Alfred Gilman

Alfred Goodman Gilman (1. heinäkuuta 1941 New Haven, Connecticut – 23. joulukuuta 2015 Dallas, Texas) oli yhdysvaltalainen biokemisti. Hän löysi 1970-luvulla G-proteiinit tutkiessaan solujen signaalitransduktion toimintaa, ja hän jakoi 1994 Nobelin lääketieteen palkinnon Martin Rodbellin kanssa G-proteiineja koskevasta tutkimuksestaan. Tutkimustyönsä lisäksi Gilman toimitti farmakologista oppikirjaa The Pharmacological Basis of Therapeutics.

Alfred Gilman
Henkilötiedot
Syntynyt	1. heinäkuuta 1941 New Haven, Connecticut, Yhdysvallat
Kuollut	23. joulukuuta 2015 (74 vuotta) Dallas, Texas, Yhdysvallat
Koulutus ja ura
Tutkinnot	Yalen yliopisto Case Western Reserve University
Instituutti	Virginian yliopisto University of Texas Southwestern
Tutkimusalue	biokemia farmakologia
Tunnetut työt	G-proteiinit
Palkinnot	Albert Lasker -palkinto lääketieteellisestä perustutkimustyöstä (1989) Louisa Gross Horwitz -palkinto (1989) Nobelin fysiologian tai lääketieteen palkinto (1994)
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Nuoruus ja opiskelu

Alfred Goodman Gilman syntyi New Havenissa 1941. Hänen isänsä Alfred oli Yalen yliopiston farmakologi, joka oli kirjoittanut alan merkittävimmän oppikirjan The Pharmacological Basis of Therapeutics (1941). Alfredin toiseksi nimeksi annettiin Goodman kirjan toisen kirjoittajan Louis S. Goodmanin mukaan.^[1]

Alfred kasvoi White Plainsissa ja kävi koulunsa Connecticutin Watertownissa.^[2] Isänsä vaikutuksesta Alfred opiskeli Yalessa biokemiaa ja valmistui 1962.^[3]

Ura

Jatko-opintojen tutkimuksista farmakologian professoriksi

Valmistumisensa jälkeen Gilman työskenteli kesän Burroughs Wellcomen laboratoriossa ja julkaisi ensimmäiset kaksi tutkimusartikkeliaan. Kokemus vakuutti hänet jatkamaan uraa tutkijana. Gilman suuntasi tämän jälkeen Case Western Reserve Universityyn tohtorin tutkintoa varten. Yliopistossa hän työskenteli Theodore W. Rallin alaisuudessa. Gilman tutki syklistä adenosiinimonofosfaattia (cAMP) ja kilpirauhasta, mikä oli alku pitkälle uralle syklisten adenosiinimonofosfaattien parissa.^[3]

Gilman sai 1969 lääketieteen tutkinnon ja valmistui farmokologian tohtoriksi.^[1] Väitöskirjan jälkeistä tutkimusta Gilman teki Marshall Nirenbergin alaisuudessa National Institute of General Medical Sciencesissa.^[3] Hän oli kahden vuoden ajan Nirenbergin tutkimusavustajana, kunnes hänestä tuli 1971 Virginian yliopiston farmakologian professori.^[2]

G-proteiinin löytäminen

Gilman tutki 1970-luvulla Virgianiassa leukemiasoluja ja pyrki ymmärtämään paremmin, kuinka solun signaalitransduktio toimii. Hän huomasi, että leukemiasolut eivät vastanneet hormonien välittämään ulkoiseen signaaliin. Hän havaitsi tutkimusryhmänsä kanssa, että mutaation takia hävinnyt proteiini aiheutti hormonien kyvyttömyyden välittää signaaleita. Gilman eristi 1980 proteiinin normaaleista soluista, joilla pystyi palauttamaan solun vaurioituneen ominaisuuden. Hän kutsui sitä G-proteiiniksi, koska se sitoutuu GTP:hen eli guanosiinitrifosfaattiin.^[1]

Myöhempi ura

Gilmanista tuli 1981 University of Texas Southwesternin farmakologian laitoksen johtaja. Hän jatkoi siellä solututkimustaan.^[1] Vuonna 2004 hänet nimettiin Texas Southwestern -yliopiston lääketieteellisen koulun dekaaniksi ja 2006 akateemisten asioiden varapuheenjohtajaksi ja provostiksi.^[4]

Vuosina 1980, 1985 ja 1990 Gilman oli oppikirja The Pharmacological Basis of Therapeuticsin päätoimittaja. Sitä oli ensin julkaissut hänen isänsä.^[5]

Eläkevuodet

Eläkkeelle Gilman jäi vuonna 2009, jolloin hänestä tuli valtion Cancer Prevention and Research Institute of Texas -instituutin johtava tieteellinen virkamies. Hän sai valtuudet käyttää kolme miljardia dollaria kymmenessä vuodessa syöpätutkimukseen ja syöpää ehkäiseviin ohjelmiin. Gilman erosi tehtävästään 2012 ja kritisoi avustusten antamiseen liittyviä taloudellisia ja poliittisia syitä.^[1]

Gilman kuoli haimasyöpään 74-vuotiaana vuonna 2015.^[1]

Yksityiselämä

Gilman meni naimisiin vuonna 1963 ja sai kolme lasta.^[2]

Tunnustukset ja merkitys

Gilman jakoi vuonna 1994 Nobelin lääketieteen palkinnon Martin Rodbellin kanssa. Nobel-säätiön mukaan palkinto tuli G-proteiinien löytämisestä ja niiden solujen signaalitransduktioon liittyvän merkityksen havaitsemisesta.^[6] Gilman sai myös muun muassa vuonna 1989 Albert Lasker -palkinnon lääketieteellisestä perustutkimustyöstä ja Louisa Gross Horwitz -palkinnon. Hänet valittiin 1986 National Academy of Sciencesiin.^[4]

GTP:n ja G-proteiinin löytämiset vaikuttivat tutkijoiden käsitykseen siitä, miten hormonit hallinnoivat solujen toimintoja.^[7] G-proteiiniin liittynyt tutkimus antoi perusteita solun viestinnän tuntemiseen. Tutkimus on myös auttanut kehittämään monia lääkkeitä, jotka kohdistuvat suoraan G-proteiinien kanssa toimiviin reseptoreihin.^[4]