Indium

Indium (lat. indium) on alkuaine, joka on harvinainen, pehmeä, taipuisa ja helposti yhdistettävä metalli. Se muistuttaa kemiallisesti alumiinia tai galliumia, mutta näyttää sinkiltä. Indiumin CAS-numero on 7440-74-6.

Kadmium ← Indium → Tina Ga ↑ In ↓ Tl       Koko taulukko
Yleistä
Nimi	Indium
Tunnus	In
Järjestysluku	49
Luokka	Metalli
Lohko	p-lohko
Ryhmä	13, booriryhmä
Jakso	5
Tiheys	7,31 · 103 kg/m3
Kovuus	1,2 (Mohsin asteikko)
Väri	Hopeanhohtoinen harmaa
Löytövuosi, löytäjä	1863, Ferninand Reich ja Theodor Richter
Atomiominaisuudet
Atomipaino (Ar)	114,818(1)[1]
Atomisäde, mitattu (laskennallinen)	156 pm
Kovalenttisäde	144 pm
Van der Waalsin säde	193 pm
Orbitaalirakenne	[Kr] 4d10 5s2 5p1
Elektroneja elektronikuorilla	2, 8, 18, 18, 3
Hapetusluvut	+III
Kiderakenne	Tetragonaalinen
Fysikaaliset ominaisuudet
Olomuoto	Kiinteä
Sulamispiste	429,75 K (156,60 °C)
Kiehumispiste	2 345 K (2 072 °C)
Höyrystymislämpö	231,8 kJ/mol
Sulamislämpö	3,281 kJ/mol
Äänen nopeus	1215 m/s 294 K:ssa
Muuta
Elektronegatiivisuus	1,78 (Paulingin asteikko)
Ominaislämpökapasiteetti	0,233 kJ/(kg K)
Sähkönjohtavuus	1.2×107 S/m
Lämmönjohtavuus	(300 K) 81,8 W/(m·K)
CAS-numero	7440-74-6
Tiedot normaalilämpötilassa ja -paineessa

Rakenne ja ominaisuudet

Pala indiumia. Kolikko koon vertailukohteena.

Indium on hyvin pehmeä hopeanvalkoinen metalli, jolla on kirkas kiilto. Taivutettaessa puhdas indium päästää korkeataajuisen "ulvahduksen". Indium liimautuu helposti lasiin.^[2]

Indiumilla on kaksi luonnossa esiintyvää isotooppia: ¹¹³In ja ¹¹⁵In. Näistä yleisempi on ¹¹⁵In, joka on heikosti radioaktiivista. Sitä on luonnon indiumista noin 95,71 prosenttia. Se hajoaa hyvin hitaasti tinaksi betaemissiolla – puoliintumisaika on 441 biljoonaa vuotta.^[3] Sitä käytetään ydinreaktoreiden aktiivisuuden mittaamiseen, koska se absorboi helposti neutroneja.^[2]

Käyttö

Ensimmäinen laaja-alainen sovellus indiumille löydettiin toisen maailmansodan aikaan laakerien päällystysaineena lentokoneissa. Myöhemmin sille löydettiin käyttöä metalliseoksissa, juotosmetallina ja elektroniikassa. 1980-luvulla kehitettiin indiumfosfidipuolijohteet (InP) ja indiumtinaoksidiohutkerrokset nestekidenäyttöihin. 1992 ohutkerrossovellukset olivat tulleet laajimmaksi loppukäyttöalueeksi. Muita käyttökohteita ovat muun muassa alhaisessa lämpötilassa sulavat metalliseokset; 24 % indiumia ja 76 % galliumia sisältävä seos on nestemäistä huoneenlämpötilassa. Lisäksi indiumia käytetään transistoreissa ja termistoreissa sekä peileissä, joissa se on korroosiota kestävämpi kuin hopea. Indiumin oksidia käytetään elektroluminesenssipaneeleissa.

Historia

Indiumin löysivät Ferdinand Reich ja Theodor Richter 1863, kun he olivat testaamassa sinkkimalmeja spektrografissa etsiessään talliumia ja näkivät indigonvärisiä spektriviivoja. Richter eristi metallin 1867.

Tuotto

Indiumia eristetään pääasiassa sinkkimalmeista. Kanada on sen päätuottaja (31 tonnia vuonna 1997). Kiinan varannot ovat sitäkin suuremmat. Metallia on löytynyt myös Suomen rapakivialueilta, muttei hyödynnettävässä mittaluokassa.^[4]