Epigrammi

Epigrammi (< m.kreik. ἐπίγραμμα, epigramma) on lyhyt ja naseva, usein satiirinen ivaruno tai samantyyppinen proosateksti. Epigrammeille ovat luonteenomaisia paradoksien ja antiteesien viljely, yllätyksellisyys ja nokkeluus.^[1] Epigrammeissa on usein lopussa terävä pisto tai lakoninen tai kiusoitteleva toteamus. Epigrammit ovat hyvä osoitus runouden voimasta oivallusten ja sukkeluuksien esittämisessä.

Alun perin epigrammi tarkoitti rakennuksen päätykirjoitusta ”päälle kirjoitettua”, temppelilahjojen omistuskirjoitusta tai päällekirjoitusta. Hautakiviin piirretyt epigrammit kertoivat haudatun nimen ja jotain hänen elämänvaiheistaan. Jo muinaisessa Egyptissä laadittiin epigrammeja. Ensimmäinen nimeltä tunnettu epigrammirunoilija on kreikkalainen Arkhilokhos (n. 680–645 eaa.). Roomalainen Martialis (n. 40–104 jaa.) laati yli 1 500 satiirista epigrammia, joista on suomennettu valikoima Venus, viini ja vapaus. Suomalaisia epigrammaatikkoja ovat esim. J. L. Runeberg, V. A. Koskenniemi ja Otto Manninen.^[1]

Kreikkalaisen epigrammirunouden tärkein lähde on Kreikkalainen antologia. Roomalaiset epigrammit ovat paljossa velkaa kreikkalaisille edeltäjille ja aikalaisille. Roomalaiset epigrammit olivat kuitenkin kreikkalaisia useammin satiirisia ja käyttivät joskus epäsiveellistä kieltä vaikutuksen aikaansaamiseksi. Nykypäivänä epigrammin tunnetuin muoto on viisisäkeinen limerikki.

Merkitys journalismissa

Journalismissa epigrammi ei tarkoita runomuotoista kerrontaa vaan pelkästään poikkeuksellisen napakkaa ja asian ytimekkäästi kiteyttävää toteamusta.^[2]