Dekonstruktivismi

Dekonstruktivismi on 1980- ja 1990-luvulla syntynyt arkkitehtuurin suuntaus. Dekonstruktivismi hylkää tavanomaiset käsitykset harmoniasta, yhtenäisyydestä ja vakaudesta. Se ei ole yhtenäinen tyylisuuntaus, vaan pikemminkin hajanainen pyrkimys vääristää rakennusten muotoja, jotta saadaan esiin uudenlaisia muotoja.^[1]

Vlado Milunić ja Frank Gehry: Tančící dům (“Tanssiva talo“), Praha 1996

Nimitys on peräisin vuonna 1988 New Yorkin Museum of Modern Artissa järjestetystä näyttelystä Deconstructivist Architecture, jossa oli esillä muun muassa Zaha Hadidin, Peter Eisenmanin, Daniel Libeskindin, Jean Nouvelin, Bernard Tschumin ja Coop Himmelblau –ryhmän suunnitelmia. Dekonstruktivismia edustavien arkkitehtien muotokieli ei ole yhtenäistä. Suuntauksen pääpiirteenä on pyrkimys vapautua postmodernismista käyttäen hyväksi muotojen ja rakenteen transformaatioita ja hajottamista sekä rikkoa paikan, tilan ja ajan yhtenäisyys.^[2]

Dekonstruktivistisen arkkitehtuurin tunnettuja esimerkkejä ovat Libeskindin suunnittelema Berliinin juutalaismuseo (1989-1999), Hadidin Vitran tehdas- ja museoalueen paloasema (1989-1993) ja hänen ”Mind Zone” -näyttelynsä Millennium Domessa Greenwichissä (1999) sekä Eisenmanin Wexner Center for the Visual Arts Ohion Columbusissa (1983-1989).^[3]

Katso myös

• Dekonstruktivismi (typografia)
• Dekonstruktio