Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen
suomalainen poliitikko From Wikipedia, the free encyclopedia
suomalainen poliitikko From Wikipedia, the free encyclopedia
Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen (vuoteen 1882 Georg Zacharias Forsman, kirjailijanimi Yrjö Koskinen, 10. joulukuuta 1830 Vaasa – 13. marraskuuta 1903 Helsinki) oli suomalainen vapaaherra, senaattori, professori, historioitsija, vanhasuomalainen suomalaisuusmies ja Suomalaisen puolueen puheenjohtaja J. V. Snellmanin jälkeen.[1]
| Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen | |
|---|---|
 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 10. joulukuuta 1830 Vaasa |
| Kuollut | 13. marraskuuta 1903 (72 vuotta) Helsinki |
Yrjö-Koskisen toiminta jakautuu kolmeen vaiheeseen. Aktiivisena historiantutkijana hän toimi 1850-luvun alusta 1870-luvun loppuun. Samanaikaisesti hän 1860-luvulta alkaen toimi lehtimiehenä ja yhteiskunnallisena vaikuttajana. Senaattorin tehtävässä hän aloitti 1882, eikä hänelle sen jälkeen riittänyt aikaa tutkijan työhön. Sen sijaan hän silloinkin kirjoitti lehtiin kannanottoja ajankohtaisesta politiikasta. Hän oli aikuisuuteen saakka nimeltään Georg Zacharias Forsman. Sukunimeä Yrjö-Koskinen hän käytti vuodesta 1851 kirjailijanimenään ja otti sen vuonna 1882 viralliseksi sukunimekseen.[1]
G. Z. Forsman syntyi Vaasan triviaalikoulun kollegan ja myöhemmän Hämeenkyrön kirkkoherran Georg Jakob Forsmanin ja Anna Loviisa Ebelingin ruotsinkieliseen perheeseen. Hänen veljensä oli Jaakko Forsman. Isän suku polveutui Ruotsista ja sen jäseniä oli ollut Kustaa Vaasan ajoista lähtien pappeina Ångermanlandissa ja Uplannissa. Myös Suomessa suku oli sukupolvien ajan valinnut papillisen uran, joskin siihen oli tullut avioliittojen kautta runsaasti myös porvarillisia henkilöitä.
G. Z. Forsman oli vanhin perheen kahdeksasta lapsesta, sillä perheen esikoinen oli ehtinyt kuolla ennen hänen syntymäänsä. Kaarlo Österbladh kuvaa nuorta Forsmania seuraavasti: "...jotakin tästä [isän] sairaalloisuudesta lienee periytynyt poikaankin: hän oli heikko, mielikuvitus ylen määrin kehittynyt; äly oli varhaiskypsä, luonne itsepäinen ja sisukas. Valtiasvaisto oli hänessä ja pienenä herännyt, mutta sen rinnalla oli jotakin liikaherkkää myötätunnon kaipuuta..."lähde?
Ensimmäiset oppinsa G. Z. Forsman sai kotikaupunkinsa Vaasan Bell-Lancaster-menetelmää soveltaneessa koulussa, mutta vajaan yhdeksänvuotiaana, eli elokuussa 1840 hän siirtyi triviaalikouluun, jonka rehtorina tuolloin toimi hänen enonsa Kaarle Juhana Ebeling ja konrehtorina hänen oma isänsä. Koulussa Forsman oli ahkera ja hän menestyi loistavasti.
Lukioon Forsman siirtyi elokuussa 1845. Historian oppikirjana käytetyssä Adolf Ivar Arwidssonin oppikirjassa käsiteltiin paljon suomalaisten muinaisuskontoja sekä kansanrunoutta. Koulussa opetettiin muiden aineiden ohella myös suomen kieltä Kalevalaa ja muita teoksia apuna käyttäen. Lukion päätösvaiheessa Forsman joutui kärhämään koulun rehtorin kanssa, koska hän oli priimusoppilaana ollut oppilaiden äänitorvena rehtorille. Seurauksena oli, että lukion päästötutkinnossa 12. kesäkuuta 1847 hän sai käytöksestä arvosanan tyydyttävä, mutta kaikissa lukuaineissa, suomen kieli mukaan lukien, arvosana oli kiitettävä. Hänestä tuli ylioppilas ja hän sai koko maassa vuoden 1847 parhaan äänimäärän. Ennen yliopistoon kirjoittautumistaan hän lähti kahdeksi lukukaudeksi Hämeenkyröön, johon hänen isänsä oli siirtynyt kirkkoherraksi. Tällä tavoin Forsman hankki suomen kielen taitoa ja keräsi aineistoa, jonka hän vuonna 1851 julkaisi käyttäen nimeä Yrjö Koskinen.[1].
Suomen kielen oppiminen ei Forsmanille ollut helppoa. Hänen käytössään oli vain Renvallin kielioppi, Heleniuksen sanakirja, Suomen kansan sananlaskut ja sekalainen joukko muita pikkukirjasia. Keskeiseksi kielenoppimistavaksi muodostui kirjojen sijasta vilkas keskustelu tavallisen pitäjänrahvaan kanssa.lähde? Forsman teki pitkiä matkoja kävellen sekä oman pitäjän alueella että myös naapuripitäjiin ja tutustui siten kansaan ja sen elämään, kieleen ja tapoihin.
Kesällä 1848 Forsman sai Hämeenkyröön oivallisen opettajan, kun kirjailija Antero Warelius tuli sinne Sasslinin koulun opettajaksi. Hän antoi Forsmanille lukuisia hyödyllisiä neuvoja ja opasti hyvään kielenkäyttöön. Matkoillaan pitäjän eri kulmilla Forsman tutustui myös tulevaan puolisoonsa, edellisen kirkkoherran tyttäreen Sofia Fransiska Fribergiin. Nuoret päättivät jo tuolloin, että heidän yhteinen kotikielensä tulisi olemaan suomi. Pitkän yhteisen elämän jälkeen Sofia kuoli vuonna 1895. Seuraavana vuonna, tuolloin jo hyvin arvostettu yhteiskunnallinen vaikuttaja, Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen avioitui Sofia Theodolinda Limónin kanssa. Tämä oli kollega Johan Hahnssonin leski.
Forsman otettiin Pohjalaisen osakunnan jäseneksi 14. helmikuuta 1848. Viikkoa myöhemmin puhkesi Ranskassa niin sanottu helmikuun vallankumous, ja se sähköisti tunnelmia myös kaukaisessa Helsingissä kuten kaikkialla Euroopassa. Osakunnassa Koskisen toiminta alkoi innostuneen, kiihkeän poliittisen toiminnan vallassa. Eritoten osakunnan pohjoispohjalaiset edustivat hyvinkin radikaaleja näkemyksiä. Forsman puolestaan kuului maltilliseen siipeen, joka yleensä kannatti ja tuki osakunnan kuraattoria Fredrik Cygnaeusta. Kiivaat hyökkäykset osakunnassa pitkiksi venyneine pöytäkirjantarkistuksineen johtivat muun muassa Topeliuksen ja sitten myös Cygnaeuksen eroon osakunnasta ja sen toiminnasta.
Pelkkä yhteiskunnallinen politikointi ei riittänyt, vaan ahkerasti keskusteltiin myös suomen kielestä ja sen asemasta. Tämä olikin yksi koko osakuntaa yhdistävä asia ja suomalaisuuden harrastus oli yleistä. Forsman otti innolla osaa näihin harrastuksiin. Professori M. A. Castrén oli 1849 palannut tutkimusmatkaltaan Siperiasta ja aloittanut luentonsa Kalevalasta ja suomalaisesta mytologiasta. Forsmania hartaampaa ja innostuneempaa kuulijaa hän tuskin saattoi toivoa. Forsman suostui pitämään osakunnan kokouksissa suomenkielistä pöytäkirjaa ja hänet valittiinkin sittemmin osakunnan vakinaiseksi pöytäkirjanpitäjäksi. Tässä roolissaan hän laati osakunnan viimeisen pöytäkirjan 14. joulukuuta 1852, jolloin osakuntalaitos Suomen yliopistoissa lakkautettiin. Kun osakuntien toiminta vuonna 1868 Suomen olojen vapauduttua sallittiin uudelleen, tuli Georg Forsmanista entisen osakuntansa Pohjalaisen osakunnan inspehtori.
Pohjalaisen osakunnan puitteissa Forsman aloitti myös kirjallisen uransa, jonka myötä hän omaksui nimen Yrjö Koskinen. Kirjoittaessaan Hämeenkyrön opettajalleen Wareliukselle suomalaisia kieliharjoituksia Yrjö-Koskinen sai ajatuksen laatia suomenkielisen esityksen kotipitäjästään. Syksyllä 1849 hän jätti Pohjalaiselle osakunnalle kilpakirjoituksen Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä. Siitä hän sai palkinnoksi E. G. Geijerin kootut teokset. Koskisen kirjaa tarjottiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaistavaksi, mutta 8. huhtikuuta 1850 annettu suomen kielen käyttöä kuristava sensuuriasetus muodosti vaikean esteen kirjan julkaisemiselle. Ruotsiksi kirjan olisi voinut julkaista, mutta Yrjö-Koskinen kieltäytyi jyrkästi kääntämästä kirjaansa ruotsiksi, ja tämän jälkeen hän kirjoittikin laajan tuotantonsa kaikki teokset suomen kielellä. Teos saatiin painetuksi vuonna 1852 ja se ilmestyi vuoden 1851 Suomi-kirjassa.
Vilkkaan järjestötoiminnan ja yhteiskunnallisen ahkeroinnin ohessa myös Koskisen opinnot etenivät mainiosti, sillä 11. maaliskuuta 1853 hän suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon pääaineenaan historia. Tämä akateemisen tutkinnon suorittamisen jälkeen Yrjö-Koskinen päätti hakeutua työelämään. Hän saikin opettajan toimen Turun yläalkeiskoulun kollegan viransijaisena 1853–1854. Tämän jälkeen toukokuussa 1854 hänet nimitettiin Pietarsaaressa toimivan Vaasan lukion (kaupungin palon takia koulun toiminta oli siirretty) apulaisen virkaan, jossa hän oli aina vuoteen 1863 saakka. Samalla hänestä tuli lukion kirjaston hoitaja. Koulun kirjastolla oli melko laajat kokoelmat, joten Yrjö-Koskinen saattoi käyttää joutoaikansa tutkimustyöhön. Yrjö-Koskinen suoritti 16. marraskuuta 1858 lisensiaatin tutkinnon ja hänet promovoitiin tohtoriksi 31. toukokuuta 1860.
Opetustyön ohessa Yrjö-Koskinen paneutui innolla tieteelliseen tutkimustyöhön. Edvard Grönbladin julkaisema 1500-luvun lopun asiakirjakokoelma vaikutti suuresti Koskisen tutkimusten suuntautumiseen. Kesällä 1856 hän teki tutkimustyötä Tukholmassa ja Upsalassa. Tämän intensiivisen tutkimuskauden tuloksena ilmestyi 1857 ja 1859 kaksiosainen teos Nuijasodan syyt ja alku Pohjanmaalla.[2][3][4] Myöhemmin, saatuaan lisäaineistoa käsittelemästään aiheesta, Yrjö-Koskinen julkaisi vuonna 1877 uudistetun ja huomattavasti lisätyn painoksen.[5]
Nuijasota-tutkimuksesta tuli suomenkielisen historiankirjoituksen eräänlainen perusteos. Yrjö-Koskinen osoittaa tutkimansa aiheen hyvää kokonaishallintaa ja luo eräänlaisen kokonaiskuvan tuon aikakauden Suomen alueen historiassa. Siinä on sopivasti mukana kaikki kansalliset ja suomenmieliset elementit. Tämä ensimmäinen kriittinen, uudenaikaiseen arkistotutkimukseen perustuva teos oli heti ilmestyessään merkkipaalu ja sitä se on ollut kautta myöhemmän ajan, joskin tulkintoihin on tullut selkeitäkin muutoksia.
Tohtoriksi promovoitu Yrjö-Koskinen suuntasi tutkimusmatkansa Ruotsiin, Saksaan, Ranskaan ja Englantiin. Ruotsin arkistossa hän perehtyi ison vihan lähteisiin aikomuksenaan kirjoittaa seikkaperäinen esitys aiheesta. Tämä kuitenkin estyi muiden tehtävien vuoksi ja lopulta hän 1865 julkaisi teoksensa Lähteitä ison vihan historiaan I. Pariisin arkistoista kootusta lähdemateriaalista puolestaan syntyi teos Olavi Maununpoika Pariisissa ja suomalaisten opinkäynti ulkomailla keskiajalla. Aiheesta on myöhemmin kirjoitettu runsaasti ja se kuuluu jatkuvasti uudistuviin tutkimuskohteisiin Suomen keskiajan historiassa.
Lontoon ja Pariisin arkistoista Yrjö-Koskinen keräsi myös materiaalia professorinviran väitöskirjaansa. Hän julkaisikin 1862 Tiedot Suomen suvun muinaisuudesta teoksen tätä tarkoitusta varten. Tämä teos ei tieteelliseltä tasoltaan ole läheskään Koskisen muiden tieteellisten teosten tasoinen. Puutteita on selkeästi mm. muiden tieteiden, esimerkiksi kielitieteen ja arkeologian, tulosten ja tutkimusten hyväksikäytössä. Vaikka lähes kaikki keskeiset vaikuttajat pyysivät Koskista kirjoittamaan tämän kirjansa ruotsiksi, niin pitäen oman päänsä, hän kirjoitti sen suomeksi.
Yleisen historian professoriksi Aleksanterin keisarilliseen yliopistoon Yrjö-Koskinen nimitettiin 21. maaliskuuta 1863.[6] Nimitys ei tiedekunnassa kuitenkaan mennyt helposti tai mukinoitta lävitse, elettiinhän juuri samaan aikaan voimakasta suomen kielen nousun ja virallistetuksi tulemisen aikaa. Lausunnon antaja, professori Gabriel Rein antoi suosituksessaan etusijan Forsmanille ja piti kilpahakijan dosentti J. G. Frosteruksen väitöskirjaa huonompana. Tiedekunnan enemmistö oli asiantuntijalausunnon kanssa samaa mieltä. Väitöskirjan kielestä syntyi kuitenkin erimielisyyttä. Professorit Lagus, af Brunér ja Gyldén ilmoittivat, etteivät he ymmärrä kieltä, jolla Forsmanin väitöskirja on kirjoitettu.lähde? Konsistorissa arkkiatri Bonsdorff vaati väitöskirjaa hylättäväksi sen kielen tähden. Enemmistö nimityksen tekijöistä kuitenkin katsoi tieteellisen näytön riittäväksi ja suomen sopivaksi kieleksi väitöskirjaan.
Yleisen historian oppituoli ei ollut Forsmanin paras osaamisalue. Yliopistossa oli kuitenkin historian professorin virka jaettu kahtia, yleisen historian oppituoliin, johon siis Forsman nimitettiin ja Suomen, Venäjän ja pohjoismaiden historian professorin virkaan, johon ilman hakemusta nimitettiin Suomen historian professori Sakari Topelius. Näin ainoa mahdollisuus kiinnittää Forsman yliopiston virkaan oli tehdä hänestä yliopiston yleisen historian professori. Vuonna 1876 Forsman ja Topelius vaihtoivat virkoja keskenään[1], samalla kun Topelius nimitettiin yliopiston rehtoriksi. Tällä tavoin 2. tammikuuta 1876 Forsmanista tuli Suomen historian professori.[7]
Yleisen historian professorin viran hoitamisen yhteydessä Forsman paneutui erityisesti keskiajan historiaan. Nämä tutkimukset synnyttivät teoksen Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa, joka tosin tuli julkisuuteen vasta 1879. Voidaan hyvin sanoa, että tämä teos oli merkkipaalu koko suomalaisessa historiantutkimuksessa, myös ruotsinkielinen puoli mukaan luettuna. Teos pyrkii selvittämään, miten yleisinhimillisyyden aate ja kansallisuusaate suhtautuvat toisiinsa.
Forsmanin mielenkiinto kohdistui kuitenkin voimakkaasti Suomen historiaan. Tutkimustöittensä tuloksena hän julkaisi vuonna 1870 samana vuonna esitelmänä pitämänsä tutkielman Yrjö Maunu Sprengtportenista ja Suomen itsenäisyydestä.[8][9] Tässä teoksessa näkyi Yrjö-Koskisen selkeä poliittinen tavoite Suomen autonomisen statuksen vahvistamiiseksi ja eritoten sen perusteiden ja historiallisten juurien etsiminen.
Tutkimustuloksensa Forsman kokosi laajaan teokseensa Oppikirja Suomen kansan historiasta 1869–1873 (uusi laitos 1881–1882), jossa hän katsoi Suomen vaiheita suomalaisesta näkökulmasta ja jossa hän piti johtoajatuksenaan Suomen kansan kehittymistä yhä korkeampaan valtiolliseen ja kansalliseen tietoisuuteen. Historiantutkijan näkökulma sai hänet toimimaan niin kutsuttujen kansallisten tieteiden tutkimusedellytysten parantamiseksi. Hän toimikin vuosina 1874–1892 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimiehenä ja vuonna 1875 oli ensimmäisenä perustamassa Suomen Historiallista Seuraa.
Historiannäkemykseltään Yrjö-Koskinen oli hegeliläis-snellmanilainen ja konservatiivinen historianfilosofisissa katsomuksissaan. Vaikka hänen vaikutuksensa oli omassa ajassaan merkittävä ja vaikka se on ulottunut pitkälle myöhempiinkin aikoihin, niin aate edustaa ennemminkin kansallisromantiikan loppuvaihetta kuin uuden aikakauden alkua. Hän katsoi, että kansakunnan historiallinen tehtävä on sen olemassaolon perusta. Hän asetti oikeusperiaatteeksi kansallisuusaatteen sekä tähdensi kielen ja kansallishengen merkitystä kansallisina tunnusmerkkeinä. Näin hänen aatteissaan heijastuvat hyvin sekä Hegelin että Snellmanin ajatukset. [1]
Forsman oli Turun opettajanavuosinaan 1853–1854 aloittanut sanomalehdistössä kirjoittamisen tekemällä artikkeleita Åbo Tidningariin. Tästä lähti liikkeelle vuosikymmeniä kestänyt ja monia vaiheita sisältänyt ura. Hänen ensimmäisiä valtakunnallisia foorumeitaan oli Suometar-lehti, joka kuitenkin Forsmanin ja hänen aatetovereittensa mielestä muuttui liian liberaaliksi. Jungfennomaanit-nimeä käyttämään ryhtynyt ryhmä perusti 1863 Helsingin Uutiset -nimisen lehden.[1] Tämä lehti ei kuitenkaan ollut pitkäikäinen, vaan sulautui melko pian Suomettareen.
Forsman ei kuitenkaan tyytynyt yhteen ainoaan foorumiin näkemystensä esittämiseksi. Muita hänen foorumeitaan olivat muun muassa Koskisen perustama Kirjallinen kuukauslehti vuodesta 1866 lähtien, Suomettaren tilalle perustettu Uusi Suometar vuodesta 1869 alkaen sekä Morgonbladet vuosina 1872–1884.[1] Tämän lisäksi muun muassa Mehiläisessä ilmestyi Koskisen artikkeleita. Varsinkin sen palstoilla hän joutui kiistaan kansanmiesten, esimerkiksi turenkilaisen Kustaa Paturin kanssa.
Kaikissa lehtikirjoituksissaan, jotka koottuina julkaisuina muodostavat neljä nidettä, Yrjö-Koskinen toi esille voimakkaan kansallisuusaatteeseen perustuvan mielipiteensä. Hän halusi suomen kielen edistämistä ja saamista johtavaan asemaan, ja yhtenä keinona siihen oli koulutus. Oli kasvatettava “uuden herrasäätyinen sukupolvi, jolla suomi on omana varsinaisena kielenä” (1867)[1]. Hyvä esimerkki tästä kaikesta on vuonna 1857 hänen esittämänään julki tuotu vaatimus suomenkielisen ylä-alkeiskoulun perustamisesta Jyväskylään. Mikäli tämä ei toteutuisi niin koulua ei tulisi vaatimattomammassa muodossa perustaa.[10]
Suomen kielen asema yhteiskunnassa oli Yrjö Koskiselle ehkä kaikkein keskeisimpiä puolustettavia asioita. Hän julkaisikin Helsingin uutisissa helmikuussa 1863 artikkelin "Suomikiihko valtiollisena puolueena". Tässä artikkelissaan hän vaati, että opetustoimessa, tuomioistuimissa ja kaikilla valtion- ja kunnallishallinnon aloilla suomen kielen piti saavuttaa sille kansan enemmistön kielenä kuuluva oikeudellinen asema.[11][12] Kielikysymys ei ollut hänelle sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteuttamista vaan nationalismia. [1]
Seuraavana vuonna Suomettaressa olleessa artikkelissaan hän voimakkain käsittein moitti senaattia siitä, että se suunnitellessaan 1. elokuuta 1863 julkaistun kielireskriptin edellyttämää uutta kieliasetusta tahtoi omilla hidastavilla toimillaan tehdä keisarillisen ajatukset ja tavoitteet tyhjiksi.[13] Artikkeli oli johti valtiorikosjuttuun kirjoittajaa vastaan. Prosessin aikana Turun hovioikeus kielsi Koskiselta oikeuden antaa selityksen asiasta suomen kielellä. Syynä oli se, että professori Koskisen ei voitu katsoa kuuluvan siihen "varsinaiseen suomenkieliseen väestöön, josta kieliasetus puhui".[14][15][16][17]
Yrjö-Koskisen suomen kielen taito karttui elämän varrella niin, että hän sepitti sanomalehtimiestyössään yleiskieleen useita kymmeniä uudissanoja. Näitä ovat aselepo, asevelvollisuus, epäkohta, harhaoppi, itsehallinto, kulkuneuvo, ohjelma, päivämäärä, ruotsintaa, siirtokunta, tarkastaa, tarkoitusperä, toimiala ja vaurio.[18]
Autonomisen Suomen yhteiskuntapolitiikassa J. V. Snellmanista alkoi kielen merkityksen korostamiseen ja saksalaiseen idealistiseen filosofiaan. lähinnä Hegeliin, pohjautuva yhteiskuntapoliittinen fennomania. Koulutus oli Snellmanin mukaan se väline, jonka avulla tuollainen suomenkielinen sivistyneistö pystyttäisiin luomaan. Tämän periaatteen omaksui itselleen nuori Yrjö Koskinen, joka 1860-luvulla politisoi fennomanian yhteiskuntapoliittiseksi puolueeksi.
Koskisen aikana suomalaisuusliikkeeseen tulivat mukaan vauraat Etelä- ja Länsi-Suomen talonpojat. Vanhastaanhan fennomaniaa olivat kannattaneet ylioppilaat, eräät korkeat virkamiehet ja osa papistoa. Liikemiehet ja teollisuus liputtivat selvästi ruotsalaisuuden puolesta. Fennomania siis vaikutti itsenäisen talonpojan ihanteen syntymiseen, ja myös uusia urbaaneja ja teollisia ryhmittymiä vastustavat perinteisen älymystön edustajat löysivät fennomaniasta aatteellisen kotinsa. Voidaan sanoa, että fennomania oli sivistyksellisesti radikaali, mutta yhteiskunnallisesti ja poliittisesti konservatiivinen liike. Sen vastustajista kiihkein eli ruotsalaisuusliike eli svekomania sen sijaan rakensi paljolti liberalistiselle aatepohjalle. Näin fennomania merkitsi kulttuurista vastausta modernisaation haasteeseen. Kun suomen kieltä levitettäisiin laajoille kansanosille, niin se avulla esitettiin saavutettavan kansallinen yhtenäisyys ja samalla suojeltiin perinteistä agraarista ja sosiaalista järjestystä. Modernisaatiokehityksen taustalle jäi vaikuttamaan ajatus omalla työllään toimeentulevasta talonpojasta.
Suomalaisen puolueen johtohahmo, sen ideologinen primus motor oli Yrjö Koskinen, jonka maailmankuvassa yhdistyivät kristillinen ajattelu, näkemys Jumalasta pienen kansan tulevaisuudesta huolehtivana isänä sekä järkevän valtioajattelun kannattaminen. Tämä viimeinen merkitsi eritoten hyvin suhteiden ylläpitämistä Venäjään ja sen hallitsijaan. Koskiselle skandinaavinen liberalismi oli yhtä kuin suomalaisen kansanhengen tukahduttaminen sekä Suomen ja Venäjän suhteiden vaarantamista vapaus- ja muilla vaatimuksilla.
Kun Suomalainen puolue vuosisadan lopulla hajosi ja siitä muodostuivat vanhasuomalainen ja nuorsuomalainen puolue, niin Yrjö-Koskinen edusti vanhasuomalaisena myöntyvyyslinjaa ja vastapuoli oli tiukasti perustuslakiin tukeutuva puolueryhmä. Erimielisyyden syynä oli suhtautuminen venäläistämistoimiin. Yrjö-Koskinen selitti myöntyväisyyslinjan periaatteet Uudessa Suomettaressa julkaistussa avoimessa kirjeessään.[19]
Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen varsinainen valtiollisen vaikuttajan ura lähti liikkeelle jäsenyydestä pappissäädyssä valtiopäivillä 1872, 1877–1878 ja 1882. Sääty oli koostumukseltaan melkoisen fennomaaninen ja Yrjö-Koskinen saavutti siellä merkittävän aseman. Hän oli tavallaan koko säädyn johtavin hahmo.
Hän joutui kuitenkin 1885 jättämään pappissäädyn ja siirtyi edustajaksi aatelissäätyyn, jonka jäsenenä hän osallistui vuosien 1885[20], 1888, 1891, 1894 ja 1900 valtiopäiville. Siellä hän ei saavuttanut vastaavaa johtoasemaa kuin pappissäädyssä, sillä aatelisto oli huomattavasti vähemmän fennomaaninen ja vähemmän innostunut Yrjö-Koskisen vahvoista suomalaiskansallisista aatteista.[1]
Kun kreivi F. L. Heiden tuli Suomen kenraalikuvernööriksi, niin hän osoitti halua ottaa selvää Suomen kielellisen enemmistön olosuhteista ja asemasta. Näin hänen ja kielellisen enemmistön välille kehittyi luottamuksellinen suhde, mikä puolestaan ärsytti ruotsinkielistä yläluokkaa. Ehkä merkittävin seuraus tästä Heidenin asenteesta oli kun hän 11. toukokuuta 1882 kutsui Yrjö-Koskisen senaatin ja sen kamaritoimituskunnan jäseneksi.[21] Yleisesti Yrjö-Koskisen todettiin senaatissa edustavan suomalaista puoluetta ja sen katsantotapaa, vaikka senaatti ei varsinaisesti ollut puoluepoliittisesti järjestäytynyt organisaatio.[1]
Vuonna 1885 Yrjö-Koskinen siirtyi kamaritoimituskunnasta päälliköksi hänelle paljon paremmin sopivaan kirkollistoimikuntaan: Maan opetustoimi tuli siten hänen johtamakseen. Tähän uuteen asemaan hänellä oli hyvät edellytykset, sillä hänellä oli kokemusta opettajana toimimisesta niin koululaitoksessa kuin yliopistossakin. Lisäksi hänellä oli hyvät suhteet Suomen papistoon, olihan hän ollut säädyn edustajana valtiopäivillä ja yksi sen vaikutusvaltaisimmista henkilöistä. Lisäksi suuri osa papistoa on aatemaailmaltaan hyvinkin fennomaanista.
Kun Yrjö-Koskinen tuli kirkollistoimituskunnan päälliköksi, maassa oli 11 täydellistä valtion lyseota, niistä 8 oli ruotsinkielisiä ja 3 suomenkielisiä.lähde? Hänen ponnistelujaan tämän epäsuhdan korjaamiseksi kuvaa se, että kun hän erosi niin Suomessa oli 23 valtion lyseota, joista suomenkielisiä oli 15, eli lähes kaksinkertainen määrä ruotsinkielisiin verrattuna. Näin kehitys toimi siis poikakoulujen taholla, tyttökoulujen kohdalla se oli samansuuntainen. Vuonna 1882 oli maassa 7 ruotsinkielistä valtion tyttökoulua, eikä ainoatakaan suomenkielistä. Kuitenkin vuonna 1899 kouluja oli 12, joista 7 oli suomenkielistä ja 5 ruotsinkielistä.[22] Suomenkielisten koulujen asema oli muuttunut lähes olemattomasta vastaamaan paremmin maan kieliolosuhteita, vaikka todellista tasa-arvoa ei vielä ollutkaan saavutettu.
Vaikka oppikoulujen suomenkielisyys oli tärkeä asia, niin kuitenkin 1800-luvun loppupuolen tärkein ja keskeisin koulukysymys koski kansakoulua ja sen saamista todelliseksi koko kansan kouluksi. Kansakoulujen varsinainen tulo suomalaiseen yhteiskuntaan alkoi 1866 säädetystä kansakoululaista, joskin jo sitä ennen oli maahan ehditty perustaa muutama yksityinen ja jopa kunnallinenkin kansakoulu. Vuonna 1882 maassa oli 667 kansakoulua ja niissä 39 372 oppilasta. Yrjö-Koskisen aktiivisen kansakoulupolitiikan tuloksena luvut olivat vuonna 1899 paljon suurempia, kansakouluja oli 1 650 ja niissä oppilaita 98 514. [23]
Yrjö-Koskisen läsnäolo senaatissa sai kysymyksen maan virasto- ja tuomioistuinkielestä jälleen nousemaan esille. 18. maaliskuuta 1886 annettu käskykirje julisti suomen kielen viralliseksi kieleksi[24] ja tätä käskykirjettä täydensi 4. huhtikuuta 1887 annettua avoin kirje, jolla mukaan kuntien pöytäkirjakieli määräsi alempien viranomaisten pöytäkirjakielen kunnan alueella.[25] Ylemmille virkamiehille toki jäi edelleen oikeus itse päättää kumpaa kieltä tahtoivat käyttää.
Vuoden 1899 niin sanottu helmikuun manifesti johti lopulta senaattori Yrjö-Koskisen eroon. Kyseessä oli perustavanlaatuinen ristiriita Koskisen tukeman myöntyvyyssuuntauksen ja vastakkaista kantaa edustaneiden perustuslaillisten välillä siitä, miten Venäjän sortotoimiin pitäisi suhtautua. Keisari suostui Yrjö-Koskisen eronpyyntöön. Samalla Yrjö-Koskinen joutui Suomessa melkoisen häväistyskampanjan kohteeksi. Tämän myötä vetäytynyt senaattori tunsi kannatuksensa kansan keskuudessa vähentyneen ja sen hän joissain yhteyksissä ilmoitti jopa eroamisensa yhdeksi keskeiseksi syyksi.
Eronsa jälkeen senaattorissa heräsi vanha lehtimies ja hän aloitti uudelleen sanomalehtikirjoittelunsa. Hän kehotti kirjoituksissaan kansaa tukemaan kotimaista hallitusta ja luopumaan ruotsalaisista ja näin hän vähin erin saavutti takaisin vanhan luottamuksensa kansan keskuudessa.
Keisari-suuriruhtinas myönsi Yrjö-Koskiselle aatelisarvon vuonna 1882. Silloin hän otti sukunimekseen entisen kirjailijanimensä yhdysviivalla yhdistettynä. Uudeksi nimeksi tuli Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen. Vuonna 1897 hänet korotettiin vapaaherralliseen säätyyn. Syynä tähän kunnianosoitukseen voidaan pitää ennen kaikkea hänen laajaa ja monipuolista yhteiskunnallista työtään, mutta varmaankin myös voimakkaalla suomalaisuuden korostamisella oli oma osansa, sillä vähensihän se venäläisten kovasti vierastamaa ruotsalaisuutta ja toimi tälle hyvänä vastapainona.
Monet Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen jälkeläisistä sijoittuivat huomattaviin yhteiskunnallisiin asemiin. Hänen poikansa Yrjö Koskinen Yrjö-Koskinen (1854–1917) toimi kouluylihallituksen johtajana sekä senaatin kirkollisasiain päällikkönä (myöhempää opetusministeriä vastannut virka) ja vaikutti merkittävästi suomalaisen kansakoululaitoksen kehitykseen. Hän toimi myös valtakunnanpolitiikassa, ensin aatelissäädyn edustajana säätyvaltiopäivillä ja sitten suomalaisen puolueen kansanedustajana ensiaskeliaan ottavassa eduskunnassa. Y. K. Yrjö-Koskisen poika Aarno Yrjö-Koskinen (1885–1951) oli diplomaatti, pitkäaikainen Moskovan lähettiläs ja J. E. Sunilan II hallituksen ulkoministeri.
Suurmiehen nuorempi poika Eino Sakari Yrjö-Koskinen (1858–1916) toimi Tampereen reaalilyseon rehtorina sekä istui veljensä tavoin valtiopäivillä ja eduskunnassa. Hänen puolisonsa Iida Yrjö-Koskinen (1857–1937) johti Hämeenlinnan suomalaista tyttökoulua ja työskenteli työläisnaisten yhteiskunnallisen valistamisen puolesta sekä istui eduskunnan jäsenenä samaan aikaan miehensä kanssa.
Vuonna 1958, ensimmäisen suomenkielisen oppikoulun Jyväskylän lyseon 100-vuotisjuhlavuonna, Suomen Kulttuurirahasto perusti Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen kirjailijanimen mukaan nimetyn Yrjö Koskisen stipendin, joka on myönnetty vuosina 1958–1983 ja uudelleen vuodesta 2008 hyvän ylioppilasaineen kirjoittajille. Stipendin tarkoituksena on tukea hyvää suomen kielen käyttäjää riippumatta siitä, mille alalle hänen jatko-opintonsa suuntautuvat ja se jaetaan koulujen lukuvuoden päättyessä. Stipendistä kilpailivat sitä koskevien sääntöjen mukaan vuonna 1958 vain Jyväskylän lyseon kevään 1958 ylioppilaat, sen jälkeen kaikkien suomenkielisten oppikoulujen ylioppilaskokelaat. Stipendin saajan valitsee sääntöjen mukaan Suomen Kulttuurirahaston hallitus ylioppilastutkintolautakunnan asettamista ehdokkaista. Ensimmäinen stipendi myönnettiin Jyväskylän lyseon 100-vuotisjuhlassa 4. lokakuuta 1958 koulusta saman vuoden keväällä ylioppilaaksi valmistuneelle Jorma Konttiselle ja toinen keväällä 1959 Vaajakosken yhteiskoulun ylioppilaalle Lea Pöystille. [26]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
