David Gross

David Jonathan Gross (s. 19. helmikuuta 1941 Washington, D.C.) on yhdysvaltalainen fysiikan professori Kavli Institutessa Kalifornian yliopistossa, Santa Barbarassa. Hän sai Nobelin fysiikanpalkinnon vuonna 2004 yhdessä David Politzerin ja entisen oppilaansa Frank Wilczekin kanssa. He saivat palkinnon vahvaa vuorovaikutusta koskevasta tutkimuksestaan. Gross tunnetaan myös säieteorioiden tutkimuksestaan.

David Jonathan Gross
Henkilötiedot
Syntynyt	19. helmikuuta 1941 Washington D.C., Yhdysvallat
Kansalaisuus	Yhdysvaltalainen
Koulutus ja ura
Tutkinnot	Jerusalemin yliopisto
Väitöstyön ohjaaja	Geoffrey Chew
Instituutti	Kalifornian yliopisto, Santa Barbara Harvardin yliopisto Princetonin yliopisto
Oppilaat	Frank Wilczek Edward Witten
Tutkimusalue	Fysiikka
Palkinnot	Nobelin fysiikanpalkinto (2004)
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
www.kitp.ucsb.edu/gross
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Elämä

David Gross varttui Washington D.C:n lähiöissä. Hänen isovanhempansa olivat muuttaneet Yhdysvaltoihin Itä-Euroopasta. Grossin perheen lapsia rohkaistiin lukemaan paljon ja osallistumaan älyllisiin keskusteluihin.^[1]

Vuonna 1955 perhe muutti Jerusalemiin, ja David Gross kävi siellä koulunsa loppuun heprean kielellä ja suoritti alemman korkeakoulututkinnon paikallisessa yliopistossa. Hän jatkoi opintojaan Kalifornian yliopistossa Berkeleyssä, joka oli siihen aikaan alkeishiukkasten tutkimuksen keskus. Sieltä hän siirtyi Harvardiin ja 1969 Princetoniin. Hän sai monia innostavia opiskelijoita kuten Frank Wilczek ja keskittyi kvanttiväridynamiikkaan. 1980-luvun alussa hän siirtyi säieteorian pariin.^[1]

Vuonna 1997 Gross aloitti Santa Barbarassa Kavli-instituutin Teoreettisen fysiikan laitoksen johtajana.^[1][2]

Gross on ollut kahdesti naimisissa ja hänellä on kaksi tytärtä.^[1]

Merkitys

Gross, Wilczek ja Polizer saivat Nobelin palkinnon löytämästään asymptoottiseksi vapaudeksi kutsutusta kvarkkien ominaisuudesta, joka on pohjana kvanttiväridynamiikan teorialle. Sen avulla fyysikot saivat täydennettyä hiukkasfysiikan standardimallin, joka kuvaa kaikki alkeishiukkaset ja niiden keskinäiset vuorovaikutukset.^[3]

Gross oli myös yksi vuonna 1987 julkaistun supersäieteorian kehittäjistä.^[3] Säieteorian mahdolliset käytännön sovellukset ovat vielä kaukana tulevaisuudessa, mutta säieteoria saattaa olla paras yritys ymmärtää maailmankaikkeuden pohjimmaista rakennetta.^[4]