Saatananpalvontapaniikki
salaliittoteoria ja moraalipaniikki / From Wikipedia, the free encyclopedia
Saatananpalvontapaniikki [1] (engl. Satanic panic,[2] myös Satanic ritual abuse eli SRA,[3] suom. ’saatanallinen rituaalinen hyväksikäyttö’) on moraalipaniikki, joka väittää saatananpalvojien soluttautuneen yhteiskuntaan ja harjoittavan lasten seksuaalista hyväksikäyttöä ja ihmisten uhraamista. Yhdysvalloissa paniikki oli kiihkeimmillään 1980-luvun lopulla. Vuoteen 1994 mennessä SRA-syytöksiä oli ilmennyt yli 12 000 tapausta. Yhdessäkään niistä ei löytynyt näyttöä laajan kultin tai salaliiton toiminnasta.
Saatananpalvontapaniikki syntyi vastareaktiona 1960–1970-lukujen taitteen uushenkisyydelle ja löysi kasvualustan Jim Jonesin ja Charles Mansonin kaltaisia kulttijohtajia vastustaneesta retoriikasta. Myös vuonna 1966 perustettu Saatanan kirkko vaikutti huhujen syntyyn, vaikka kirkko ei palvonutkaan Saatanaa jumalana ja kielsi muiden ihmisten vahingoittamisen. Vuonna 1980 julkaistu kirja Michelle Remembers väitti, että ”Saatanan kirkko” oli maailmanlaajuinen, kristillistä kirkkoa vanhempi järjestö, joka järjestelmällisesti kaappasi ja kidutti lapsia. Kirjaa markkinoitiin Michelle Smithin kokemuksiin SRA:sta perustuvana tositarinana, ja sen myötä SRA:ta alettiin pitää vakavana yhteiskunnallisena ongelmana. Kohun kiihkeimmässä vaiheessa saatananpalvonnasta epäiltiin muun muassa esikouluopettajia, okkultisteja, nuorisojengejä, sarjamurhaajia, rock-muusikoita ja roolipelaajia.
Suomeen moraalipaniikki levisi 1990-luvulla ja nousi huippuunsa vuonna 1998 tapahtuneen Hyvinkään paloittelusurman myötä. Myös hautakivien kaataminen ja muu hautausmaihin kohdistunut ilkivalta puhutti. Ei kuitenkaan ole näyttöä siitä, että hengellinen vakaumus olisi ollut rikosten pääasiallinen motiivi. Useimmiten rikoksiin syyllistyivät psyykkisesti oirelleet lapset ja nuoret.