alkoi 1600-luvulla. Ensimmäinen suomenkielinen Raamattu painettiin vuonna 1642. Vähä-katekismuksen pääkappaleiden ulkoaosaaminen oli ehtona ehtoolliselle ja avioliittoon pääsylle. Tuolloin pidettiin myös kinkereitä.
Puhdasoppisuuden ajan yhtenäinen kirkko alkoi 1700-luvulla murentua. Saksasta saapui uusia uskonnollisia virtauksia, kuten pietismi, joka korosti yksilöllistä uskonelämää.
1800-luku oli suomalaisten herätysliikkeiden aikaa. Savoon ja Pohjanmaalle syntyi herännäisyys. Karjalaan ja Satakuntaan syntyi rukoilevaisuus. Varsinais-Suomeen syntyi evankelisuus, ja lisäksi Ruotsin Lapista saapui lestadiolaisuus. Herätysliikkeitä ja maallikkotoimintaa vastaan säädetty konventikkeliplakaatti lakkautettiin vuonna 1869, ja herätysliikkeet saivat vapauden toimia kirkossa.
Kirkon asema pysyi suurelta osin ennallaan sen jälkeenkin, kun Suomi vuonna 1809 oli liitetty autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjään. Suomen kirkko erosi samalla hallinnollisesti Ruotsin kirkosta, mutta vuoden 1686 kirkkolaki pysyi voimassa. Venäjän keisari toimi nyt Ruotsin kuninkaan sijaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon päämiehenä ja käytti valtaansa viranomaisten välityksellä siitä huolimatta, että kuului itse toiseen, ortodoksiseen kirkkokuntaan.[2] Turun piispa sai vuonna 1817 arkkipiispan arvon.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntien ja kuntien hallinto erotettiin toisistaan vuonna 1865, kunnallishallinnon uudistuksen myötä. Vuonna 1869 säädettiin uusi kirkkolaki, joka takasi kirkon laajan itsehallinnon.[2] Kirkkolain säätämisjärjestys säädettiin sellaiseksi, että kirkolliskokouksella oli yksinoikeus ehdottaa kirkkolain muuttamista. Valtiopäivillä ja keisarilla oli valta hyväksyä tai hylätä ehdotus, mutta ei muuttaa ehdotusta. Muutoksen jälkeen kirkolla oli oma valtiosta itsenäinen hallinto ja päätöksentekoelin.
Vuonna 1922 säädettiin uskonnonvapauslaki, mikä antoi oikeuden erota kirkosta siviilirekisteriin. Vuonna 1923 kirkon hiippakuntahallinnossa tehtiin kielellinen jako, jonka myötä perustettiin uusi ruotsinkielinen hiippakunta.[4]
Sotien jälkeen kirkossa vaikutti niin kutsutun asevelipapiston kirkollisen uudistaminen, joka sisälsi uusien työmuotojen viriämistä sekä hengellistä herätystä.[5] Sotien jälkeen Suomen kirkko liittyi Luterilaiseen maailmanliittoon ja sai kansainvälistä apua erityisesti Ruotsin, Tanskan ja Yhdysvaltojen luterilaisilta kirkoilta sekä Sveitsin evankeliselta kirkkoliitolta. Avustustoiminta johti nykymuotoisen Kirkon Ulkomaanavun perustamiseen. Lukuisat Pohjois- ja Itä-Suomen kirkot sekä monet kirkollisten järjestöjen ja laitosten toimitilat ovat esimerkki kirkkojenvälisestä avustustyöstä.[6][7]
Sotien jälkeen kirkon sosiaaliset tehtävät, erityisesti diakoniatoiminta, laajenivat ja seurakunnat ottivat palvelukseensa uusia toimihenkilöitä. Yhteisvastuukeräyksen avulla kirkko sai vuosittain huomattavan rahamäärän käytettäväksi avustuskohteisiin. Vaatimukset sosiaalisesta vastuusta heijastuivat myös kirkon oppiin ja synnytti ajoittain oppiriitoja. Vakavin näistä oli vuonna 1962, kun Helsingin yliopiston dogmatiikan professori Osmo Tiililä erosi kirkosta, koska hänen mukaansa kirkko kehottaa jatkuvasti vain yhteiskunnalliseen valveutumiseen ja lähentymiseen milloin työväenliikkeeseen milloin sivistyneistöön.[8]
1960-luvun vaihteessa kirkolliseen kehitykseen vaikutti kirkollisveron kannon liittäminen ennakkoperintään, kirkollisten toimitusten kirjan ja virsikirjan lisävihkon hyväksyminen sekä lehtorin viran avaaminen naisille vuonna 1963.[9]
1970-luvulle tultaessa sekä kirkolliset että isänmaalliset arvot joutuivat opiskelijaradikalismin kohteeksi. Samoihin aikoihin laadittiin kirkon diakoniatyöhön vaikuttanut kansanterveyslaki. 1970-luvulla evankelioimisliike voimistui ja uudenaikainen hengellinen nuorisomusiikki syntyi. Kirkollisia uudistuksia olivat kirkollisen vaalitavan uudistaminen vuonna 1970 ja vuonna 1973 kirkolliskokous taipui työmarkkinajärjestöjen painostuksesta siirtämään loppiaisen, helatorstain ja toisen helluntaipäivän lauantaiksi.[10] Vuodesta 1974 lähtien kirkolliskokoukseen ovat osallistuneet myös maallikkoedustajat ja samalla osa piispainkokouksen tehtävistä siirrettiin kirkolliskokoukselle.[11] Lapset pääsivät ehtoolliselle vuodesta 1979 lähtien.[12]
1980-luvulla kirkossa otettiin käyttöön uusi kirkollisten toimitusten kirja vuonna 1984 sekä uusi virsikirja vuonna 1987. Edelliseen vuosikymmeneen verrattuna ilmapiiri kirkkoa kohtaan muuttui ja arkipyhät, kuten loppiainen ja helatorstai, päätettiin palauttaa entisille paikoilleen. Päätös toteutui kuitenkin vasta vuonna 1992.[13] Leirimuotoisen rippikoulun suosio kasvoi edelleen 1980-luvulla. Ikäluokasta jopa yli 92 prosenttia kävi rippikoulun.[14] Kirkon ulkomaantyön voimakkaimman kasvun ajat sijoittuvat 1970- ja 1980-luvuille. Keskeisinä työalueina ovat olleet Afrikassa tehty katastrofi- ja pakolaisapu sekä avustustyö Itä-Euroopan ja Inkerin kirkkojen hyväksi.[7] Vuonna 1992 otettiin käyttöön uusi raamatunkäännös.[15]
Papin virka avattiin naisille vuonna 1988. Naispappeuden sallivan päätöksen jälkeen monet herätysliikkeet kirkon piirissä pitäytyivät kirkon aiempaan käytäntöön, eivätkä kutsuneet järjestämiinsä tilaisuuksiin opetus- tai puhujatehtäviin taikka jumalanpalvelusta toimittamaan naispuolisia pappeja. Myös osa seurakuntapapistosta vastusti naispappeutta. Pappisliiton hallitus hyväksyi vuonna 1987 niin sanotut ajo-ohjeet, joiden mukaan papinviran haltijalla oli oikeus väistyä jumalanpalvelusyhteistyöstä, mikäli hän ei katsonut voivansa toimittaa jumalanpalvelusta yhdessä toisten kanssa.[16]
Kirkko vastusti vuonna 2014 eduskunnassa hyväksyttyä uutta avioliittolakia, joka mahdollistaa samaa sukupuolta olevien avioliitot.[17] Luterilainen kirkko ei alkanut vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja, koska se olisi ollut ristiriidassa perinteisen kirkon käsityksen kanssa.[18] Samoin kirkko vastusti vuonna 2001 eduskunnan hyväksymää lakia rekisteröidystä parisuhteesta.[19]
Kirkon opetuksessa on 1900-luvun jälkipuolella tapahtunut muutoslinja, jossa Raamatun auktoriteetin normatiivinen ilmaisutapa on muuttunut voimakkaammin spiritualistiselle kielelle. Kirkon työntekijöiden keskuudessa kirkon opin ja Raamatun rinnalle on 2010-luvun tutkimuksen mukaan muodostunut uusia opin arviointikriteereitä, kuten yksilö- ja kokemuskeskeisyys. Tämän kehityksen on katsottu riisuvan kirkon ja Raamatun perinteistä arvovaltaa. Arvostelun mukaan Raamattu on pudonnut sille kuuluvasta erityisasemasta osaksi muuta uskonnollista kirjallisuutta.[20]
Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului vuoden 2023 alkupuolella 65,1 prosenttia suomalaisista.[21] 2020-luvun alussa 60 prosenttia lapsista sai kristillisen kasteen.[22] Rippikoulun kävi 77,4 % 14–15-vuotiaiden ikäluokasta.[23]
Lähes koko Suomen väestö kuului aiemmin evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Kirkon jäsenten osuus on kuitenkin vuosikymmenten saatossa laskenut. Etenkin 2000-luvulla kirkosta eronneiden määrä on lisääntynyt merkittävästi.[24] Tutkimusten mukaan moni kirkon jäsen ei usko ja elä niin kuin kirkko opettaa.[25] Kristinuskon jumalan olemassaoloon uskoi vuonna 2019 Kirkon tutkimuskeskuksen kyselyssä 25 prosenttia suomalaisista.[26]
Vuonna 2003 tehdyn tutkimuksen mukaan tärkeimpiä kirkkoon kuulumisen syitä olivat kirkolliset toimitukset (kaste, vihkiminen ja hautaan siunaaminen) sekä se, että kirkko ylläpitää hautausmaita. Muita tärkeitä syitä olivat mahdollisuus toimia kummina ja se, että kirkko ylläpitää kirkollisten juhlapyhien kristillistä perinnettä ja opettaa ”oikeita elämänarvoja” lapsille ja nuorille. Myös kirkon työtä vanhusten ja vammaisten auttamiseksi pidettiin perusteena.[27]
Vuosi | Luterilaisia väestöstä[32] | Syntyneistä kastettu | Vihkimisistä kirkollisia[33] |
---|---|---|---|
1860 | 97,7 % | ||
1870 | 98,0 % | ||
1880 | 98,0 % | ||
1890 | 98,1 % | ||
1900 | 98,1 % | ||
1910 | 98,2 % | ||
1920 | 98,1 % | ||
1930 | 96,4 % | ||
1940 | 95,9 % | ||
1950 | 95,0 % | ||
1960 | 92,4 % | 95 %[34] | 92 %[34] |
1970 | 92,4 % | n. 95 %[34] | n. 90 %[34] |
1980 | 90,3 % | 91,8 % | 86,5 % |
1990 | 87,8 % | 90,5 % | 82,0 % |
2000 | 85,1 % | 88,7 % | 79,9 % |
Vuosi | Eronneet | Liittyneet | Liittyneet − eronneet | Luterilaisia väestöstä | Syntyneistä kastettu | Avioon vihkimisistä kirkollisia[36] | Avioliiton siunaamisten osuus kaikista ei-kirkollisista vihkimisistä[37] |
---|---|---|---|---|---|---|---|
2000 | 13 608 | 11 220 | −2 388 | 85,0 % | 88,7 % | 77,9 %[37] | 16 % |
2001 | 14 083 | 10 608 | −3 475 | 84,8 % | 88,2 % | 13 % | |
2002 | 16 077 | 10 377 | −5 700 | 84,6 % | 87,1 % | 67,9 %[37] | 11 % |
2003 | 26 857 | 10 023 | −16 834 | 84,1 % | 87,0 % | 68,0 %[38] | 10,2 % |
2004 | 27 009 | 9 365 | −17 644 | 83,6 % | 86,0 % | 64,0 %[38] | 8,6 % |
2005 | 33 043 | 9 559 | −23 484 | 83,1 % | 85,6 % | 63,3 %[31] | |
2006 | 34 952 | 10 116 | −24 836 | 82,4 % | 84,2 % | 61,0 %[39] | 7 % |
2007 | 37 879 | 10 474 | −27 405 | 81,7 % | 84,0 % | 60,0 %[39] | ? (800 kpl)[39] |
2008 | 52 203 | 10 763 | −41 440 | 80,6 % | 82,4 % | 56,9 %[40] | 8,9 %[41] |
2009 | 43 650 | 12 195 | −31 455 | 79,7 % | 80,2 % | 56,1 %[42] | |
2010 | 83 097 | 13 284 | −69 813 | 78,2 % | 79,3 % | 55,5 %[42] | |
2011 | 46 177 | 13 623 | −32 554 | 77,2 % | 77,9 % | 53,2 %[43] | ? (841 kpl) |
2012 | 41 079 | 14 108 | −26 971 | 76,4 % | 75,3 % | 51,1 %[43] | ? (801 kpl) |
2013 | 58 965 | 14 653 | −44 312 | 75,2 % | 75,2 % | 49,1 %[35] | ? (841 kpl)[35] |
2014[44] | 78 300 | 15 701 | −62 599 | 73,7 % | 72,2 % | 47,7 % | ? (831 kpl) |
2015[45] | 45 241 | 17 604 | −27 637 | 72,9 % | 69,8 % | 46,9 % | |
2016[46] | 50 119 | 16 979 | −33 140 | 71,8 % | 69,3 % | 45,7 %[47][48] | |
2017[49] | 52 292 | 16 491 | −35 801 | 70,8 % | 67,1 %[50] | 41,2 %[50] | |
2018 | 58 338 | 16 680 | −41 658 | 69,7 % | 64,9 %[51] | 41,2 %[52][53] | |
2019[54] | 56 007 | 16 246 | −39 761 | 68,6 %[23] | 62,2 %[23] | 38,5 %[54][53] | |
2020[55] | 48 125 | 18 124 | −30 001 | 67,6 %[56] | |||
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.