Preesens

Preesens (lat. praesens ’läsnäoleva’), vanhemmissa suomen kieliopeissa myös kestämä, on verbin aikamuoto, joka tyypillisesti ilmaisee puhehetkellä tapahtuvia (nyt se bussi tulee!), säännönmukaisesti toistuvia tai pysyviä asiaintiloja ja prosesseja (minun kesälomallani sataa aina, minä rakastan lastani).^[1]

Preesens maailman kielissä

Maailman kielissä on erilaisia aikamuotojärjestelmiä, mutta varsin yleisiä ovat järjestelmät, joissa – kuten suomessa – pääjako jollakin tasolla tehdään ”menneisyyden” ja ”ei-menneisyyden” välillä. Tällöin preesensmuodolla voidaan viitata myös tulevaisuuteen.^[2]

Useissa kielissä esiintyy tyylikeinona ns. dramaattinen eli historiallinen preesens: menneen ajan tapahtumista kerrotaan preesensmuodossa, puhuja ikään kuin selostaa mennyttä tapahtumaa silminnäkijänä ja siten dramatisoi tilannetta.^[3]

Preesens tai ”ei-mennyt aika” on useissa maailman kielissä vailla merkintää, niin että ainoastaan menneen (ja mahdollisesti myös tulevan) ajan aikamuodoilla on erityinen merkitsin. Grambank-tietokannan kielistä 1482:ssa preesens on merkitsemätön, 771:ssä on erityinen preesensin tunnus, 139 kielen osalta tiedot puuttuvat.^[4]

On tosin usein kiistanalaista, pidetäänkö jotakin taivutustunnusta preesensin merkitsimenä, koska esimerkiksi persoonan merkitsin saattaa eri aikamuodoissa olla erilainen. Esimerkiksi suomessa (useilla verbityypeilä) ja virossa yksikön kolmannella persoonalla on tunnus preesensissä (ota-n, otta-a; võta-n, võta-b) mutta ei menneessä ajassa (ot-i-n, ott-i-Ø; võt-si-n, võtt-is-Ø), joten kolmannen persoonan suffiksia on itämerensuomalaisten kielten kielioppiperinteessä joskus pidetty myös preesensin tunnuksena.^[5] Samoin esimerkiksi Grambank-tietokannan toimittajien käyttämissä eri saamelaiskielten kieliopeissa preesens on toisissa tulkittu merkitsemättömäksi, toisissa tunnukselliseksi.^[4]

Preesens uralilaisissa kielissä

Useimmissa suomen sukukielissä preesens-aikamuodolla ei ole erityistä tunnusta. Kiistämätön preesenssuffiksi esiintyy kuitenkin suomen sukukielistä ainakin hantissa, mansissa ja udmurtissa (esim. pohjoismansin min-ēɣ-əm ’menen’, min-as-əm ’menin’).^[6][7]

Mansin kielen preesenssuffiksin on ajateltu olevan jopa kantauralilaista perua. Kantakielen oletetun preesenssuffiksin *-k jälkiä on nähty muuallakin, esimerkiksi suomen kielen monikon 1. ja 2. persoonasuffikseissa -mme, -tte, joiden kaksoiskonsonantti edustaisi persoonatunnukseen sulautunutta -k-suffiksia (esim. eteläpohjalais- ja savolaismurteiden tulia ’tulitte’, ottima ’otimme’ -tyyppisissä menneen ajan muodoissa näkyisi alkuperäinen lyhyempi, k:ton persoonapääte).^[8][9]

Preesens suomen kielessä

Suomen kielen preesens on Ison suomen kieliopin mukaan tunnukseton, eli verbin preesensmuotoihin voidaan merkitä vain persoona (istu-n, istu-t, istu-u...).^[10] (Modustaivutus ei normaalisti esiinny yhdessä tempustaivutuksen kanssa, eli aikamuodon ja tapaluokan tunnukset eivät esiinny samassa sanassa. Tämän voi tulkita myös niin, että konditionaalin, potentiaalin ja imperatiivin taivutuksella muodostetut muodot, joissa aikamuototunnusta ei ole, olisivat preesensmuotoja: istu-isi-tte, istu-ne-tte, istu-kaa.)^[11]

Tunnusmerkittömänä preesens on suomen aikamuotojärjestelmän laajakäyttöisin yleistempus. Sen perusmerkitys on, että lauseen kuvaama tilanne on puhehetken kanssa samanaikainen. Ajan adverbiaaleilla tai muilla aineksilla ja asiayhteydellä preesensin merkitystä voidaan tarkentaa viittaamaan juuri puhehetkeen (Arto juoksee juuri toiseen puhelimeen), tulevaisuuteen (tulen pian) tai menneisyyteen (Nuori mies törmää vastaantulevaan autoon. Kolme kuoli.). Preesensilmaus voi myös viitata yleispätevään (kaksi plus kaksi on neljä) tai tavanomaiseen asiaintilaan (iltaisin katson tv:tä).^[12]