Mike Watt
From Wikipedia, the free encyclopedia
Remove ads
Michael David Watt (s. 20. joulukuuta 1957) on yhdysvaltalainen basisti, laulaja ja lauluntekijä. Hän perusti ja soitti bassoa rockyhtyeissä Minutemen (1980–1985), Dos (1985–nykyhetki) ja fIREHOSE(1986–1994).[1]
Watt aloitti soolouransa vuonna 1995 ja vuosina 2003–2013 hän toimi The Stooges -yhtyeen basistina.[1] Hänestä on tullut myös kansainvälisesti arvostettu studiomuusikko, joka on vieraillut useiden artistien levyillä. Hän on äänittänyt ja soittanut musiikkia esimerkiksi Porno for Pyrosin, Sonic Youthin sekä Cutthroat Brothersin riveissä.[1]
Kiitoksena pitkästä ystävyydestä ja yhteistyöstä Red Hot Chili Peppers omisti Mike Wattille vuoden 1991 menestysalbuminsa Blood Sugar Sex Magik [1][2][3]
Remove ads
Elämä ja ura
Mike Watt syntyi 20. joulukuuta 1957 Portsmouthissa, Virginiassa. Hänen isänsä palveli laivastossa, ja perhe muutti usein ennen kuin asettui vuonna 1967 työväenluokkaiseen satamakaupunkiin San Pedroon, Kaliforniaan. 14-vuotiaana Watt tapasi Dennes Boonin, ja heistä tuli nopeasti ystävät. He vertailivat musiikkimakuaan – Boon, jonka isä piti countrymusiikista, ei tuntenut juuri muuta rockia kuin Creedence Clearwater Revivalin, ja Watt tutustutti hänet kovempaan rockiin kuten The Who, Alice Cooper ja Blue Öyster Cult.[1]
The Minutemen
Boonin äiti kannusti poikia opettelemaan soittamaan ja perustamaan oman bändin. He ostivat käytetyt kitarat panttilainaamosta; He perustivat cover-bändin ja soittivat 1970-luvun valtavirta-rockia, kunnes alkoivat lukea Hollywoodin nousevasta punk-skenestä. He eivät aluksi vakuuttuneet musiikista, mutta ihastuivat ajatukseen, että aloittelevat muusikot nousivat lavalle soittamaan omia kappaleitaan, vaikka taidoissa olisi puutteita.[1]
Boon (nyt nimellä D. Boon) ja Watt perustivat The Minutemen punkbändin yhdessä rumpali George Hurleyn kanssa. Heidän ensimmäinen keikkansa oli Black Flagin lämppärinä San Pedron nuorisokeskuksessa. Watt kielsi yhteyden, mutta yleisesti uskottiin nimen viittaavan siihen, että heidän monimutkaiset kappaleensa kestivät harvoin yli minuutin. Bändin tyylillisesti monimuotoinen ja sirpaleinen soundi ei sopinut nousevaan hardcore-skeneseen, mutta heidän nopeutensa ja intensiteettinsä teki heistä luottobändin SST Recordsille.[1]
Minutemen alkoi päästä hardcore-piirien ulkopuolelle, kun R.E.M. pyysi heidät kiertueensa lämmittelijäksi vuonna 1985. Saman vuoden lopussa tapahtui kuitenkin tragedia: D. Boon kuoli auto-onnettomuudessa 23. joulukuuta 1985, vain 27-vuotiaana. The Minutemen hajosi välittömästi.[1]
fIREHOSE
Parhaan ystävänsä kuoleman jälkeen Watt vaipui masennukseen ja lopetti musiikin soittamisen, kunnes Ed Crawford – Ohio Staten yliopistosta valmistunut Minutemen-fani – kuuli huhun, että Watt ja Hurley etsivät uutta kitaristia. Vaikka huhu ei pitänyt paikkaansa, Watt suostui jammailemaan Crawfordin kanssa.[1]
Ed Crawfordin innostus rohkaisi häntä palaamaan takaisin musiikin pariin ja he perustivat yhdessä fIREHOSE-yhtyeen.[4] Yhtyeeseen liittyi myös Minutemen rumpali George Hurley. Heidän debyyttialbuminsa Ragin’, Full-On julkaistiin SST:llä vuonna 1986. Samoihin aikoihin Watt vieraili myös Sonic Youth -yhtyeen vuoden 1986 EVOL-albumilla[1]
Watt loi myös sivuprojektin, nimeltä Dos yhdessä vaimonsa Kira Roesslerin kanssa, joka on myös entinen Black Flagin basisti. Heidän debyyttialbuminsa Uno con Dos ilmestyi vuonna 1991.[1] fIREHOSE saavutti kasvavaa menestystä ja avasi keikkoja Beastie Boysille, ja lopulta Columbia Records teki levytyssopimuksen bändin kanssa. Vuoden 1991 Flyin' the Flannel oli heidän ensimmäinen ison levy-yhtiön albumi. Tästä huolimatta bändin sisäiset jännitteet kasvoivat ja fIREHOSE hajosi vuonna 1994.[1]
Sooloura
Watt oli noussut arvostetuksi hahmoksi vaihtoehtomusiikissa ja tehdessään sooloalbumia, hän sai studioon mukaan joukon ystäviä ja ihailijoita. Vuoden 1995 Ball-Hog or Tugboat? albumilla soitti muusikoita yhtyeistä kuten Nirvana, Pearl Jam, Soul Asylum ja Red Hot Chili Peppers. Watt lähti kiertueelle, ja hänen taustabändissä esiintyi myös Eddie Vedder (Pearl Jam) ja Dave Grohl (Nirvana/Foo Fighters).[1]
Vuonna 1996, Watt liittyi myös Porno for Pyros -yhtyeeseen ja soitti heidän albumilla Good God's Urge ja kiersi heidän kanssaan.[1] Vuonna 1997 julkaistiin Wattin toinen sooloteos, Contemplating the Engine Room, joka yhdistää hänen isänsä laivastokokemukset ja Minutemen-vuodet. Yhtyeessä soittivat Steve Hodges ja Nels Cline (myöhemmin Wilcossa).[1]
The Stooges
Vuonna 1997 Watt liittyi kokeelliseen Wylde Ratttz -kokoonpanoon, joka äänitti musiikkia elokuvaan Velvet Goldmine.[4] Elokuvamusiikin teossa Watt ystävystyi The Stooges yhtyeen kitaristin Ron Ashetonin kanssa.[5][4] Vuonna 2000, Watt sairastui vakavasti. Hän joutui keskeyttämään koko uransa ja joutui sairaalahoitoon. Toivuttuaan hän harjoitteli The Stooges -yhtyeen kappaleita osana fyysistä kuntoutustaan.[1][5]
.jpg)
Dinosaur Jr -yhtyeen kitaristi J Mascis ehdotti, että he perustaisivat yhdessä The Stooges cover-yhtyeen, jotta Mike Watt saataisiin takaisin esiintymislavoille. Tämä johti siihen, että Watt alkoi jammailla The Stoogesin kappaleita J Mascisin kanssa, ja lopulta jameihin saatiin mukaan houkuteltua myös Mike Wattin ystävä, The Stoogesin alkuperäinen kitaristi Ron Asheton, sekä myöhemmin myös Stooges -rumpali Scott Asheton.[2][4] J Mascis pyysi Wattia soittamaan bassoa myös soololevylleen More Light [1]
Kun laulaja Iggy Pop päätti kasata The Stoogesin uudestaan, Ashetonin veljekset Ron ja Scott ehdottivat basistiksi Mike Wattia. Watt korvasi edesmenneen Dave Alexanderin, ja hän soitti uudelleen kasatun bändin albumeilla The Weirdness (2006)[5] ja Ready to Die (2013), kunnes The Stooges lopulta hajosi vuonna 2016 Ashetonin veljesten kuoltua.[1]
Myöhemmät projektit
Watt julkaisi vuonna 2004 kolmannen sooloalbuminsa The Secondman’s Middle Stand, joka käsitteli hänen sairauttaan ja viittasi Danten Jumalainen näytelmä -teokseen. Hän teki myös monia svuprojekteja, kuten soitti bassoa Kelly Clarksonin albumilla My December (2007), sekä teki musiikkia Tav Falcon kanssa.[1]
Hän jatkoi yhteistyötä Nels Clinen kanssa Big Walnuts Yonder -yhtyeessä ja soitti satunnaisesti Cutthroat Brothers -yhtyeessä. LA Weekly sijoitti hänet sijalle kuusi listallaan ”Kaikkien aikojen 20 parasta basistia”. Marraskuussa 2008 Watt sai Bass Player Magazine -lehden elämäntyöpalkinnon, jonka hänelle ojensi Flea (Red Hot Chili Peppersin basisti).[1]
Vuonna 2011 ilmestyi sooloalbumi Hyphenated-Man, Vuonna 2022 ilmestyi Everywhen We Go, yhteistyö kitaristi Mike Baggettan ja rumpali Jim Keltnerin kanssa. Watt esiintyi myös Charles Plymellin kanssa äänitetyllä spoken word -julkaisulla Live in Fish Town (2023), ja osallistui Jesse Malinin hyväksi tehtyyn tribuuttialbumiin Silver Patron Saints (2024). [1]
Remove ads
Lähteet
Wikiwand - on
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Remove ads