Armeliaisuusperiaate
argumentaatioperiaate / From Wikipedia, the free encyclopedia
Armeliaisuusperiaate on argumentointiin liittyvä periaate, jonka mukaan väittämä on tulkittava sen vahvimmassa mahdollisessa muodossa. Vastapuolen ei tule katsoa syyllistyneen valehteluun, epäjohdonmukaisuuteen tai argumentointivirheeseen, jos myönteisempikin tulkinta on mahdollinen. Toisin sanoen vastapuolen oletetaan kykenevän ja pyrkivän loogisesti pätevien, asiasisällöltään paikkansapitävien perustelujen esittämiseen, jos ei ole erityistä syytä olettaa toisin. Armeliaisuusperiaatetta voidaan soveltaa sekä yksittäisiin argumentteihin että niiden esittäjiin.[1]
Armeliaisuusperiaatteen taustalla on sekä moraalisia että käytännöllisiä syitä. Sen noudattaminen auttaa ymmärtämään muiden näkemyksiä ja muodostamaan itse parempia vastineita. Pelkkä vastapuolen virheisiin takertuminen johtaa helposti siihen, ettei oma näkökanta saa kunnollisia perusteluja. Lisäksi armeliaisuusperiaatteessa pitäytyminen kannustaa muita osallistumaan keskusteluun, koska se osoittaa hyväntahtoisuutta ja kiinnostusta. Tällaista keskustelijaa todennäköisesti myös kuunnellaan mieluummin.[1]
Kaikissa tapauksissa armeliaisuusperiaate ei päde: jotkin argumentit todella ovat virheellisiä. On myös mahdollista, että armeliaisuusperiaatetta noudattava henkilö ei itse tunne asiaa kunnolla, ja arvioi siksi väärin, mikä tulkinta on kaikkein vahvin. Lisäksi joihinkin kysymyksiin ei ole löydettävissä yksiselitteistä vastausta, vaan erilaiset tulkinnat ja mielipiteet on hyväksyttävä yhtä pätevinä.[1]
Armeliaisuusperiaatteen vastakohta on olkinukke, jossa vastapuolen näkemystä vääristellään niin, että sitä vastaan on helpompi hyökätä.[1] Periaatteen erityistapauksena voidaana pitää Sturgeonin lakia, jonka mukaan ilmiötä ei pidä tuomita sen heikoimpien edustajien perusteella. Esimerkiksi erilaiset taiteen- ja tieteenalat kannattaa määritellä niiden arvostetuimpien ja suosituimpien edustajien kautta. Tällöin myös esitetty kritiikki on rakentavampaa.[2]