Raamattu 1933/1938

Raamattu 1933/1938, toisinaan myös Vanha kirkkoraamattu, on Raamatun suomennos, joka julkaistiin kahdessa osassa vuosina 1933 (Vanha testamentti) ja 1938 (Uusi testamentti). Teos toimi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virallisena raamatunkäännöksenä käyttöönottamisestaan vuoteen 1992 asti, jolloin sen korvasi kirkon yleisessä käytössä Uusi kirkkoraamattu. Käännös on tästä huolimatta edelleen osin käytössä.

Hakusana ”Vanha kirkkoraamattu” ohjaa tänne. Vanhalla kirkkoraamatulla voidaan tarkoittaa myös vuoden 1642 raamatunkäännöstä.

Raamattu 1933/1938
Vuosien 1933/1938 raamatunkäännöksen kansilehti
Lyhenne	KR38
Kieli	nykysuomi
VT julkaistu	1933
UT julkaistu	1938
Kokoonpano	39 (VT) + 27 (UT)
Suuntaus	luterilaisuus
Lue lisää artikkelistaRaamattu
Infobox OK

Kirkkohistorian professori Simo Heinisen mukaan Mikael Agricolan käännöstyön jälki näkyi vielä vuoden 1938 Raamatussa.^[1] Rovasti ja kirjailija Risto Santala kirjoittaa vuoden 1938 käännöksestä: ”Edellisen Kirkkoraamattumme kielellinen ja merkitysopillinen taso ovat olleet niin kovaa luokkaa, että sitä voitaneen pitää yhtenä maailman parhaista käännöksistä.”^[2][3]

Historia

Käännöksen tekeminen kesti 80 vuotta, ja sen aikana myös osa käännökseen kohdistuneista vaatimuksista ja tavoitteista muuttui. Käännöskomitea asetettiin Johan Mauritz Nordenstamin johtaman Suomen senaatin päätöksellä 11. huhtikuuta 1861. Komitean puheenjohtaja oli professori Gabriel Geitlin, ja siihen kuului arvovaltaisia jäseniä, kuten professori A. W. Ingman. Tarkoituksena oli käyttää apuna Ingmanin aikaisempaa, Koetusraamattu 1859 -nimistä käännöstä ja tehdä muutokset Raamatun alkutekstin pohjalta. Komitean saamat ohjeet olivat kuitenkin epämääräiset, ja myös työtavoista oltiin erimielisiä. Vanhan testamentin käännösehdotus valmistui mutta ei saanut kirkolliskokouksen hyväksyntää. Komitea hajaantui vuonna 1886,^[4] kun kirkolliskokous hylkäsi ehdotuksen.^[5]

Kirkolliskokous asetti samana vuonna uuden raamatunkäännöskomitean, joka keskittyi lähinnä Uuden testamentin kääntämiseen. Tärkeät välityöt olivat vuoden 1906 evankeliumisuomennos sekä vuoden 1913 Uuden testamentin väliaikainen suomennos. Käännöksen pohjana käytettiin kreikankielistä alkutekstiä. Lopullisen ehdotuksen laati vuosina 1920–1930 neljän hengen komitea: A. F. Puukko, Aug. F. Peltonen, Juho Mannermaa ja Otto Manninen. Tarkoituksena oli saada raamatunkäännöstyö lopulta valmiiksi. Tärkeänä pidettiin vanhan Raamatussa käytetyn kielen suurempaa huomioon ottamista ja kieliasun yhtenäistämistä. Monista raamattukieltä kahlinneista vieraista piirteistä päästiin lopulta eroon. Pohjateksteinä olivat sekä Vanhan että Uuden testamentin osalta tieteellisesti toimitetut laitokset. Tunnettua kuitenkin on, että komitean työn kantavana periaatteena oli:

»Raamattu- ja kirkkokielemme, joka on suomalaisen kirjakielen vanhin ja samalla mitä arvokkain tyylilaji, tulee kaiketi saada säilyä ja kehittyä omalla pohjallansa.^[5][4]»

Evankelis-luterilaisessa kirkossa

Käännös hyväksyttiin virallisesti Suomen evankelis-luterilaisen kirkon raamatunkäännökseksi XI yleisessä kirkolliskokouksessa vuonna 1933 (Vanha testamentti) ja XII yleisessä kirkolliskokouksessa vuonna 1938 (Uusi testamentti).^lähde? Käännös korvasi vuodelta 1776 peräisin olleen suomennoksen luterilaisessa kirkossa. Uusi kirkkoraamattu korvasi luterilaisessa kirkossa vanhan käännöksen virallisessa käytössä vuonna 1992,^[6] eli se ehti toimia tuoreimpana käännöksenä 54 vuotta.

Käyttö ja suosio tänään

Helluntailaisen Ristin Voitto -lehden vuonna 2011 tekemän tutkimuksen mukaan suurin osa Suomen helluntaiherätyksen työntekijöistä käyttää vuoden 1938 käännöstä eniten henkilökohtaisessa raamatuntutkistelussa, opetuksessa tai evankelioinnissa. Se on säilyttänyt ykkösaseman kaikissa tutkimuksen osa-alueissa. Mielipiteensä antoi 490 vastaajaa. Helluntailaiset eivät tutkimuksen perusteella ole innostuneet käännöskäytön yhdenmukaistamisesta herätysliiketasolla.^{[7][vanhentunut linkki]}