Nominatiivi

Nominatiivi (vanhoissa suomen kieliopeissa myös nimentö) on sijamuoto, ”perusmuoto”, jota useissa kielissä käytetään nominien viittaus- eli sanakirjamuotona.^[1][2]

Nominatiivi on useissa kielissä (myös suomessa) morfologisesti vähiten merkitty sija, eli sillä ei ole näkyvää taivutustunnusta.^[3] Poikkeuksiakin on: esimerkiksi islannin kielen maskuliinisukuisen substantiivin ’hevonen’ yksikön epämääräinen nominatiivimuoto on hestur, epämääräinen akkusatiivimuoto pelkästään hest.^[4]

Nominatiivin tehtävät

Nominatiivi-akkusatiivikielissä (jollaisia ovat useimmat Euroopan kielet, myös suomi) nominatiivi on ennen kaikkea sekä transitiivi- että intransitiiviverbien perussubjektin sija: Sade kasteli maan. Sinä olet oikeassa.^[5][6] Lisäksi nominatiivi toimii usein predikatiivin (nominaalipredikaatin) sijana: Se oli laiha. Se ei ollut koira.^[7]

Suomen kaltaisissa kielissä, joissa ei ole erillistä vokatiivisijaa, nominatiivissa ovat yleensä puhuttelusanat: Hyvää iltaa, rakkaat katsojat.^[8]

Suomessa (ja muissa itämerensuomalaisissa kielissä) nominatiivi on myös totaaliobjektin sija tietyissä (perussubjektittomissa) lausetyypeissä: Nyt pitäisi tilata taksi. Tilaa meille taksi! Monikollinen totaaliobjekti on aina monikon nominatiivissa: Saitko ne paperit?^[9] Nominatiivissa voivat olla joidenkin adpositioiden täydennykset (hetki sitten) sekä taipumattomat nimike- ja tunnistemääritteet: hotelli Presidenttiin, johtaja Miettiselle. Lisäksi nominatiivi on kiteytynyt joihinkin ajankohdan ilmauksiin: Olisi kiva tavata joku kerta.^[10]

Absoluuttinen nominatiivi

Niin kutsutussa status-lauseenvastikkeessa esiintyy absoluuttinen nominatiivi eli irrallinen nominatiivi, joka tunnetaan myös latinankielisellä nimellään nominativus absolutus (Siinä hän istui pää täynnä ajatuksia).^[11]