Suomi
valtio Pohjois-Euroopassa From Wikipedia, the free encyclopedia
Suomen tasavalta (ruots. Republiken Finland) eli Suomi (ruots. Finland) on parlamentaarinen tasavalta Pohjois-Euroopassa.
 |
Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Ainakin johdantoa voisi selventää ja laittaa lisäystä kunkin aiheen pääartikkeliin. Artikkeli on turhan pitkä, ja lähteitä voisi myös lisätä. |
| Suomen tasavalta Republiken Finland |
|||
|---|---|---|---|
|
|||
|
|
|||
| Valtiomuoto | parlamentaarinen tasavalta | ||
| Presidentti | Alexander Stubb | ||
| Pääministeri | Petteri Orpo | ||
| Pääkaupunki |
Helsinki, 683 669 as. |
||
| Muita kaupunkeja | |||
| Pinta-ala | |||
| – yhteensä | 338 472 km² [1] (sijalla 64) | ||
| – josta sisävesiä | 34 524 km² (10,2 %)[1] | ||
| Väkiluku (2023) | 5 616 923 [2] (sijalla 115) | ||
| – väestötiheys | 18,3 as. / km² (per maapinta-ala, 1.1.2022)[3] | ||
| – väestönkasvu | 0,28 %[4] (2016) | ||
| Viralliset kielet | suomi ja ruotsi sekä saame1 | ||
| Valuutta | euro (EUR) | ||
| BKT (2016) | |||
| – yhteensä | 238,6 mrd. USD[5] (sijalla 35) | ||
| – per asukas | 43 482 USD [5] (sijalla 21) | ||
| HDI (2019) | 0,938 [6] (sijalla 11) | ||
| Elinkeinorakenne (BKT:sta) | |||
| – maatalous | 3,3 % | ||
| – teollisuus | 30,2 % | ||
| – palvelut | 66,5 % | ||
| Aikavyöhyke | UTC+2 | ||
| – kesäaika | UTC+3 | ||
| Itsenäisyys – autonomia – julistautui itsenäiseksi – Neuvosto-Venäjä tunnusti itsenäisyyden |
29. maaliskuuta 1809 6. joulukuuta 1917 31. joulukuuta 1917 |
||
| Lyhenne | FI, FIN | ||
| – ajoneuvot: | FIN | ||
| – lentokoneet: | OH | ||
| Kansainvälinen suuntanumero |
+358 | ||
| Kansallislaulu | ”Maamme” | ||
|
|
|||
| Edeltäjä(t) |
 Suomen suuriruhtinaskunta |
||
|
1Suomi ja ruotsi ovat suomen perustuslain määrittelemät kansalliskielet. Vuodesta 1992 lähtien saamen kieli on ollut Suomessa virallisen kielen asemassa saamelaisten kotiseutualueella. Saamen kielilain mukaan henkilö voi itse valita, haluaako hän palvelua suomen vai saamen kielellä hoitaessaan asioitaan kunnassa. Kielilaki on voimassa Enontekiön, Inarin, Sodankylän ja Utsjoen kunnissa sekä niissä kuntayhtymissä, joissa jokin näistä kunnista on jäsenenä.[7] Lisäksi suomen perustuslaki turvaa myös romanien ja viittomakielisten oikeuden käyttää omaa kieltään.[8] |
|||
Suomen rajanaapureita ovat idässä Venäjä, pohjoisessa Norja ja lännessä Ruotsi. Ilman yhteistä maarajaa Suomen lähinaapurina on vielä Suomenlahden eteläpuolella Viro. Suomi kuuluu Pohjoismaihin, ja luonnonmaantieteellisesti Suomi on osa Fennoskandian niemimaata ja yksi Itämeren rantavaltioista. Itämeren osista Suomen alueelle ulottuvat Suomenlahti, Saaristomeri, Ahvenanmeri ja Pohjanlahti. Köppenin ilmastoluokituksessa Suomi kuuluu lumi- ja metsäilmaston kostea- ja kylmätalviseen tyyppiin.[9] Kasvillisuusvyöhykkeistä Suomi kuuluu pääosin pohjoiseen havumetsävyöhykkeeseen.
Suomea on asutettu viimeisimmän jääkauden päättymisestä lähtien eli jo 9 000 vuotta eaa. Itämerensuomalaiset kansat levittäytyivät Suomen alueelle joskus 800-luvulla. Suomi oli pitkään osa Ruotsia, kunnes vuonna 1809 se siirtyi Ruotsin tappioon päättyneen sodan jälkeen osaksi Venäjää. Suomi itsenäistyi vuonna 1917 bolševikkien valtaannousun jälkimainingeissa. Kansan kahtiajako ajoi maan sisällissotaan. Tasavalta vakiintui hallitusmuodoksi vuonna 1919. Toisessa maailmansodassa Suomi oli aluksi puolueeton, vaikka Neuvostoliitto vaati siltä ankaria alueluovutuksia. Talvisota alkoi, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen ilman sodanjulistusta. Maaliskuussa 1940 allekirjoitettiin Moskovan rauha. Suomi säilytti itsenäisyyden, mutta joutui taipumaan tiukkoihin rauhanehtoihin. Jatkosodassa Suomi yritti saksalaisten aseveljenä saada menetetyt alueet takaisin, ylittäen lopulta vanhat rajansa. Lapin sota oli seurausta rauhasta Stalinin kanssa, kun saksalaiset piti häätää Suomesta. YYA-sopimus sitoi Suomen kylmän sodan ajaksi Neuvostoliiton etupiiriin, ja Neuvostoliitto vaikutti Suomen politiikkaan. Tämä johti niin kutsuttuun suomettumiseen. Suomi liittyi Euroopan neuvostoon vuonna 1989, EU:hun 1995 ja Natoon 2023.
Suomi on Euroopan unionin harvimmin asuttu maa, ja valtaosa sen 5,56 miljoonasta asukkaasta asuu maan eteläosissa. Väestökeskipiste sijaitsee Hämeenlinnassa.[10] Suomen perustuslaki määrittelee maan kansalliskieliksi suomen ja ruotsin. Lisäksi saamenkielisillä on lain mukaan oikeus omaan kieleensä pohjoisessa Suomessa.[11] Vuoden 2022 lopussa suomenkielisiä oli väestöstä 85,9 prosenttia ja ruotsinkielisiä 5,2 prosenttia. Muiden kielten puhujien osuus väestöstä oli 8,9 prosenttia.[12]
Suomi kuuluu Euroopan unionin lisäksi Euroopan yhteisvaluutta-alueeseen sekä puolustusliitto Natoon. Suomi on hyvinvointivaltio, jolla on korkea bruttokansantuote henkeä kohden. Suomi on sijoittunut korkealle useissa kansainvälisissä vertailuissa, mukaan lukien koulutus, taloudellinen kilpailukyky, kansalaisvapaudet, elämänlaatu, onnellisuus ja inhimillinen kehitys.[13] Vuonna 2022 Suomi oli pitänyt Yhdistyneiden kansakuntien kestävän kehityksen verkoston ylläpitämän World Happiness Report -listan ensimmäistä sijaa maailman onnellisimpana maana hallussaan kuusi vuotta yhtäjaksoisesti vuodesta 2018.[14]
Nimen Suomi alkuperää ei tiedetä. Tiedetään, että se on ollut alun perin Suomenlahden ympäristöä ja sittemmin lähinnä Varsinais-Suomea ja sen suomenkielisen väestön kieltä koskeva nimitys ja laajentunut myöhemmin tarkoittamaan koko maata. Aiemmin esitetyt hypoteesit sen alkuperästä on uudemman tiedon perusteella kumottu.[15][16].
Vanhin säilynyt maininta sanasta Suomi on vuosien 741–829 välillä kirjoitetuissa Frankkien valtakunnan annaaleissa. Niissä mainitaan vuoden 811 kohdalla erään rauhansopimuksen yhteydessä Suomi-niminen henkilö.[17][18] Nykyään nimen Suomi vastineita käytetään itämerensuomalaisten kielten lisäksi saamelaiskielissä, latviassa, liettuassa ja gaelissa.[19]
Valtaosa maailman kielistä käyttää Suomesta nimitystä Finland, joka juontaa juurensa latinankieliseen termiin fenni. Ensimmäisen kerran nimitystä tiedetään käytetyn roomalaisen historioitsija Tacituksen teoksessa Germania vuonna 98. Latinaan nimitys on mahdollisesti lainattu germaanisista kielistä.[20] Yksi vanhimmista säilyneistä vieraskielisistä maininnoista Finlandista on riimukivessä U 528, joka on ajoitettu 1030-luvulle.lähde?
Suomen kallioperä kuuluu vanhaan Fennoskandian kilpeen, jossa vain pienet osat ovat nuorempia kuin 1 800 miljoonaa vuotta. Peruskallio on monin paikoin näkyvillä. Kallioperän vanhinta osaa on Itä- ja Pohjois-Suomessa esiintyvä, 2 800–2 700 miljoonaa vuotta vanha arkeeinen kallioperä. Pääosan Suomen kallioperästä muodostaa 1 930–1 800 miljoonaa vuotta sitten varhaisproterotsooisella kaudella syntynyt svekofenninen kallioperä. Pohjois-Lapissa on merkittävä granuliittimuodostuma. Nuoremmista kallioperistä merkittävimpiä ovat Etelä-Suomen 1 650–1 540 miljoonaa vuotta sitten keskiproterotsooisella kaudella syntyneet rapakivigraniitit.[22]
Suomen pinta-ala on 338 472 km² (2022). Lukuun sisältyvät maa- ja sisävesialueet. Merialueita on lisäksi 52 433 km².[1] Maankohoamisen vuoksi maapinta-ala kasvaa vuosittain noin 7 km². Maapinta-alasta on rakennettua 4 prosenttia, maatalousmaata 9 prosenttia, metsää 77 prosenttia ja muuta maata 10 prosenttia.[23] Maan eteläosa ja Pohjanmaan rannikko ovat tasaisia, mutta Keski-Suomessa maasto muuttuu kumpuilevaksi. Itä-Suomen vaarat ja Lapin tunturit ovat jäänne muinoin Itä-Karjalasta Lappiin ulottuneesta Karelidien vuoristosta. Käsivarren Lapin korkeimmat tunturit kuuluvat Skandeihin, joiden kallioperä on iältään 400–450 miljoonaa vuotta. Suomen korkein kohta on Skandeihin kuuluva Haltitunturi, jonka rinne kohoaa Suomen puolella 1 324 metriin merenpinnasta.[24]
Yleisin kivennäismaalaji on moreeni, jonka päälle on paikoin kasautunut savikkoa. Eloperäisistä maalajeista soille on muodostunut turvetta ja kangasmetsiin kangashumusta. Viimeisen jääkauden lopulla syntyneet jäätikön reunan suuntaiset reunamuodostumat ja liikesuunnan mukaiset harjut ovat Suomelle tunnusomaisia maastonmuotoja. Reunamuodostumista merkittävimmät ovat Salpausselät, jotka kulkevat eteläisen Suomen poikki lounaasta koilliseen. Pitkittäisharjuista tunnetuimpia ovat Pyynikinharju Pirkanmaalla, joka on maailman korkein soraharju,[25][26][27] sekä Punkaharju Saimaan Puruvedellä.
Pääosa Suomesta kuuluu Itämeren valuma-alueeseen. Pienempi osa pohjoisessa kuuluu Barentsinmeren valuma-alueeseen ja idässä Vienanmeren valuma-alueeseen. Järviä on Suomessa poikkeuksellisen paljon. Yhteensä maassa on Maanmittauslaitoksen mukaan 168 000 yli puolen hehtaarin suuruista järveä.[28] Suurin järvi on Saimaa ja syvin Päijänne. Runsasjärvisintä aluetta on Järvi-Suomi. Järvet ovat rikkonaisia, runsassaarisia ja suurimmaksi osaksi matalia, keskisyvyys on seitsemän metriä. Järvet muodostavat jokien välityksellä järvireittejä ja nämä vesistöjä. Suurimmat vesistöt ovat Vuoksen, Kymijoen, Kokemäenjoen, Oulujoen ja Kemijoen vesistöt. Järvien tapaan myös rannikot ovat rikkonaisia ja runsassaarisia. Turun saaristo ja Ahvenanmaan saaristo muodostavat Euroopan toiseksi monisaarisimman saariston. Suurin saari on Saimaalla sijaitseva Sääminginsalo (1 069 km²) ja toiseksi suurin Ahvenanmaan pääsaari (685 km²). Suomen merialueilla ja sisävesillä saaria on yhteensä 179 584.[29]
- Pääartikkeli: Suomen luonto
Eläinmaantieteellisesti Suomi kuuluu palearktiseen alueeseen, jonka eläimistö on tyypillistä pohjoiselle havumetsävyöhykkeelle. Nisäkkäitä on tunnistettu kaikkiaan yli 60 lajia, joista yleisiä ovat muun muassa orava, metsäjänis ja kettu. Suurista nisäkäslajeista esiintyvät karhu, susi, hirvi ja peuran alalajit metsäpeura ja poro, joka on kesytetty tunturipeurasta. Lintulajeja on havaittu 472,[30] joista suurin osa on muuttolintuja. Kalalajeja on yli 70, matelijalajeja viisi ja sammakkoeläinlajeja 3–4.[31][32][33]
Kasvillisuusvyöhykkeistä keskiboreaaliseen vyöhykkeeseen luetaan ainakin Pohjois-Pohjanmaan eteläosat, Kainuu, Pohjois-Savo, Pohjois-Karjala, Pohjanmaa, Etelä-Pohjanmaan pohjoisosia sekä Keski-Pohjanmaa. Lappi kuuluu lähes kokonaan pohjoisboreaaliseen vyöhykkeeseen lukuun ottamatta aivan pohjoisimpia osia jotka kuuluvat oroarktiseen vyöhykkeeseen. Etelä-Suomi Pirkanmaasta ja Pohjois-Karjalasta alaspäin kuuluu eteläboreaaliseen vyöhykkeeseen. Aivan etelässä, lounaisrannikolla tavataan hemiboreaalista vyöhykettä.[34]
Suomen luonto voidaan jakaa pääpiirteissään seuraaviin alueisiin:
- Lounais- ja Etelä-Suomi
- Itä-, Länsi-, Sisä- ja Pohjois-Suomi
- Metsä-Lappi
- Tunturi-Lappi
Lounais- ja Etelä-Suomi
Alue käsittää lähinnä Ahvenanmaan, Varsinais-Suomen ja Uudenmaan maakuntien alueen, sekä eteläisiä osia muista maakunnista linjalle Pori-Hämeenlinna-Kotka. Alue on tuottoisaa maatalousaluetta, jonka takia koskemattomat erämaa-alueet ovat pirstoutuneet sinne tänne kauaksi toisistaan. Alueen kasvillisuutta leimaa korkea biodiversiteetti muuhun Suomeen verrattuna, ja kasvillisuuden eteläiset piirteet. Alueella on sekä Keski-Euroopalle, että Siperian taigalle tyypillisiä kasvi- ja eliölajeja. Metsätyyppien jyrkät vaihtelut aiheuttavat metsien mosaiikkimaiset piirteet ja alueen maastolle tunnusomaisen pienipiirteisyyden. Metsät vaihtelevat metsätyypin mukaan rehevistä pähkinä- ja jalopuulehdoista kuiviin karukkokankaisiin. Kuitenkin yli 95 prosenttia alueen metsistä on havupuuvaltaisia kankaita. Lounaisrannikolla, linjan Porvoo-Rauma lounaispuolella vallitseva metsätyyppi on rehevämpi lehtomainen tai tuore kangas, ja mantereen puolella tuore kangas. Koko alueella tavallisimmat puulajit ovat metsäkuusi, koivut ja mänty. Yleisiä ovat myös haapa, raita, pihlaja sekä harmaa- ja tervaleppä. Harvinaisempia puita ja pensaita ovat pähkinäpensas, lehmukset, jalava ja vaahtera. Saarni ja tammi kasvavat luonnostaan vain Helsingin ja Uudenkaupungin välisellä rannikkokaistaleella, sielläkin harvinaisina, joskin saarnella on muutama yksittäinen luonnontilainen esiintymä sisämaassakin. Metsien aluskasvillisuudessa tyypillisiä lajeja ovat metsätyypistä riippuen mustikka, puolukka, saniaiset, oravanmarja, valkovuokko, käenkaali sekä sammalet ja jäkälät. Kevätlinnunherne, valkovuokko, sinivuokko ja käenrieskat kasvavat Suomessa pääosin vain tällä alueella.[35]
Alueen suot ovat pääosin keidassoita, mutta ihminen on kuivattanut niistä suuren osan. Haihdunta on kesäisin kohtalaista, ja luontaisesti soita on alueelle muodostunut lähinnä rotkoihin ja laakson pohjille kosteisiin painanteisiin.
Nisäkkäitä, joita Suomessa esiintyy pääasiassa vain maan eteläosissa, ovat esimerkiksi liito-orava ja rusakko. Alueella elää viisi sammakkoeläin- ja viisi matelijalajia. Hyönteislajistosta vain lähinnä täälläpäin Suomea tavattavia lajeja ovat perhosista pikkuapollo, lehmuskiitäjä ja tamminopsasiipi.
Itä-, Länsi-, Sisä- ja Pohjois-Suomi
Alue on Etelä-Suomea voimakkaammin lähinnä taigan eliö- ja kasvilajistoa, ja käsittää alueen Hämeestä Kainuuseen ja Oulun pohjoispuolelle. Kasvillisuus on alueen eteläosissa eteläboreaalista, pohjoisempana se vaihtuu keskiboreaaliin. Metsät ovat huomattavasti selväpiirteisempiä kuin Etelä-Suomen metsät; metsätyypeistä lähinnä tuore ja kuiva kangas vuorottelevat, ja antavat maastolle tyypillisen taigalle ominaisen tunnelman. Metsien pääpuulajit ovat boreaalisille metsille tyypilliset kuusi, koivu ja mänty. Mänty on alueen pohjoisosassa, kuten Oulun seudulla, kuusta yleisempi, mutta alueen eteläosassa, kuten Keski-Suomessa tai Pirkanmaalla vallitsevin puulaji on kuusi. Järvi-Suomen karuilla hietikkomailla mäntymetsät ovat yleisimpiä. Luonnontilaisessa metsässä kasvaa koivujen ja havupuiden seassa myös lehtipuita, kuten raita, haapa ja pihlaja. Metsätyypit ovat lähinnä havupuuvaltaisia kangasmetsiä. Ne ovat huomattavasti selkeämpiä ja karumpia kuin Etelä- ja Lounais-Suomen alueella kasvavat metsät. Tyypillisimmät aluskasvillisuuden muodostajat ovat mustikka ja puolukka, sekä sammalet ja jäkälät. Soita on enemmän kuin etelässä, ja ne voivat olla joko keidas- tai aapasoita. Lehtoja kasvaa yleensä purolaaksoissa, ja ne ovat tavallisesti kosteita saniaislehtoja, varsinaisten lehtimetsien piirteitä alueen lehdoista ei täällä kuitenkaan löydy, vaan lehdon lehtipuut ovat yleensä havumetsillekin tyypillisiä, kuten koivuja.
Alue on hyvin soista, sillä sademäärät ovat yhtä korkeat kuin Etelä-Suomenkin alueella, mutta haihdunta huomattavasti etelää vähäisempää. Esimerkiksi Pohjanmaalla on laajoja tasankosuoalueita.
Alueen nisäkäslajistoon kuuluu tyypillisiä havumetsälajeja, kuten karhu, metsäsopuli, metsämyyrä, majavat, hirvi ja ilves. Yleisiä lintuja ovat käpylinnut, tiaiset, peipot, tikat, suokukko, uikut, sorsat, rantakanat, pöllöt ja haukat. Erityisesti metso, pyy ja teeri ovat tyypillistä taigan linnustoa. Alueella on neljä matelija- ja sammakkoeläinlajia. Hyönteislajisto on muuten samaa kuin eteläisimmässäkin Suomessa, mutta eräät eteläiset lajit puuttuvat tai ovat harvinaisia.
Metsä-Lappi
Alue on tyypillistä taigaa ja edustaa sen karumpaa pohjoista osaa. Maasto on luonnostaan selväpiirteistä ja varsin yksitoikkoista erämaata. Alueen kasvillisuus on eteläosissa keskiboreaalista, pohjoisemmassa pohjoisboreaalista. Metsät ovat matalampia kuin etelässä, ja erityisesti kuuset kärsivät alueella tykystä, mikä tekee niistä kapeampia. Auringonvalo pääsee harvassa ja matalassa metsässä helposti kenttäkerrokseen, joten alueella etenkin puiden katveen varpulajisto kukoistaa. Alueen pääpuulajit ovat kuusi, koivu ja mänty, mutta alueen pohjoisosissa kuusi on jo harvinainen, pohjoisimpien metsien ja kitumaiden ollessa mänty- ja tunturikoivuvaltaisia. Aluskasvillisuudessa kasvaa metsätyypistä riippuen joko mustikkaa tai variksenmarjaa ja puolukkaa. Seudulla suon ja metsän raja on yleensä hyvin häilyvä johtuen vähäisestä hajonnasta, joten kuusikoissakin kasvaa yleensä suokasveja, kuten suopursua ja vaivaiskoivua, jotka Etelä-Suomessa tiukasti vain soilla. Alueella yleisenä kasvava kullero on Etelä-Suomessa harvinainen. Kullero on Lapin maakuntakukka.[36][37]
Alueella on runsaasti soita, ja ne ovat lähinnä aapasoita, paikoin lettoja. Alueen eläimistö on taigalajistoa, kuten karhu, poro, hirvi, metsäpeura, susi, ahma ja ilves. Linnuista mainittakoon laulujoutsen, suokukko, kurki, tiaiset, korppi, kuukkeli, piekana, taviokuurna ja tilhi. Alueella on kaksi matelija- ja kolme sammakkoeläinlajia. Hyönteislajisto on niukempi kuin etelässä ja täysin taigalajistoa.
Tunturi-Lappi
Alue on pääosin pohjoisboreaalia kitukasvuista havu- tai tunturikoivumetsää tai tunturien paljakoita. Puulajit ovat mänty ja tunturikoivu. Kuusi ei kasva tällä alueella ja paljakoilla ei kasva lainkaan puita. Metsien aluskasvillisuus on sekoitus tundraa ja taigaa, paljakoilla taas on tyypillistä tundrakasvillisuutta, kuten riekonmarjaa ja jäkälää. Tunturikoivikoissa aluskasvillisuus on yleensä vaivaiskoivua ja pajua. Tunturikoivikoissa on myös havumetsien tapaan runsaasti sieniä. Soita on lähes kaikkialla, ja ne ovat joko aapasoita tai palsasoita. Alueelle tyypillisiä eläimiä ovat poro, ahma ja sopuli.[38] Linnustosta löytyvät maakotka, koskikara, korppi, riekko ja sinirinta.[39]
- Pääartikkeli: Suomen ilmasto
Suomessa vallitsee väli-ilmasto, jossa on meri- tai mannerilmaston piirteitä riippuen ilmavirtauksien ajoittaisesta suunnasta. Alueen lämpötilaan vaikuttavat suuresti sen sijainti keskileveysasteilla suurimmaksi osaksi pohjoisten leveyspiirien 60° ja 70° välillä ja Atlantilla Skandinavian länsipuolella virtaava Golfvirta, joka kohottaa Suomen lämpötilaa talvisin korkeammalle verrattuna muihin saman leveysvyöhykkeen alueisiin.[41] Golfvirran aiheuttama lämpötilan korotus on noin 6–11 °C.[42] Myös Itämeri lahtineen kohottaa talvilämpötiloja rannikoilla ja suurimmat järvet niiden lähiympäristössä. Vuotuinen lämpötilan keskiarvo on lounaisimmassa Suomessa 5,5 °C. Keskiarvo laskee kuljettaessa koilliseen, mutta on kuitenkin matalimmillaan maan luoteisimmissa osissa, jossa se on noin −2 °C.[43]
Suomen sademäärä vaihtelee voimakkaasti alueittain. Vähäsateisinta on Lapissa ja Pohjanmaan rannikolla, jossa vuotuinen sademäärä on noin 40 cm.[44] Pohjanmaan rannikolla vähäsateisuuteen vaikuttaa muun muassa föhntuuli. Sateisinta on Itä- ja Kaakkois-Suomessa, jossa vuotuinen sademäärä on noin 70 cm. Myös lounais- ja etelärannikolla päästään lähelle 70 cm vuotuista sademäärää.[45] Sateisin kuukausi on sisämaassa heinäkuu, jolloin keskimäärin sataa noin 60–99 mm.[46] Rannikolla, Etelä-Suomea lukuunottamatta, sateisin kuukausi on elokuu, jolloin sataa noin 70 mm ja Etelä-Suomessa sateisin aika jatkuu pelkän elokuun sijasta pitkälle syksyyn, toisin kuin pohjoisempana. Kun marraskuussa on Oulun läänissä ja Lapissa jo varsin kuivaa, Etelä-Suomessa saadaan keskimäärin vielä 70 mm vettä yleisesti.[45][47] Sateet voivat Suomessa muodostua usealla tavalla. Tyypillisimmät ovat kesäaikaan maaperän ja kasvillisuuden tuottamasta haihdunnasta johtuvat rankkasateina ja ukkoskuuroina ilmenevät konvektiosateet, kylmien ja lämpimien ilmamassojen törmäyksissä lämpötilaerojen aiheuttamat rintamasateet, ja Atlantin matalapaineiden mukana tulevat sateet, josta suurin osa tulee tihkusateena. Lisäksi alkutalvella tilanteessa, jossa Itämeri on vielä lämmin ja maa-alueilla on kova pakkanen, voi merenpuoleisen tuulen käydessä ilmetä konvektiosateen kaltaista tiivistymäsadetta, jolloin lämmin meri-ilma tiivistyy rannikolla kylmässä säässä rankoiksi lumipyryiksi.
Jokaisena vuodenaikana vallitsevat sille tyypilliset säätyypit. Keskitalvella, tammi–helmikuussa, Etelä-Suomessa vuorottelevat lauhat Atlantilta pyrkivät kosteat matalapaineet, sekä arktinen, pohjoisesta pyrkivä kuiva pakkassää. Pohjois-Suomessa asetelma on muuten sama, mutta pakkasjaksot ovat vallitsevampia. Keväällä, huhti-toukokuulla matalapainetoiminta on talven jäljiltä yleensä heikkoa, ja vallitseva säätyyppi on kuiva ja aurinkoinen. Kesällä matalapainetoiminta alkaa kiihtyä. Kesäisin, tyypillisesti kesäkuun puolestavälistä elokuun puoleenväliin Suomessa koetaan myös hellepäiviä, helleilmamassa pyrkii Suomeen yleensä kaakosta ja idästä. Helteisiin liittyvät myös konvektiosateet ja ukkosrintamat. Elokuusta lähtien ilmamassa alkaa viiletä, mutta matalapainetoiminta runsastuu vielä pitkälle syksyyn ja niiden reitit suuntautuvat yhä voimakkaammin Etelä-Suomen päältä, jättäen Pohjois-Suomen kuivaksi, mitä pidemmälle syksyyn edetään. Lokakuussa sää on jo yleisemmin pilvinen kuin selkeä. Marraskuussa Etelä-Suomessa vallitsee yleensä lauha ja pilvinen matalapainevoittoinen sää, ja samaan aikaan Pohjois-Suomessa on tällöin jo kuivempaa pakkassäätä. Joulukuussa sääasetelma muuttuu Etelä-Suomessakin talviseksi, jolloin lauhat säät ja kuivat pakkasjaksot taas alkavat vuorotella.lähde?
Kovia tuulia ei ole Suomessa usein ja varsinkin sisämaassa ne ovat harvinaisia. Sisämaan tuulen keskinopeus on 3–4 m/s ja rannikoilla ja merialueilla 5–7 m/s. Tuulisinta on lokakuusta tammikuuhun ja vähätuulisinta huhtikuusta heinäkuuhun. Pilviset päivät ovat Suomessa yleisempiä kuin selkeät ja talvisin sekä loppusyksyisin pilvisyys on jopa 65–85 prosenttia.[48] Selkeintä on yleensä touko-kesäkuussa, jolloin pilvisyys on noin 30–40 prosenttia.
Köppenin ilmastoluokituksessa Suomi kuuluu luokkaan Df, eli kylmätalvisiin ilmastoihin, jossa sadetta saadaan suhteellisen tasaisesti ympäri vuoden[49][50]. Tarkemmin Suomi jakautuu kahteen alaluokkaan: Etelä- ja lounaisrannikko kuuluvat luokkaan Dfb, eli lämminkesäiseen mannerilmastoon ja muu Suomi kuuluu luokkaan Dfc, eli subarktiseen mannerilmastoon. Lämpimin kuukausi on keskilämpötilaltaan alle 22 °C. Maan eteläosissa keskilämpötila on +10 °C asteen yläpuolella noin 3–4 kuukautta (toukokuun lopusta syyskuun puoliväliin).[51]
Esihistoria
- Pääartikkeli: Suomen esihistoria
- Katso myös: Suomalaisten alkuperä
Kivikausi (9000–1700 eaa.)
Viimeisen jääkauden jälkeen jäämassojen vetäytyessä nykyisen Suomen alueelta maa peittyi nopeasti pintakasvillisuudella, mitä seurasivat varpukasvillisuus ja lehtipuut. Näiden jälkeen alueelle levisi mänty, joka levisi koko maahan aina Jäämerelle asti. Lähes kaikki Lapin alueet joilla nykyään kasvaa tunturikoivua olivat ki