Malmedyn verilöyly
sotarikos toisessa maailmansodassa From Wikipedia, the free encyclopedia
Malmedyn verilöyly on sotarikos, johon saksalainen sotilasyksikkö Kampfgruppe Peiper syyllistyi 17. joulukuuta 1944 Belgiassa Ardennien taistelun aikana toisessa maailmansodassa.[1] Tätä sotarikosta kutsutaan Malmedyn verilöylyksi joukkomurhan tapahtumapaikan lähellä sijainneen Malmedyn kaupungin mukaan. Välikohtauksessa murhattiin amerikkalaisia sotavankeja. Verilöyly ei ollut suurin eikä raain Waffen-SS:n sotarikoksista, mutta se on yksi eniten julkisuutta saaneista.[2]
Saksan ja länsiliittoutuneiden välinen sodankäynti oli ollut suhteellisen siistiä verrattuna itärintamalla käytyyn hävityssotaan. Neuvostoliitossa saksalaiset olivat kohdelleet julmasti maan siviiliväestöä ja sotavankeja koko sodan ajan.[3] Loppua kohden sodan luonne muuttui raaemmaksi myös lännessä, ja Malmedyn verilöyly muistutti piirteiltään lukemattomia itärintaman verilöylyjä.[3]
Kampfgruppe Peiper syyllistyi myös muihin sotavankien ja siviilien teloituksiin Belgiassa, ja niitä käsiteltiin Malmedyn verilöylystä käydyssä sotarikosoikeudenkäynnissä sodan jälkeen. Osa Waffen SS -miehistä tuomittiin entisessä Dachaun keskitysleirissä, jossa oikeudenkäynti järjestettiin. Oikeudenkäynnin piirteistä ja tuomioiden oikeutuksesta on käyty keskustelua aina tähän päivään saakka. Yhdysvaltain senaatin alakomitean raporttiin perustuvan arvion mukaan taisteluosasto Peiperiin kuuluneet SS-miehet teloittivat etenemisensä aikana 362 sotavankia, joista murhattiin Malmedyssa 86, sekä ainakin 111 belgialaista siviiliä.[4] Uhreja oli todennäköisesti enemmän, sillä saksalaiset teloittivat yksistään Stavelotissa 130 siviiliä, joukossa lapsia, naisia ja vanhuksia.[5]
- Pääartikkeli: Ardennien taistelu
Yhdysvaltalaisen aikakauslehti Timen toukokuussa 1936 julkaisemassa artikkelissa Catechism for Hitler pohdittiin, mitä Adolf Hitler oli valmis tekemään saadakseen muilta valtioilta vaatimansa alueet. Pieni kaupunki nimeltä Malmedy kuului siihen osaan Belgiaa, jonka Hitlerin uskottiin haluavan.[6] Muutaman vuoden kuluttua kaikki tiesivät, mihin Saksan johtaja oli ollut valmis. Asetelmat olivat kuitenkin muuttuneet sen jälkeen monella tapaa. Kesällä 1940 Wehrmacht oli käyttänyt Ardennien aluetta oikopolkuna ohittaakseen Ranskan massiivisen Maginotin puolustuslinjan. Neljä vuotta myöhemmin alue kuului jälleen liittoutuneille, jotka olivat edenneet kesän aikana Normandiasta ja pysähtyneet nyt kovenevan saksalaisvastarinnan ja varustepulan vuoksi Saksan rajoille. Hitler toivoi kääntävänsä vielä sodan kulun yllätysiskulla kohti Antwerpenin satamakaupunkia. Tällä liikkeellä saataisiin brittiläiset ja yhdysvaltalaiset joukot erotettua toisistaan, ja parhaimmassa tapauksessa mahdollisuus erillisrauhan solmimiseen lännessä.[7]
Operaatio Wacht am Rhein alkoi saksalaisten massiivisella hyökkäyksellä Yhdysvaltain joukkojen asemiin 16. joulukuuta 1944. Länsiliittoutuneiden käsityksen mukaan Saksa oli kuluttanut voimansa yli neljän sotavuoden aikana eikä kykenisi enää suuriin operaatioihin. Wehrmacht oli menettänyt yli miljoona miestä pelkästään kuluneen kesän aikana.[8] Onnistuneesti salattujen valmistelujen vuoksi hyökkäys tuli länsiliittoutuneille täytenä yllätyksenä. Koska Luftwaffe oli liian heikko saavuttaakseen ilmaherruutta, hyökkäyksessä pyrittiin käyttämään hyödyksi vallitsevaa sumuista ja pilvistä säätä, joka esti liittoutuneiden ilmasotatoimet alueella.[8][9]
Saksalla ei ollut enää riittävästi polttoainetta Romanian öljykenttien jouduttua Neuvostoliiton käsiin elokuussa. Moottoroidut yksiköt joutuivat taistelemaan jatkuvan polttoainepulasta johtuvan huolen alaisina. Osa hyökkäyksen kohteista ja etenemisreitin etapeista oli valittu juuri siksi, että niissä tiedettiin olevan yhdysvaltalaisten huoltovarikkoja. Operaation onnistumisen kannalta tärkeintä oli nopeus, ja tämä asetti kaikentasoisille johtajille kovat suorituspaineet etenemisen ylläpitämisestä. Pienetkin pysähdykset saattoivat tarkoittaa hyökkäyksen epäonnistumista. Yllätyksen suoma etu ei kestäisi kauan, eikä sääonni tulisi suosimaan hyökkääjiä loputtomiin.[8]
Taisteluosasto Peiper
SS-Oberstgruppenführer Sepp Dietrichin johtaman 6. SS-Panssariarmeijan tehtävä oli murtautua vihollislinjojen läpi Monschaussa ja Losheimergrabenissa, ylittää Maas-joki ja vallata viimein Antwerpen. Johtajansa mukaan nimetty taisteluosasto Kampfgruppe Peiper hyökkäsi 6. SS-Panssariarmeijan vasemmalla sivustalla tarkoituksena edetä Ligneuvillen, Stavelotin, Trois-Pontsin and Werbomontin kautta ja vallata Maas-joen ylittävät sillat Huyn ympäristössä. Hitler oli valinnut reitin henkilökohtaisesti.[10]
Koko operaation menestys riippui nopeasta pääsystä Maas-joen silloille. Suunnittelijoiden toiveissa oli, että joki tavoitettaisiin jo ensimmäisen yön lopulla. Kohteen saavuttamiseksi Peiperin oli edettävä mahdollisimman nopeasti yhdysvaltalaisten asemien läpi ja sivuutettava paikat, joissa yhdysvaltalaisia vastaan taisteleminen veisi liikaa aikaa. 1. SS-panssaridivisioona Leibstandarte SS Adolf Hitlerin panssari- ja moottoroiduista osastoista koottu taisteluosasto joutui kuitenkin käyttämään raskaalle kalustolle huonosti soveltuvia teitä, mikä hermostutti osaston komentajaa.[7]
SS-Obersturmbannführer Joachim ”Jochen” Peiper oli kyvykkääksi tiedetty ja arvostettu sotilas, joka oli edennyt Waffen-SS:n riveissä pitkälle nuoruudestaan huolimatta. Sodan alussa hän oli toiminut SS:n päällikön Heinrich Himmlerin adjutanttina, jona hän muun muassa tarkkaili ensimmäisiä koeteloituksia, joissa juutalaisia surmattiin kaasulla Posenissa.[7] Taisteluihin hän oli osallistunut ensimmäistä kertaa Ranskassa 1940. Vuoden 1941 lopusta lähtien Peiper palveli itärintamalla, jossa hän kunnostautui Harkovan ja Kurskin taisteluissa. Hänen yksikköään kutsuttiin nimellä ”puhalluslamppupataljoona” sen tuhoamien kylien vuoksi.[11] Peiperin entiset alaiset kuvailivat toimintaa itärintaman peräytymisvaiheissa tavallista julmemmaksi poltetun maan taktiikaksi, jossa materian tuhoamisen lisäksi siviilejä ammuttiin sumeilematta.[12] Sodan jälkeen Peiper yritti puhdistaa mainettaan selittämällä, että hänen yksikkönsä käytti puhalluslamppuja monipuolisesti muun muassa ruoka-annosten lämmittämiseen tai telaketjujen sulattamiseen, mutta monet hänen alaisistaan todistivat, että Peiperin yksikkö tuhosi lukuisia siviilikohteita puhalluslampuilla, joita oli muokattu toimimaan lyhyen kantaman liekinheittiminä.[7] Peiper itse kuvaili tuhoamissodankäyntiä kirjoituksessaan 1943: "Maineemme kiirii edellämme kuin kauhun aalto, mikä on yksi tehokkaimmista aseistamme. Jopa vanha Tšingis-kaani olisi mielellään palkannut meidät apulaisikseen."[12]
Adolf Hitlerin päämajassaan Adlerhorstissa[13] pitämän kokouksen aikana antaman käskyn mukaan operaatio tuli suorittaa julmuuksia kaihtamatta. Saksalaisten tuli taistella ankarasti ja säälimättömästi. Tämä toimisi pelotteena vihollisille. [7][14] Adlerhorstin kokouksessa ollut SS-prikaatinkenraali Wilhelm Mohnke välitti käskyn Peiperille, joka myöhemmin kuvaili käskyn sisältäneen ohjeen, että operaatio tuli toteuttaa erityisellä julmuudella, ”terrorin ja pelon aallon lailla ilman inhimillisiä rajoituksia”.[7] Peiperin alaisilleen antamaan ohjeistukseen ei kuulunut suoraa käskyä julmuuksista tai teloituksista, vaikka hänen kerrotaan niin vihjanneen. SS-Untersturmführer Hans Hennecken mukaan Peiper vaati, että sotilaiden tulee taistella lujasti, ilman armoa ja säännöistä piittaamatta, sillä tämä olisi viimeinen mahdollisuus sodan voittamiseen. SS-luutnantti Franz Sievers kertoi, että hänellä luetettiin kahdesti erillinen salainen käsky, jonka mukaan sotavangit olisi ammuttava mikäli tilanne vaatisi.[7] Yhden komppanianpäällikön kerrotaan sanoneen: ”Tiedätte mitä tehdä vangeille, ilman että minun täytyy sitä sanoa.”[15] 2. panssarikomppanian komentajan SS-yliluutnantti Friedrich Christin kerrotaan ohjanneen alaisiaan: "Emme tule antamaan mitään arvoa sotavangeille".[7]
Käskyissä myös kehotettiin pitämään mielessä pommituksissa kuolleet omaiset ja maanmiehet. Kuukautta aiemmin SS-divisioona Leibstandarte oli raivannut saksalaista teollisuuskaupunkia Dürenia pommituksen jäljiltä. Liittoutuneet pommittivat Dürenia, koska kaupungista huollettiin Hürtgenin metsän taisteluun osallistuneita saksalaisyksiköitä. Operaatiosta ei ollut suurta hyötyä liittoutuneille, mutta pommituksissa kuoli useita siviilejä.[7]
Taisteluosasto Peiper törmäsi vaikeuksiin alusta asti. Yhdysvaltalaisten vastarinta hidasti saksalaisten Volksgrenadier-divisioonien etenemistä pohjoisella läpimurtoalueella, ja aiheutti liikennetukoksen saksalaisten rintaman takana. Peiper liitti ryhmänsä mukaan taisteluun, jonka ansiosta hän pääsi etenemään, tosin vasta kuuden aikaan aamulla vuorokauden kuluttua operaation alkamisesta. Läpimurtokohdan Honsfeldin alueella SS-miehet ampuivat 19 yhdysvaltalaista sotavankia.[16]
Polttoainepulasta kärsivän Peiperin lähettämä panssaroitu osasto siirtyi Büllingeniin valtaamaan bensiinivarastoa. Kohdattuaan vastarintaa peräytyvä osasto vangitsi 254. Pioneeripataljoonan C-komppaniaan kuuluneita amerikkalaisia sotilaita läheisessä Wirzfeldin kylässä. Saksalaiset veivät noin 50 sotavangilta kellot ja muut arvoesineet ja kuljettivat heidät takaisin Büllingeniin, missä heidät teloitettiin.[16]
Mikäli Peiper olisi päättänyt jatkaa pohjoiseen, hän olisi voinut saavuttaa helpon, mutta suuren sotilaallisen voiton saartamalla kaksi vihollisdivisioonaa. Tätä hän ei kuitenkaan voinut tietää, ja KG Peiper jatkoi ennalta määrättyä reittiä valtaamaan Ligneuvillea. Tämä liike hidasti Peiperiä, sillä maasto muuttui vaikeammaksi ja teiden kunto heikkeni etenemisen myötä. Pienestä maalaiskylästä Thirimontista oli mahdotonta edetä suoraan Ligneuvilleen, ja taisteluryhmä Peiper joutui jälleen vaihtamaan suuntaa kohti Baugnez’n risteystä, josta oli yhtä pitkä matka sekä Malmedyyn, Ligneuvilleen että Waimesiin.lähde?
Alueen amerikkalaiset yksiköt yrittivät reagoida suurhyökkäykseen. 285. kenttätykistön tulenjohtopataljoonan patteri B oli irrotettu Aachenin alueelta pohjoisesta ja komennettu siirtymään etelään osallistumaan Ardennien taisteluun. Patteri pakkautui 21 kuorma-autosta ja viidestä ambulanssista koostuneeseen saattueeseen ja aloitti matkan.[17] Malmedyssa saattue sai pioneerieverstiluutnantti Pergriniltä tietoja siitä, että alueella on saksalaisia joukkoja, mutta patteri B:n päällikkö päätti tästä huolimatta jatkaa matkaansa ennalta määrättyä reittiä.[18]
SS-Obersturmführer Werner Sternebeckin johtama kärkiosasto, joka koostui kahdesta Panzerkampfwagen IV -panssarivaunusta ja kahdesta puolitelavaunusta, saavutti Baugnez’n viiden tien risteyksen kello 12 ja yhden välillä. Sternebeck lähestyi risteystä idästä. Pohjoisessa sijaitsevasta Malmedysta risteykseen saapunut Patteri B:n saattue oli juuri ohittanut sen ja jatkoi etelään kohti Ligneuvillea.[18]
Sternebeckin panssarit avasivat tulen, tuhosivat saattueen ensimmäisen ja viimeisen auton ja pakottivat sen pysähtymään. Taisteluun tottumattomat tykkimiehet ja kuljettajat eivät osanneet juurikaan toimia tehokkaasti jouduttuaan yhtäkkiä tulen alle.[17] Yhdysvaltalaiset juoksivat ajoneuvoista ulos ja suojautuivat läheiseen Café Bodarwén rakennukseen sekä tien varrella oleviin ojiin. Kaksi panssarivaunua teki kiertoliikkeen ja palasi saattueen lähelle. Sternebeck komensi panssarivaunuaan eteenpäin puskemaan yhdysvaltalaisten autoja edestä. Samalla hän tulitti konekivääreillä ojien pientareita kehottaen täten yhdysvaltalaisia antautumaan. Tykistön sotilailla ei ollut raskasta aseistusta eikä panssarintorjuntavälineitä, joten heidän oli pakko antautua. Taistelu oli kestänyt noin viisi minuuttia.lähde?
Sotavangit
Aikataulusta pahasti jäljessä oleva Peiper saapui paikalle vihaisena välikohtauksen aiheuttamasta viiveestä ja komensi Sternebeckin osastoineen jatkamaan kohti Ligneuvillea. Taisteluryhmän komentaja nousi komentovaunuunsa Pantheriin ja seurasi Sternebeckiä, mutta jätti paikalle ryhmän Waffen SS -miehiä.[18] Tarinan mukaan täydellistä englantia puhuva Peiper olisi lähtiessään huikannut komentovaunustaan vangeille: ”It’s a Long Way to Tipperary!”[10] Kello oli tuolloin noin 13.30.[18]
Vangit vietiin läheiselle pellolle, jonne tuotiin perässä tulevien taisteluryhmä Peiperin osastojen mukana päivän aikana vangittuja amerikkalaisia. Heidätkin koottiin risteykseen. Mukana vankijoukossa oli tykkimiesten lisäksi ambulanssinkuljettajia, liikennettä ohjanneita sotapoliiseja ja 86. rykmentin pioneereja. Kello kahteen mennessä noin 120 sotavankia värjötteli kokoamisalueella risteysalueen ainoan talon, Café Bodarwén eteläpuolella. [18][19]
Noin klo 14.15 saksalaiset avasivat tulen kohti vankeja.[18] Ensin kajahti kaksi peräkkäistä pistoolin laukausta, joiden jälkeen SS-miehet alkoivat tulittaa kivääreillä ja konepistooleilla kiivaasti. Ampuminen kesti kolmesta viiteen minuuttia. Amerikkalaiset joutuivat paniikkiin, osa yritti paeta, mutta enemmistö kaatui siihen paikkaan. Pellolle kaatuneiden joukossa oli haavoittuneita ja joitakin haavoittumattomia, jotka yrittivät teeskennellä kuollutta. Waffen SS -miehet vaeltelivat ruumiiden väleissä tarkkaillen elonmerkkejä. Välillä he pysähtyivät potkaisemaan tai tökkimään kivääreillä eläväksi epäilemäänsä ruumista. Epäilyttävissä tapauksissa he ampuivat varmistuslaukauksen maassa makaavan päähän.[2]
Kolmeen mennessä Baugnez’ssa oli kuitenkin hiljaista ja saksalaisten sotilaiden määrä risteyksessä väheni, kun joukot seurasivat osastoja kohti Ligneuvillea.[18]
Selvinneet
Eri tavoin hengissä selviytyneet sotavangit pysyivät toistaiseksi maassa ja kuiskuttelivat toisilleen peläten saksalaisten olevan vielä lähistöllä. Patteri B:hen kuulunut William Merriken oli säästynyt hengissä olemalla liikkumatta, vaikka yksi saksalaisten ampumista ”armonlaukauksista” oli osunut hänen polveensa lävistettyään ensin jalan päällä maanneen toverin pään. Yksi yhdysvaltalaisista oli onnistunut piilottelemaan yhdessä kulkueen autoista. Haavoittuneet tulivat tajuihinsa, ruumiita uskottavasti esittäneet uskalsivat vilkuilla ympärilleen ja etsiä pakoreittiä tai toisia elossa olevia. Osa makasi maassa tuntikausia odotellen varmaa tilaisuutta yrittää pakoa.[2]
Ohi kulkevien SS-osastojen ajoneuvoista ammuttiin ajoittain maassa makaavia ruumiita ja eloonjääneitä kohti.[2] Jotkut miehet selvisivät, koska suhteellisen tiiviin muodostelman vuoksi heidän ruumiinsa suojasivat toisiaan. Lähimpänä saksalaisia olleet kuolivat varmemmin. Yhteensä noin 60 haavoittunutta ja järkyttynyttä henkiinjäänyttä yritti pakoa suunnaten länteen ja luoteeseen. Eräs suurempi ryhmä törmäsi läheisessä risteyksessä olleisiin Waffen SS -miehiin, jotka avasivat jälleen tulen ja surmasivat osan pakoa yrittävistä vangeista.[18] Muutama joutui toisten saksalaisyksiköiden vangeiksi. Koska he pelkäsivät joutuvansa vaiennetuksi, he eivät puhuneet kenellekään Baugnez’sta ennen kuin sota oli ohi.[17]
Everstiluutnantti Pergrin, joka oli aiemmin varoittanut patteri B:n saattuetta mahdollisista vihollisista, arvasi tulituksen kuullessaan saattueen joutuneen ongelmiin. Pergrin eteni pienen osaston kanssa varovaisesti kohti risteystä ja törmäsi kolmeen henkiin jääneeseen, jotka kertoivat tapahtuneesta. Heidän laillaan muutamia kymmeniä miehiä pelastui, mutta ruumiit jäivät pellolle vielä kuukaudeksi.[18]
Café Bodarwén omistaja, rouva Adèle Bodarwé näki joukkoteloituksen. Hän katosi lopullisesti vielä saman päivän aikana.[20] Saksalaisten polttaman kahvilan raunioista löytyi myöhemmin osa ihmisruumiista. Verilöylyä tutkinut Henry Rogister pitää mahdollisena, että kyseessä oli Adèle Bodarwén jäännökset.[21]
Liittoutuneet saivat uutisia teloituksista myös La Gleizesta sekä Cheneux’n kylästä Stoumontin alueella. Trois-Pontsissa panssarijoukkueen johtaja Clifford Elliott löysi kymmenen murhattua siviiliä.[22]
Yhdysvaltojen armeijan 3. panssaridivisioonan tiedustelukomppaniaan kuulunut William Barron vangittiin partioineen St. Vithissä. Hänet pantiin ajamaan taisteluryhmä Peiperiin kuuluneen osaston muodostaman marssirivistön keula-autoa. Kun rivistö lähestyi Baugnez’n risteystä vastaan tuli polkupyörää ajava belgialainen poika. Barron näki takana olleen panssarivaunun kyydissä kulkevan SS-miehen ampuvan pojan ilman mitään syytä.[23]
Stavelot
Stavelotin lähellä yksi tai pieni ryhmä siviilejä ampui muutaman laukauksen kohti SS-miehiä. Lisäksi joukko haulikoin aseistautuneita siviilejä oli vanginnut haavoittuneen SS-korpraali Edmund Tomczakin, jota he olivat uhkailleet. Osa belgialaisista siviileistä piilotteli haavoittuneita ja taistelusta väsyneitä yhdysvaltalaisia. SS-miehet kävivät läpi kylän rakennukset ja löysivät niistä kahdeksan yhdysvaltalaissotilasta. Kostotoimena Peiperin SS-miehet raahasivat kaduille 130 kaupungin asukasta, jotka he teloittivat. Näistä 60 oli miehiä, 47 naisia ja 23 lapsia. Yksi teloitettaviksi valituista naisista yritti protestoida saksalaisille vedoten siihen, että ryhmä jonka mukana hänet tullaan teloittamaan koostuu vain viattomista siviileistä. Yksi SS-miehistä vastasi hänelle kohauttaen olkapäitään: "Syyttömät joutuvat maksamaan syyllisten vuoksi. Stavelotilaiset ovat piilotelleet amerikkalaisia sotilaita." Vanhin teloitetuista oli 78-vuotias ja nuorin yhdeksän kuukautta vanha vauva.[5][24][25]
Taisteluryhmän tuho
Peiper ei koskaan saavuttanut pääkohdettaan Maas-joen siltoja. Liittoutuneet joko puolustivat niitä sitkeästi tai räjäyttivät ne vetäytyessään.[10] Sään parannuttua liittoutuneiden ilmavoimat pystyivät hidastamaan taisteluryhmää ja aiheuttamaan sille tappioita 18. joulukuuta lähtien. Liittoutuneet tuhosivat pääosan ryhmän panssaroidusta kalustosta ja saartoivat sen. Idässä oleva saksalaisten pääarmeija yritti turhaan murtautua taisteluryhmän luo 22. joulukuuta. Peiper antoi käskyn räjäyttää lopun kalustonsa, etteivät ne jäisi liittoutuneiden sotasaaliiksi. Jouluaattona taisteluryhmä murtautui saarroksista marssien jalkaisin alueen metsien halki.[5][10][21] Alkuperäisestä 4 000:n vahvuudesta noin 800 palasi saksalaisten linjoille. Lisäksi SS-miehet jättivät omistaan taakseen 300 haavoittunutta.[26]
Kun Kampfgruppe Peiper oli varustettu uudelleen, se jatkoi Ardennien taistelua. Uudenvuoden aattona 1944 liittoutuneet saivat jälleen tietoja taisteluryhmän suorittamista teloituksista. Vastaavia raportteja tuli myös seuraavan vuoden tammikuun 10.–13. väliseltä ajalta.lähde?
Tarkkaa lukua taisteluryhmä Peiperin teloittamista sotavangeista ja siviileistä ei tiedetä. Eri lähteiden mukaan Peiperin SS-miehet teloittivat yksistään 538–749 sotavankia. Taulukossa olevat varovaiset lukumäärät perustuvat Yhdysvaltojen senaatin alakomitean raporttiin:
| Paikka | Sotavankeja | Siviilejä |
|---|---|---|
| Honsfeld | 19 | |
| Büllingen | 59 | 1 |
| Baugnez | 86 | |
| Ligneuville | 58 | |
| Stavelot | 8 | 93 |
| Cheneux | 31 | |
| La Gleize | 45 | |
| Stoumont | 44 | 1 |
| Wanne | 5 | |
| Trois-Ponts | 11 | 10 |
| Lutrebois | 1 | |
| Petit Thier | 1 | |
| Yhteensä [4] | 362 | 111 |
On myös esitetty, että yhdysvaltalaiset olisivat puolestaan teloittaneet joitakin antautuneita SS-miehiä kostona Baugnez’n risteyksessä ja muualla tapahtuneista joukkoteloituksista. Yhdysvaltojen 328. jalkaväkirykmentin esikunta antoi 21. joulukuuta 1944 käskyn seuraavan päivän hyökkäystä varten: ”Yhtäkään SS-miestä tai laskuvarjojääkäriä ei tule ottaa vangiksi, vaan heidät tulee ampua välittömästi.”[27]
Baugnez’n risteyksestä tuli Ardennien taistelun ajaksi ei-kenenkään-maata, ja vasta 14. tammikuuta Yhdysvaltain 30. jalkaväkidivisioona otti alueen haltuunsa. Yksi Pergrinin pioneerikomppanioista kaivoi 72 ruumiista esille lumen alta. Jotta tapahtuneen luonteesta saataisiin selkoa, ruumiille tehtiin nopeasti ruumiinavaus.[18]
![Thumb](#/media/Tiedosto:"Body_of_American_soldier_is_borne_on_stretcher_from_terrain_in_vicinity_of_Malmedy,_Belgium,_where_on_or_about_17_Decem_-_NARA_-_532956.jpg)
Ruumiinavauksen tulokset:[18][28]
- Ruumiit tuotiin sairaalaan yhä jäätyneinä ja osittain lumen peittäminä.
- Erikoista oli, ettei suurella osalla ollut tuntolevyä mukanaan, vaikka lähes kaikkien arvoesineet oli vielä tallella. Nämä ruumiit tunnistettiin ulkonäön perusteella tai mukana olevien papereiden ja tavaroiden perusteella. Syytä tuntolevyjen puuttumiseen ei tiedetä.
- Yhdeksällä oli vielä kädet pään yllä antautumisen merkiksi.
- Suuri osa kuolettavista haavoista oli aiheutettu välittömästi lähietäisyydeltä. Ainakin 40 ruumiilla oli läheltä ammuttu luodinreikä päässään.
- Näistä suurimmalla osalla oli ruudinpolttamia ihossa haavojen alueella. Tämä viittaa hyvin läheltä ammuttuihin laukauksiin.
- Näistä 20 oli ammuttu läheltä pienikaliiperisella aseella.
- Kymmenellä todettiin tylpillä esineillä annetuista voimakkaista iskuista aiheutuneita jälkiä.
- Ainakin kolmea oli lyöty kiväärin perällä voimakkaasti päähän.
- Ainakin kolmen kallo oli murskattu kiväärin perällä.
- Kaksi oli saanut jonkinlaista ensiapua ennen teloitusta.
- Koska molempien puolten tykistö tulitti aluetta tammikuussa 1945, ainakin 15 ruumiiseen oli osunut kranaatinsirpaleita.
- Viideltä oli kaivettu silmät päästä, yksi heistä oli ollut silloin vielä elossa. Todennäköisenä aiheuttajana pidetään haaskalintuja.
Myöhemmin keväällä lumen sulaessa paikalta löytyi vielä yli kymmenen ruumista.
Osa henkiinjääneistä antoi todistuksensa tapahtuneesta vielä samana päivänä ja loput sitä mukaa, kun he pääsivät omiensa luo. Eri aikoina ja paikoissa annetut todistukset olivat pääpiirteiltään samanlaisia. Tulitukseen johtaneista seikoista oli epäselvyyttä. Vangit liikuskelivat kuitenkin jonkin verran, ja osa oli kuullut amerikkalaisupseerin huutaneen ”Pysykää paikoillanne!” Joidenkin mukaan pieni ryhmä olisikin yrittänyt tai aikonut yrittää paeta.[10]
Yhdysvaltalaisen luutnantti Schumackerin myöhemmin Dachaussa antaman todistuksen mukaan hän ja pari muuta yrittivät paeta, ennen kuin saksalaiset avasivat tulen hänen peräänsä. Toinen luutnantin pakokumppaneiksi nimeämistä sotilaista löytyi vähän kauempana muista pellolle tapetuista, mikä viittaa paon yrittämiseen. Jos asiat tapahtuivat kuten Schumacker kertoi, on mahdollista, että saksalaiset avasivat tulen häntä kohti. Tämä olisi voinut säikäyttää muut yhdysvaltalaiset, jotka olisivat yrittäneet pakoa, ja saksalaiset vuorostaan olisivat alkaneet siksi tulittaa kaikkia vankeja.[18]
Eräiden todistusten mukaan paikalla ollut saksalaisupseeri olisi komentanut miehiään: ”Macht alles kaputt!” (suom. tappakaa kaikki).[10] Joidenkin mukaan SS-miehet avasivat tulen ilman syytä. Suuri osa henkiinjääneistä todisti, että paikalla ollut SS-upseeri tähtäsi vankeja ja ampui kaksi laukausta näitä kohti. Sodan jälkeen oikeudenkäynnissä Patteri B:n saattueen varapäällikkö luutnantti Virgil Lary tunnisti ensimmäisten kohti tähdättyjen pistoolilaukausten ampujaksi SS-Oberschütze Georg Phelpsin, joka palveli Waffen SS -joukoissa romanialaisena vapaaehtoisena. Laryn tunnistus otettiin todesta, vaikka hänen antamansa todistukset olivat osittain muuttuneet ajan kuluessa.[18]
Ehkä paikalla ollut upseeri halusi päästä operaatiota viivyttävästä haittatekijästä tai sitten toimia ”terrorin ja pelon aaltona”. Jälkimmäisen syyn puolesta puhuisi seikka, että saksalaiset yrittivät varmistaa kaikkien teloitettujen kuolleen.[18]
Revisionistien suosiman selityksen mukaan vangit oli riisuttu aseista ja jätetty marssimaan tai odottamaan kohti toista etenevää saksalaisosastoa. Nämä olisivat avanneet tulen, koska luulivat vankeja sumun vuoksi taisteluosastoksi.[2] Toisen teorian mukaan vangit olisivat tarttuneet ympärille jääneisiin aseisiin ja avanneet tulen kohti taisteluryhmä Peiperiä. Nämä teoriat eivät ole uskottavia. Vaikka Peiperin osastot lähettivät päivää myöten pieniä vartioimattomia tai kevyesti vartioituja vankiosastoja kohti saksalaisten pääjoukkoja, olisi vartioimaton yli 100 miehen vahvuinen ryhmä ollut liian iso riskitekijä. Toiseksi juuri aseista riisutut ja kokemattomat sotilaat olisivat tuskin sankarillisesti avanneet tulta heitä konekiväärein tähtääviä saksalaisia kohti.[18]
Komentajan vastuu ja osuus
Vihaisen ja kiireisen komentajan osuutta teloitukseen on pidetty mahdollisena, mutta Joachim Peiperiä ei ole voitu osoittaa teloituskäskyn antajaksi. Lyhyen pysähdyksensä aikana Baugnez’ssa Peiper määräsi antamaan ensiapua amerikkalaisvangille panssarinjohtaja Fisherille, joka oli haavoittunut vakavasti. Fisher selvisi hengissä sodasta.[29] Myöhemmin Gleizessa Peiper vangitsi majuri Harold D. McCownin johtaman ryhmän. McCown oli jo kuullut Malmedysta ja hän kysyi Peiperiltä, mitä saksalaiset tulisivat tekemään heille. Peiper oli vakuuttanut, että McCown ja hänen miehensä olisivat turvassa, koska Peiperillä ei sanojensa mukaan ollut tapana teloittaa vankejaan. Majuri McCown todisti myöhemmin oikeudenkäynnissä Peiperin puolesta.[30]
Edellisissä tapauksissa Peiper oli käyttäytynyt kunniallisesti. Hänen syyllisyytensä komentajana oli todennäköisesti välillinen ja liittyi hermostuneen ja aggressiivisen ilmapiirin luomiseen.[18] Tällöin esimerkiksi pakoa yrittävän yksittäisen sotilaan perään ampuminen, joka on laillista, oli saattanut säikäyttää linjojen takana liikkuvan ja taistelukosketuksista hermostuneen osaston ampumaan kohti lähintä vihollista, vaikka nämä olisivat antautuneita vankeja.lähde?
Verilöylyä tutkineen Henry Rogisterin teorian mukaan Peiper antoi ohjeet vankien vartioimisesta 1. panssarirykmentin komentajalle SS-Sturmbannführer Pötschkelle. Hän välitti nämä edelleen vahdeiksi jääneille sotilailleen, jotka käsittivät ohjeet käskyksi teloittaa vangit.[29] Peiperin oman pohdinnan mukaisesti on mahdollista, että teloituksiin osallistuneet halusivat kostaa terroripommitukset. Tämä ei kuitenkaan anna motiivia jopa satojen siviilien murhaamiseen. Stavelotissa Peiperin miehet olivat kohdanneet lievää vastarintaa. Yksi tai useampi siviili oli ampunut heitä kohti kaupungin ulkopuolella muutamia laukauksia. Lisäksi ryhmä haulikoin aseistautuneita belgialaissiviilejä oli vanginnut SS-korpraalin ja uhkaillut tätä. Aseellinen vastarinta olisi antanut jonkinlaisen laillisen ja moraalisen perusteen teloituksille, mutta ei ylilyönteihin kuten aseettomien lasten, naisten ja vanhusten murhaamiselle. Lisäksi Stavelotissa kuten myös muualla KG Peiperin miehet käyttivät motiivina yhdysvaltalaissotilaiden piilottelua, jota ei voi pitää laillisena oikeutuksena teloituksille.[31]
Viihteessä, kuten tapauksesta tehdyssä amerikkalaisessa tv-sarjassa, saksalaiset teloittivat sotavangit silkasta tappamisen ilosta.[10] Näin tuskin oli, mutta varmaa syytä murhaan, tulikäskyn olemassaoloa tai sen antajan henkilöllisyyttä ei todennäköisesti saada koskaan tietää. Joka tapauksessa kyseessä oli sotarikos. Vaikka vangit olisivat yrittäneet joukkopakoa, se ei anna oikeutta teloittaa maassa makaavia haavoittuneita päähän ampumalla tai ruhjomalla näiden kalloja.[18]
- Pääartikkeli: Dachaun sotarikosoikeudenkäynnit
Malmedyn joukkomurhan tapauksen käsittely aloitettiin Dachaussa 12. toukokuuta 1946. Se oli osa Yhdysvaltain armeijan oikeudenkäyntisarjaa natsisotarikollisten tuomitsemiseksi. Entinen keskitysleiri oli valittu paikaksi, koska suurena ja tyhjänä kiinteistönä se tarjosi riittävät tilat sekä miehittäjille että vangeille. Tieto siitä, että paikalla oli murhattu lukemattomia ihmisiä kansallissosialismin nimissä, antoi oman lisänsä oikeudenkäynneille. Oikeuden jäsenten ei tarvinnut kuin kävellä muutamia kymmeniä metrejä kaasukammioiden ja polttouunien viereen ymmärtääkseen sen, mihin saksalaiset pystyivät.[32]
Syytettyinä teloituksista olivat vastuullisena Joachim Peiper ja 71 hänen alaisuudessaan palvellutta SS-miestä. Lisäksi syytettyjen listalla olivat armeijan komentaja, esikuntapäällikkö ja armeijakunnan komentaja. Yksi heistä ehti tehdä itsemurhan ennen käsittelyjen alkamista. Lisäksi yksi ranskalaissyntyinen syytetty vapautettiin Saksan värväämiä elsassilaisia koskeneen yleisen armahduksen vuoksi. 73 jäi tuomittavaksi oikeudessa.[33]
Kyseenalaista oikeutta
Oikeudenkäynnin asetelmat ovat herättäneet arvostelua varsinkin jälkeenpäin. Suuri osa kuulustelijoista ja syyttäjistä oli juutalaisia, jotka ymmärrettävistä syistä tunsivat vihaa natseja kohtaan. Pääkuulustelijana toimi luutnantti William R. Perl, joka oli Yhdysvaltoihin paennut Itävallan juutalainen. Ennen pakoaan hän oli ollut sionistiaktiivi, joka oli toimittanut Euroopan juutalaisia Palestiinaan. Hänen vaimonsa oli selviytynyt hengissä naisille tarkoitetusta Ravensbrückin keskitysleiriltä.[32] Pääsyyttäjänä toimi Burton F. Ellis, entinen öljy-yhtiön veroasianajaja, joka oli toiminut sotilaslakimiehenä vuodesta 1942.[34]
Puolustuksen pääasianajajana toimi everstiluutnantti Willis M. Everett, joka ei ollut osallistunut urallaan yhteenkään oikeudenkäyntiin eikä osannut saksaa vaan joutui turvautumaan tulkkiin. Hän oli myös saapunut maahan vasta muutamaa viikkoa aiemmin, eikä hänellä ollut myöskään minkäänlaista taistelukokemusta. Everett ei ollut ehtinyt haastatella jokaista asiakastaan ennen istuntojen alkamista.[32]
Oli muitakin epäkohtia. Ryhmä amerikkalaisia upseereja toimi sekä tuomareina että lautamiehinä. Kuulopuheet otettiin huomioon todistajanlausunnoissa kuten myös oikeuden ulkopuolella annetut lausunnot, joiden antajia ei voinut ristikuulustella. Joillekin todistajille myönnettiin rahapalkkio ja osalle syytetyistä ei myönnetty lupaa todistaa omasta puolestaan.[32] Silminnäkijöitä, kuten paikallista maanviljelijää Henri LeJolya sekä 15-vuotiasta poikaa, ei kutsuttu todistajiksi.[10]
Kaksi kuukautta kestäneiden istuntojen loppuvaiheessa Peiper tarjoutui ottamaan syyn ja vastuun niskoilleen, mikäli hänen alaisensa vapautettaisiin syytteestä, mutta ehdotus hylättiin. Todistusten ajoittaisesta ristiriitaisuudesta huolimatta oikeus totesi sotarikoksen tapahtuneen. 16. heinäkuuta 1946 luettujen tuomioiden mukaan kaikki syytetyt olivat syyllisiä.[30]
- 43 tuomittiin kuolemaan hirttämällä.
- 22 tuomittiin elinkautiseen vankeuteen.
- 2 tuomittiin 20 vuoden vankeuteen.
- 1 tuomittiin 15 vuoden vankeuteen.
- 5 tuomittiin 10 vuoden vankeuteen.
- Yksikön johtaja eversti Joachim Peiper tuomittiin kuolemaan.
- Amerikkalaiset vanginnut SS-luutnantti Sternebeck tuomittiin kuolemaan.
Uudelleenkäsittelylautakunta oli amerikkalaisen miehitysarmeijan sisäinen elin, joka seurasi automaattisesti oikeudenkäyntiä. Tuomioihin tyytymätön Willis Everett lähetti lautakunnan jäsenille 228-sivuisen analyysinsa oikeudenkäynnistä. Käyttäen lähteinään tuomittujen kirjoittamia valituksia Everett esitti useita syytöksiä kuulustelijoiden toimia ja sotatuomioistuimen menettelyä vastaan. Uudelleenkäsittelylautakunta suositteli 31 kuolemantuomion muuttamista vankeusrangaistuksiksi sekä joidenkin tuomittujen vapauttamista. Yhdysvaltojen miehitysalueen komentaja Lucius D. Clay hyväksyi lautakunnan muutosehdotukset.[35]
Valitukset
Kylmän sodan käynnistämän poliittisen muutoksen vuoksi entiset natsit pääsivät uudelleen merkittäviin asemiin antikommunistisessa Saksan liittotasavallassa.[36] Stille Hilfe oli apujärjestö, joka työskenteli vangittujen ja tuomittujen sekä paossa olevien natsien ja saksalaisten sotavankien auttamiseksi. Stille Hilfen perustajajäseniin kuului entisiä natseja ja korkea-arvoisia SS-miehiä kuten Wilhelm Spengler ja Heinrich Malz.[37] Stille Hilfen jäsenet olivat seuranneet oikeudenkäyntiä ja puhuivat nyt tuomittujen puolesta.[38]
SS-miehet esittivät valaehtoiset todistuksensa vuoden 1948 alussa, joissa he väittivät tulleensa kohdelluksi väkivaltaisesti ja epäoikeudenmukaisesti oikeudenkäynnin tutkimusvaiheen aikana. Syytekohdissa puhuttiin muun muassa valeoikeudenkäynneistä, uhkailuista ja kiduttamisista. Everett vei asian edelleen Yhdysvaltojen armeijalle.[35]
Simpsonin komissio ja tuomari Van Roden
Epäily siitä, että yhdysvaltalainen oikeusistuin olisi toiminut epäeettisesti herätti myös yhdysvaltalaiset. Armeijan ministeri[39] Kenneth Royall lykkäsi kuolemantuomioita ja perusti tuomari Gordon A. Simpsonin johtaman komission tutkimaan oikeudenkäyntiä. Kuusi viikkoa kestäneen tutkintansa jälkeen komissio julkaisi raporttinsa 14. syyskuuta 1948. Komission mukaan vankeja ei ollut kidutettu, mutta tutkinnan aikana oli tehty muita virheitä, kuten valeoikeudenkäyntien käyttö. Se suositteli viimeisten 14 kuolemantuomion muuttamista vankeusrangaistuksiksi.[35]
Yksi komission tuomareista ei hyväksynyt sen ratkaisua sellaisenaan. Edward L. Van Roden uskoi tuomittuja ja toi syytöksensä ilmi useissa julkisissa tilaisuuksissa. Yhdysvaltalainen rauhanliikkeen aktivisti James Finucane kirjoitti artikkelin Van Rodenin nimissä rauhanasiaa ajavaan ja ihmisoikeuksia puolustavaan lehteen The Progressive. Artikkeli sai aikaan suurta kohua, ja kenraali Lucius D. Clay muutti välittömästi kuusi kuolemantuomiota vankeusrangaistuksiksi, kieltäytyen kuitenkin vaikuttamasta loppujen tuomioihin muuten kuin lykkäämällä niitä. Muun muassa Joachim Peiper pysyi yhä kuolemaantuomittuna. Tiedot artikkeliinsa Finucane oli saanut Rudolf Aschenauerilta ja hän välitti ne edelleen senaattori Joseph McCarthylle.[35]
Senaatin alakomitea
Myös Yhdysvaltain senaatti huolestui aiheen saamasta julkisuudesta. Sen asevoimien komitea nimitti kolmimiehisen alakomitean johtajanaan Connecticutin senaattori Raymond E. Baldwin. Se perustettiin 29. maaliskuuta 1949, jolloin kylmä sota ja Berliinin saarto olivat jo käynnissä. Alakomitea tutki oikeudenkäyntiä useiden kuukausien ajan ja haastatteli yhteensä 108 todistajaa, mukaan lukien syytettyjä, muita vangittuina olleita saksalaisia, heidän asianajajiaan, kuulusteluryhmän jäseniä, sotaoikeuden jäseniä, sotaoikeutta valvoneita henkilöitä, dokumentteja tutkineen valvontaryhmän jäseniä, vankilan pappeja ja muita mukana olleita tahoja. Alakomitea kävi läpi sotaoikeuden ja uudelleenkäsittelylautakunnan asiakirjat, tuomittujen lähettämät todistuskirjeet sekä tutustui tapahtumapaikkoihin.[1]
”Tailgunner Joe”
Joseph McCarthyn kolme ensimmäistä vuotta senaatissa olivat kuluneet ilman merkittäviä aikaansaannoksia.[40] Aavistaessaan poliittisen uransa hiipuvan hän hankki Baldwinilta oikeuden osallistua alakomitean kuulusteluihin, joissa esiintyi tavalla, joka opittiin tuntemaan myöhemmin ”mccarthyismina”. Malmedyn verilöyly sopi hänen poliittisiin tavoitteisiinsa, sillä hän haki julkisuutta ja McCarthyn osavaltiossa Wisconsinissa asui paljon saksalaissukuisia äänestäjiä.[41][42][43]
McCarthy otti kuulusteluissa aggressiivisen roolin ja yritti hallita niitä. Hän käytti sopimatonta kieltä, esitti haastateltaville vääristelemiään väitteitä, kuten ”SS-miehet olivat pääosin 15–16-vuotiaita” ja ”kaikki tutkinnassa mukana olleet olivat juutalaisia” sekä haukkui haastateltavia valehtelijoiksi.[44] Kun Baldwin ei suostunut McCarthyn ehdotukseen William Perlin asettamisesta valheenpaljastuskokeeseen, McCarthy lähti komiteasta väittäen Baldwinin yrittävän valkopestä Yhdysvaltojen armeijaa.[45] Tämän jälkeen McCarthy yritti murentaa Baldwinin arvovaltaa senaatissa, mutta jäi toiseksi asevoimien komitean osoitettua tukeaan alakomitealle. McCarthy epäonnistui yrityksessään näyttää hyvältä osavaltionsa saksalaistaustaisten äänestäjien silmissä ja kärsi poliittisen arvovaltatappion senaatissa, mutta toisaalta hän onnistui hankkimaan hieman julkisuutta itselleen.[43]
Lopputulos
Senaatin alakomitean raportti totesi oikeudenkäynneissä menetellyn ajoittain kyseenalaisesti. Menetelmät, kuten valeoikeudenkäyntien järjestäminen ja lupaukset vapauttamisesta todistusta vastaan olivat sen mielestä tuomittavia. McCarthyn aktiivisuudesta huolimatta alakomitea ei löytänyt tukea väitteille, joiden mukaan vankeja olisi järjestelmällisesti pahoinpidelty, kidutettu tai pidetty nälässä tutkinnan aikana. Osan vankien esittämistä syytekohdista alakomitea totesi normaaliksi menettelyksi myös Yhdysvaltojen oikeuslaitoksessa. Näitä olivat muiden muassa ilmiantajien käyttö ja eristyksessä pitäminen tutkinnan aikana. Alakomitean raportti teki kuitenkin tyhjäksi äänekkäimpien arvostelijoiden, kuten Van Rodenin syytökset.[1]
Alakomitean raportin myöntämien virheiden ja kylmän sodan kiihtymisen vuoksi kuolemantuomioita ei toteutettu vaan ne muunnettiin vankeusrangaistuksiksi, joita myöhemmin lyhennettiin. Viimeinen vangeista, Peiper, vapautui vuoden 1956 jouluksi. Myöhemmin 1964 häntä epäiltiin myös osallisuudesta italialaisen Bovesin kaupungin tuhoamiseen ja sen asukkaiden joukkomurhaan 1943.[2] 6. SS-panssariarmeijan johtaja SS-kenraali Josef ”Sepp” Dietrich vapautettiin salaa lokakuussa 1955,[46] mutta kaksi vuotta myöhemmin hänet tuomittiin saksalaisessa oikeudenkäynnissä 19 kuukaudeksi vankeuteen osuudestaan pitkien puukkojen yönä 1934 suoritettuihin murhiin.[47]
Malmedyn verilöylyn oikeudenkäynnin puolueellisuuden sekä poliittisista seikoista kumottujen tuomioiden vuoksi ne syytetyistä, jotka olivat todella syyllistyneet julmuuksiin, saivat paeta ansaitsemaansa tuomiota. Vastaavasti ne, jotka saattoivat olla syyttömiä, kärsivät tuomionsa tarpeettomasti.[17] Dachaun oikeudenkäyntien tarkoituksena oli näyttää amerikkalaisille ja maailmalle natsi-Saksan tarkoituksellinen julmuus. Jalon päämäärän toteuttamisen sijasta ne onnistuivat herättämään arvosteluja ja epäilyksiä, jotka ovat kestäneet tähän päivään saakka.[30]
”Myönnän, että Normandian taistelun jälkeen yksikköni oli koottu lähinnä nuorista ja fanaattisista sotilaista. Suuri osa heistä oli menettänyt vanhempansa, siskonsa ja veljensä pommitusten aikana. He olivat itse nähneet Kölnissä tuhannet silpoutuneet ruumiit terroripommituksen jäljiltä. Heidän vihansa vihollista kohtaan oli niin suuri, että vannon, etten kyennyt pitämään heitä koko aikaa aisoissa.” Joachim ”Jochen” Peiper yksiköstään sodan jälkeen.[32]
Vapauduttuaan Peiper muutti Ranskaan, jossa hänet surmattiin vähän aikaa sen jälkeen, kun hänen menneisyytensä oli tullut julkisuuteen. Peiperin talo sytytettiin palamaan palopommilla, ja hänen ruumiinsa löydettiin sen raunioista 14. heinäkuuta 1976. Peiperin surmaajista ei ole tietoa, mutta ”Kostajiksi” itsensä nimennyt ryhmä otti vastuun teosta jälkeenpäin.[48][49]
Kyseenalaistettu historioitsija, apologisti ja salaliittoteoreetikko David Irving väittää ettei paikalla tapahtunut minkäänlaista joukkomurhaa vaan lyhyt tulitaistelu, jonka amerikkalaiset hävisivät. Irving tukee väittämiä, joiden mukaan yhdysvaltalaiset kiduttivat Dachaussa vankeina pitämiään saksalaisia tunnustusten saamiseksi.[10][50][51]
Malmedyn sotavankien ruumiit haudattiin väliaikaisiin hautoihin Henri-Chapellessa, 35 kilometriä Malmedysta pohjoiseen. Väliaikainen hautausmaa muutettiin sodan jälkeen pysyvästi sotilashautausmaaksi. Vaikka suuri osa Euroopassa kuolleista yhdysvaltalaisista kuljetettiin takaisin Yhdysvaltoihin sodan lopulla ja sen jälkeen, hautausmaalla on yhä 21 Malmedyssa murhatun ruumista.[35]
Baugnez’n risteykseen on rakennettu muistomerkki. Muistomerkki on luonnonkivistä rakennettu muuri, johon lisätyt mustat kivet kaiverrettuine nimineen symboloivat teloituksessa kuolleita. Nimiä on yhteensä 84 kappaletta. Muistolaattaan on kaiverrettu omistustekstin lisäksi sitaatti Abraham Lincolnin Gettysburgin taistelun jälkeen pitämästä puheesta:[52][53]
Niiden Yhdysvaltojen armeijan sotilaiden muistolle, jotka natsijoukot teurastivat sotavankeina tällä paikalla 17. joulukuuta 1944 * ”Me jatkamme päättäväisinä, jotta nämä miehet eivät olisi menettäneet henkeään turhaan” (A. Lincoln)
Wikiwand in your browser!
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
