Runousoppi

Runousoppi (m.kreik. Περὶ ποιητικῆς, Peri poiētikēs; lat. Poetica) on Aristoteleen poetiikkaa käsittelevä teos.^[1]

Runousoppi
Περὶ ποιητικῆς
Teoksen ensimmäinen sivu Immanuel Bekkerin painoksesta vuodelta 1837.
Alkuperäisteos
Kirjailija Aristoteles Kieli muinaiskreikka (klassinen) Genre filosofia Julkaistu n. 330–320-luku eaa. Numerointi 1447a–1462b Suomennos Niteessä Teokset IX Suomentaja Paavo Hohti Kustantaja Gaudeamus Julkaistu 1997 ISBN 951-662-702-1
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta
Infobox OK

Historia

Runousoppi on kirjoitettu 330–320-luvuilla eaa. Se on ensimmäisiä tieteellisiä tutkimuksia fiktiivisestä kirjallisuudesta. Teosta on todennäköisesti muokattu pidemmän ajan kuluessa; sen varhaisimmat osat ovat mahdollisesti peräisin jo Aristoteleen ensimmäiseltä Ateenan-kaudelta, jolloin tämä toimi Platonin Akatemiassa, ja sitä on ilmeisesti muokattu edelleen, kun Aristoteles toimi Lesboksella, Makedoniassa Aleksanteri Suuren opettajana, sekä uudelleen Ateenassa Lykeionin peripateettisen koulun johdossa. Teosta on käytetty muiden Aristoteleen säilyneiden teosten tavoin koulun luentoaineistona, eikä sitä ollut alun perin tarkoitettu julkaistavaksi. Sisällöllisesti se on yksi Aristoteleen säilyneiden teosten viimeistelemättömimpiä.^[1]

Runousoppi on vaikuttanut merkittävästi eurooppalaisen ja myös esimerkiksi arabialaisen kirjallisuuden kehitykseen. Se vaikuttaa nykyäänkin voimakkaasti muun muassa televisiosarjojen ja Hollywoodin elokuvien kerronnassa.

Teos on suomennettu neljästi: vuosina 1871 (Runousoppi, suom. J. W. Calamnius), 1967 (Runousoppi, suom. Pentti Saarikoski) ja 1997 (Runousoppi, suom. Paavo Hohti), sekä osana teosta Aristoteleen runousoppi (2012), joka sisältää myös laajan esittely- ja selitysosan.

Sisältö

Runousoppi keskittyy analysoimaan antiikin ajan näytelmiä ja erityisesti tragediaa ja epiikkaa. Teos käsittää yhden kirjan. Siihen on todennäköisesti alun perin kuulunut myös toinen, komediaa käsittelevä kirja, mutta se on kadonnut. Tutkijat ovat esittäneet erilaisia näkemyksiä Tractatus Coislinianuksen suhteesta tähän kadonneeseen osaan.^[2]

Kerronta on Aristoteleen mukaan erityisesti jäljittelyä (mimēsis). Aristoteleen mukaan ihminen saa luontaisesti nautintoa jäljittelemisestä ja oppimisen iloa tunnistaessaan samankaltaisuutta asioiden välillä. Kerronnassa jäljittelyn välineet, kohteet ja tavat vaihtelevat.^[3]

Kerrontaa voi olla kolmea eri laatua: tragediaa, komediaa ja epiikkaa.^[3]

• Tragedia syntyi kun laulajat jäljittelivät korkea-arvoisia ihmisiä. Se on kokonaisvaltainen esitys arvokkaista tapahtumista. Tragedia esitetään toimivien ihmisten muodossa, joten se ei ole kertovaa.
• Komedia jäljittelee taas vähempiarvoisia ihmisiä, joilla on jokin virhe. Se ei kuitenkaan ole pilkkanäytelmä.
• Epiikka jäljittelee parempia ihmisiä kuten tragediakin, mutta se käyttää vain yhtä runomittaa ja sen tyyli on kertova.^[3]