Oktaaviala

Oktaaviala on musiikkitermi, jonka avulla yhden tai useamman oktaavin päässä toisistaan olevat samannimiset sävelet (c, d, e, f, g, a ja h) voidaan erottaa toisistaan. Samannimiset mutta eri oktaavialoissa sijaitsevat sävelet kuulostavat samankaltaisilta, koska niiden taajuudet ovat toistensa kerrannaisia: esimerkiksi yksiviivaisen a:n eli normaalisävelen (standard pitch) taajuus on nykyään 440 Hz, pienen a:n taajuus 220 Hz ja suuren A:n 110 Hz.

Oktaavialojen nimitykset ovat matalimmasta korkeimpaan subkontraoktaavi, kontraoktaavi, suuri oktaavi, pieni oktaavi, yksiviivainen oktaavi, kaksiviivainen oktaavi jne. käytännössä viisiviivaiseen oktaaviin asti.^[1] Sävelistä käytetään vastaavasti nimiä yksiviivainen a, suuri C ja kontra-D sen mukaan mihin oktaavialaan ne kuuluvat. Tavallisen pianon ääniala on subkontra-A:sta (27,5 Hz) viisiviivaiseen c:hen (4186 Hz). Pianon ns. keski-C on yksiviivainen c (261,6 Hz). Suurimmissa uruissa ääniala saattaa ulottua jopa subkontra-C:hen (16,35 Hz), joka perustaajuudeltaan on lähellä ihmisen kuuloalueen alarajaa.

Nuottikirjoituksessa ylennetty tai alennettu nuotti katsotaan kuuluvaksi siihen oktaavialaan, mihin se kuuluisi ylentämättömänä tai alentamattomana: esimerkiksi his¹ ja c² ovat (tasavireisessä järjestelmässä) hertsiarvoiltaan samat (523,2 Hz), mutta ne merkitään eri tavoin nuottiviivastolle ja ne kuuluvat siten eri oktaavialoihin.

Oktaavialojen merkinnät

Helmholtzin merkintätapa

Eri c-sävelten merkinnät Helmholtzin järjestelmässä

Eri oktaavialojen sävelille käytetään vanhastaan niin sanottua Helmholtzin merkintätapaa. Tällöin suuren oktaavialan sävelet merkitään suuraakkosin: C, D, E, F jne., pienen oktaavialan taas c, d, e, f jne. Näitä korkeammat ja alemmat oktaavialat merkitään lisäämällä näihin yksi tai useampi ylä- tai alapuolinen indeksointipilkku (͵  ′). Tällöin yksiviivainen c eli keski-c merkitään c', kaksiviivainen c″, kun taas kontraoktaavin C merkitään C͵ ja kontraoktaavin A merkitään A͵͵. Tässä muodossa merkintää käytti Hermann von Helmholtz vuonna 1863 akustiikkaa käsittelevässä teoksessaan Die Lehre von den Tonempfindungen als physiologische Grundlage für die Theorie der Musik^[2].

Merkinnästä on käytössä myös useita muunnelmia:

• indeksointipilkkujen sijasta käytetään usein numeroita, jolloin esimerkiksi yksiviivainen c merkitään c¹, kaksiviivainen c². Kontraoktaavin C merkitään C₁ ja subkontra-A merkitään A₂
• yläpuolisten indeksointipilkkujen sijasta käytetään varsinkin Saksassa vaakasuoria viivoja sävelen nimen yläpuolella.
• englanninkielisissä teksteissä kontra- ja subkontraoktaavien sävelet merkitään usein kirjoittamalla sävelen nimi kahteen tai kolmeen kertaan peräkkäin; esimerkiksi kontraoktaavissa CC ja subkontraoktaavissa CCC.^[3][1]

Helmholtzin merkintätapaa käytetään yleisesti tieteellisissä sekä myös lääketieteellisissä yhteyksissä käsiteltäessä äänten vaikutusta ihmisen kuulojärjestelmään.^[3]

Tieteellinen merkintätapa

Kymmenen C-säveltä tieteellisellä merkintätavalla merkittynä

Varsinkin Yhdysvalloissa on tullut käyttöön myös Helmholtzin merkintätavasta täysin poikkeava niin sanottu tieteellinen merkintätapa, jossa oktaavialat merkitään alimmasta ylimpään kasvavilla järjestysnumeroilla: subkontraoktaavi on 0, kontraoktaavi 1 ja niin edelleen. Esimerkiksi keski-C on tällöin C4.^[4]

Urkupillien pituus

Varsinkin aikaisemmin on eri oktaavialoja nimetty usein myös sen mukaan, kuinka monen jalan pituinen molemmista päistä avoin urkupilli antaa kyseisen oktaavialan c-sävelen. Esimerkiksi kontraoktaavi on tällöin 16-jalkainen, suuri oktaavi 8-jalkainen, pieni oktaavi 4-jalkainen oktaavi jne.^[2]

Taulukko

Seuraava taulukko osoittaa oktaavialojen merkinnät eri järjestelmissä:

Oktaaviala	Nuotti	C-sävelen taajuus (Hz)	c:tä vastaavan urku­pillin pituus jalkaa	Helmholtzin merkintä			Tieteellinen merkintä	Äänite
				indeksointi­pilkuin	numeroin	ylä- ja alapuolisin viivoin
Subkontraoktaavi		16,352	32	‚‚C	C2	${\displaystyle {\begin{smallmatrix}{\underline {\underline {\mathsf {C}}}}\end{smallmatrix}}}$	C0	Kuunteleⓘ (ohje)
Kontraoktaavi		32,703	16	‚C	C1	${\displaystyle {\begin{smallmatrix}{\underline {\mathsf {C}}}\end{smallmatrix}}}$	C1	Kuunteleⓘ (ohje)
Suuri oktaavi		65,406	8	C	C	C	C2	Kuunteleⓘ (ohje)
Pieni oktaavi		130,812	4	c	c	c	C3	Kuunteleⓘ (ohje)
Yksiviivainen oktaavi		261,624	2	c′	c¹	${\displaystyle {\begin{smallmatrix}{\overline {\mathsf {c}}}\end{smallmatrix}}}$	C4	Kuunteleⓘ (ohje)
Kaksiviivainen oktaavi		523,25	1	c″	c²	${\displaystyle {\begin{smallmatrix}{\overline {\overline {\mathsf {c}}}}\end{smallmatrix}}}$	C5	Kuunteleⓘ (ohje)
Kolmiviivainen oktaavi		1046,5	0,5	c′′′	c³	${\displaystyle {\begin{smallmatrix}{\overline {\overline {\overline {\mathsf {c}}}}}\end{smallmatrix}}}$	C6	Kuunteleⓘ (ohje)
Neliviivainen oktaavi		2093,0	0,25	c′′′′	c4	${\displaystyle {\begin{smallmatrix}{\overline {\overline {\overline {\overline {\mathsf {c}}}}}}\end{smallmatrix}}}$	C7	Kuunteleⓘ (ohje)
Viisiviivainen oktaavi		4186,0	0,125	c′′′′′	c5	${\displaystyle {\begin{smallmatrix}{\overline {\overline {\overline {\overline {\overline {\mathsf {c}}}}}}}\end{smallmatrix}}}$	C8	Kuunteleⓘ (ohje)

Merkintätapoja voitaisiin vastaavasti jatkaa vielä korkeampiin tai matalampiin oktaavialoihin, mutta niitä ei musiikissa juuri käytetä. Subkontraoktaavin C onkin lähellä ihmisen kuuloalueen alarajaa eli infraäänirajaa.

Oktaavialat