J. G. Granö
suomalainen maantieteilijä / From Wikipedia, the free encyclopedia
Johannes Gabriel (Kaapo) Granö (14. maaliskuuta 1882 Lapua, Suomen suuriruhtinaskunta – 23. helmikuuta 1956 Helsinki, Suomi) oli suomalainen maantieteilijä, joka kehitti erityisesti maisemamaantiedettä ja maantieteen metodologiaa. Granö toimi Turun yliopiston rehtorina (1932–1934) ja kanslerina (1945–1955). Lisäksi hän oli merkittävästi vaikuttamassa erityisesti Tarton ja Turun yliopistojen maantieteen laitosten perustamiseen.
J. G. Granö | |
---|---|
J. G. Granö vuonna 1920. |
|
Henkilötiedot | |
Syntynyt | 14. maaliskuuta 1882 Lapua, Suomen suuriruhtinaskunta |
Kuollut | 23. helmikuuta 1956 (73 vuotta) Helsinki, Suomi |
Koulutus ja ura | |
Tutkinnot | Keisarillinen Aleksanterin-Yliopisto |
Instituutti |
Tarton yliopisto Turun yliopisto Helsingin yliopisto |
Tutkimusalue | maantiede |
Tunnetut työt | Puhdas maantiede (1929) |
Palkinnot |
Alfred Kordelinin säätiön kunniapalkinto (1934 ja 1949) Suomalaisen tiedeakatemian kunniapalkinto (1948) |
Infobox OK |
Granö teki monia tutkimusmatkoja Mongoliaan ja Altaivuoristoon. Ensimmäiset matkansa hän teki jo opiskeluaikoinaan isänsä Johannes Granön kanssa, joka toimi Siperian suomalaisena pappina. Tämän jälkeen Granö teki useita tutkimusmatkoja vuosina 1906–1916 ja teki niiden pohjalta laajoja geomorfologisia tutkimuksia: hän muun muassa päätteli Altaivuoriston olleen mannerjäätikön peitossa. Hän julkaisi matkakirjan Altai (1919–1921), josta otettiin uusintapainos 1993 ja joka käännettiin 2000-luvulla myös venäjäksi. Granön matkoillaan ottamat valokuvat ovat herättäneet uudestaan huomiota 2000-luvulla.
Granö toimi maantieteen professorina Tarton, Turun ja Helsingin yliopistoissa. Hän vaikutti yliopistomaantieteen syntyyn ja kehittymiseen Virossa. Turussa hän osallistui myös yliopistohallintoon, kun Turun yliopisto oli 1920–1930-luvuilla vaarassa tulla lakkautetuksi yliopiston kanslerin E. N. Setälän suunnitelmien takia. Granön tunnetuin tutkimustyö Altai-tutkimusten jälkeen suuntautui maisemamaantieteeseen ja maantieteen metodologiaan, joista hän esitti näkemyksenä pääteoksessaan Puhdas maantiede (1929). Myös se on viime vuosikymmeninä saanut uudestaan huomiota ja ilmestyi englanniksi käännettynä vuonna 1997.