Cinéma du look

Cinéma du Look oli 1980-luvun Ranskassa syntynyt elokuvallinen suuntaus, joka korosti visuaalista ilmaisua enemmän kuin syvällistä tarinankerrontaa.

Tyylillisesti suuntaus ammensi vaikutteita muun muassa mainoksista, musiikkivideoista, muotivalokuvauksesta sekä elokuvista kuten Suoraan sydämestä ja Taistelukala. Suuntauksen keskeisiä ohjaajia olivat Jean-Jacques Beineix, Leos Carax ja Luc Besson, joiden työt loivat liikkeelle sen tunnistettavan ilmeen.^[1]

Tyyli ja teemat

Vaikka Cinéma du Lookin ohjaajat olivat saaneet vaikutteita 1960-luvun ranskalaisesta uudesta aallosta, heidän ilmaisunsa painottui vahvasti esteettisyyteen, teatraalisuuteen ja nuorisolle suunnattuun kerrontaan. Realistisen käsivaratekniikan sijaan elokuvat rakentuivat huolellisesti lavastettujen ja usein futurististen tai steampunk-henkisten ympäristöjen varaan. Puvustuksessa hyödynnettiin nimekkäitä muotisuunnittelijoita, kuten Jean-Paul Gaultieria, ja musiikki heijasti elokuvien tekoajan kulttuurista ilmapiiriä.^[1][2]

Ohjaajat ja elokuvat

Leos Carax tunnetaan vahvasta visuaalisesta tyylistään ja yhteistyöstään näyttelijä Denis Lavantin kanssa. Hänen tunnetuimpiin töihinsä kuuluu Pont-Neufin rakastavaiset, jonka tuotanto oli haastava ja kallis, mutta lopputulos visuaalisesti vaikuttava.^[1]

Jean-Jacques Beineix puolestaan nousi esiin elokuvalla Diiva, jota pidetään Cinéma du Lookin käynnistäjänä. Hänen myöhempi teoksensa Betty Blue sai kansainvälistä huomiota rohkealla ja eroottisella kuvauksellaan, vaikka ohjaajan ura muuten koki sekä arvostelu- että lipputulotappioita.^[1][2]

Luc Besson teki suuntauksen kansainvälisesti tunnetuksi elokuvillaan Subway, The Big Blue, Tyttö nimeltä Nikita ja Leon. Näissä elokuvissa yhdistyivät näyttävä visuaalisuus, musiikin keskeinen rooli ja nuoruuden sekä vieraantumisen teemat. New Yorkissa kuvattu Leon toimi Bessonin ponnahduslautana Hollywoodiin.^[1][2]

Vaikutus ja merkitys

Cinéma du Lookin ydin oli kuvallisen ilmaisun rohkea ja korostunut käyttö, jonka tavoitteena oli vedota katsojan aisteihin. Tarinallinen syvyys ei ollut ensisijainen tavoite, vaan elokuvat loivat elämyksiä estetiikan ja tunnelman kautta. Suuntaus kesti noin vuosikymmenen, mutta sen vaikutus näkyy yhä erityisesti nuorisokulttuurin ja populaarikulttuurin kuvastossa eurooppalaisessa elokuvassa. Se avasi uuden näkökulman elokuvan tarkasteluun: painopiste siirtyi analyyttisestä otteesta kohti aistien ja kokemusten kautta tapahtuvaa eläytymistä.^[1][2]