Imitaatio

Imitaatio eli jäljittely on keskeinen länsimaisen estetiikan tradition käsite. Imitaation ja mimesiksen avulla on yritetty teorisoida taiteellisen ilmaisun oleellista osaa, ominaisuutta joka erottaa taideteokset muista ilmiöistä, sekä niistä lukuisista tavoista, joilla koemme ja reagoimme niihin.^[1]

Tämä artikkeli kertoo käännöstieteellisestä ja taideteoreettisesta käsitteestä, viihde-esiintymisestä kertoo artikkeli imitaattori.

Vincent van Goghin jäljitelmä (oik.) Hiroshigen teoksesta.

Käännöstieteessä imitaatio on käännöstapa, jossa kääntäjä ottaa kirjailijan vapauksia ja tekee haluamiaan muutoksia niin sisältöainekseen kuin merkityssisältöihinkin.^[2]

Kirjallisuustieteessä

Kirjallisuustieteessä imitaatiota on ainakin kolmea lajia:

1. kopioiminen (plagioiminen),
2. toisen kirjailijan tyylin omaksuminen ja mukailu (pastissi) sekä
3. esittävä taide.

Jo antiikin aikana pohdittiin taiteen jäljittelevää luonnetta. Senecalta periytyy fraasi "Omnis ars naturae imitatio est" (Kaikki taide on luonnon jälittelyä). Horatiuksen runousopissa suositellaan jäljittelemään parhaita mestareita.^[3]

Taideteoriassa

Imitaation käsite ei ole ollut suosiossa, koska romantiikka samasti imitaation virheellisesti kopioinnin kanssa. Vaikka latinan imitatio-sana liittyy kreikan mimesikseen, se ei taideteoriassa pyri tarkoittamaan pelkästään luonnon kopioimista, vaan parhaimpien taideteosten kaanonien jäljittelyä ja sellaisena sitä pohdittiin Quintilianuksen Puhujan kasvatuksessa. Imitaatiossa ei ollut kyse suoranaisesta vanhemman taiteen kopioinnista, vaan dialogin luomisesta menneisyyden parhaimpien teosten kanssa. Imitaatio oli elävä aihe läpi keskiajan. Renessanssista alkaen siitä tuli useiden uusien taideyeoroiden keskeinen osa. Taideakatemiat institutionalisoivat käsitteen, jota täsmennettiin uskolla sääntöihin ja ennakkoesimerkkeihin, joiden arveltiin puuttuvan käsityövaltaisilta killoilta.

Näin luotiin perusta opille suurten taiteilijoiden kopioimisesta. Se vakiintui myöhemmin koulutusta hallitsevaksi menneisyyden kunnioittamiseksi, joka hallitsi taidekasvatusta ja -koulutusta. Vain vahvimmat taiteilijat pystyivät vapautumaan sen vaikutuspiiristä. Romantiikan alkuperäisyyden arvostamisesta tuli keskeinen ominaisuus ja imitaatiota alettiin yhdistämään muun muassa parodian ja pastissin kaltaisiin ilmaisumuotoihin, jotka olivat tärkeitä postmodernismin aspekteja.^[4]