Saarna

Saarna (myös opetuspuhe tai homilia) on krisitillisen yhteisön elämään vaikuttava keskeinen puhe, jossa yhdistyvät Jumalan ilmoitus ja inhimillinen puhe. Saarnan pitämistä kutsutaan saarnaamiseksi.^[1] Saarna rakentuu vuoropuheluna retoriikan ja opin välillä. Saarnassa teksti ja konteksti yhdistyvät esityksenä Jumalan tahdosta tietyssä ajassa, paikassa ja tietylle ryhmälle osoitettuna.^[1] Saarnaamisen tarkoituksena on ilmaista raamatullista totuutta sanoilla, joita ihmiset ymmärtävät.^[2]

Katolinen pappi saarnaa saarnastuolissa.

Saarna on usein Raamatun kirjoitusten tai sanoman suullista tulkintaa yhteisölle. Saarnan perimmäinen tarkoitus on kutsua ihmisiä uuteen elämään.^[1] Saarnaaminen on yleensä Raamatun tai sen pohjalta tehdyn kirjan selittämistä. Saarna sisältää useimmiten evankeliumin julistamista niille, jotka eivät vielä ole uskossa.^[2]

Saarnaajien tavoitteena on paitsi tiedottaa ja valistaa kuulijoitaan, myös liikuttaa tahtoa.^[1] Julkinen julistaminen perustuu Jeesuksen esimerkkiin ja jota pidetään myös Jeesuksen seuraajien velvollisuutena jatkaa. Raamatussa esiintyviä Jeesuksen puheen muotoja ovat saarnaaminen ja opettaminen.^[2]

Laajassa merkityksessä saarnaamisella tarkoittaa Raamatun selittämisenä ja soveltamista esimerkiksi jumalanpalveluksissa saarnatuolista tai lukupulpetista käsin. Kristillisissä kokouksissa saarnaaminen on usein opetusta kristillisessä kokousyhteydessä.^[2] Kristillisissä yhteisöissä esiintyy myös muita virallisen puheen muotoja.^[1][3]

Historia

Saarnat ovat luonteeltaan erilaisia ja ne ovat palvelleet eri aikoina eri tarkoituksia. Saarnaamisen varhaisissa käytännöissä yhdistyvät ainakin kaksi vaikutinta: juutalaisten synagogien vaikutus ja kreikkalais-roomalainen retoriikka. Kristinuskon saavutettua valta-aseman Rooman valtakunnassa, saarnat muuttuivat. Piispat valittiin usein niiden joukoista, jotka olivat kouluttautuneet retoriikassa. Johannes Khrysostomosta pidetään yleisesti alkukirkon suurimpana saarnaajana. Saarnaa pidettiin yleisesti pyhien kirjoitusten suullisena tulkintana yhteisön elämää varten ja niitä pidettiin yleensä jumalanpalveluksen yhteydessä.^[1]

Myöhäinen keskiaika oli saarnaamisen kannalta tärkeä ajanjakso. 1200– ja 1300-luvuilla saarnaamista kehitettiin innolla ja saarnaamista varten tuotettiin runsasti erilaisia apuvälineitä. Saarnaaminen levisi myös kirkoista suoraan ihmisten luokse vietäväksi. Keskiaikaista perinettä uudisti humanistien vaikutus 1500-luvulla, jolloin erityisesti klassinen retoriikka, mutta myös muut taidemuodot kuten kielioppi, runous, historia ja moraalifilosofia uusitivat saarnaamista. Saarnoissa alkoi heijastua uudelleen ns. kaunopuheisuuden löytäminen. Erasmus Rotterdamilaisen saarnoja on pidetty vedenjakajana saarnaretoriikan historiassa.^[1]

Uskonpuhdistuksen ajan saarnat jatkoivat tätä murrosta. Erityisesti Martti Lutherin saarnat ovat muovanneet protestanttista saarnaamista nykypäivään saakka. Philipp Melanchthonin laatimilla homiletiikan muodoilla on ollut vielä suurempi vaikutus luterilaiseen ja protestanttiseen saarnaamiseen. Melanchthonin retoriikka heijasti humanistista tietoisuutta ja jätti Lutherin eskatologisen taistelun varjoonsa.^[1]

Erityisesti retoriikka on vaikuttanut saarnoihin Isossa-Britanniassa 1600-luvun lopulta 1800-luvun puoliväliin. Englantilaisessa koulutuksessa on kiinnitetty erityistä huomiota suullisen viestinnän tehokkuuteen. Ajanjaksoa leimasivat myös useat liikkeet, kuten uusklassismi, kaunokirjallisuusliike, puhetaitoliike, epistemologit sekä John Henry Newmanin ja Frederick W. Robertsonin esimerkki. Ennen toista maailmansotaa yleisiä saarnaamisen suuntauksia olivat puritaanista, evankelista, rationalis-moralistista sekä sosiaalista evankeliumia korostavat muodot. Myös amerikkalaisen perinteen suuret herätykset, herätysliikkeet, raamatullisen teologian liike, liturginen liike sekä helluntaiherätys ovat vaikuttaneet saarnojen kehitykseen.^[1]

Nykyaikainen saarnaaminen

Billy Graham saarnaamassa vuonna 1993.

Toisen maailmansodan jälkeen saarnaamisen perusymmärrys ja käytäntöön ovat kokeneet suurempia muutoksia kuin edellisten vuosisatojen aikana. Muutokset heijastavat länsimaisen kulttuurin ja uskonnon lisääntynyttä pluralismia. Myös teknologialla on ollut dramaattinen vaikutus saarnan mutooon ja sisältöön. Digitaaliset välineet kuten videoleikkeet, televisio ja internet ovat luoneet ja parantaneet uusien saarnojen muotoa ja sisältöä.^[1]

Saarnoista on kehittynyt mediasisältöjä, jotka ovat tiivistäneet saarnaajan ja katsojan välistä yhteyttä. Erityisesti internetin ja television nousua koskevat tutkimukset ovat osoittaneet, että uudet teknologiat ovat haastaneet vanhaa painettuun sanaan perustuvaa kulttuuria. Nykyaikainen henkilökohtaistuminen, kulttuurinen monipuolisuus ja keskustelun korostaminen ovat yleistyneitä muotoja saarnojen mediasisällöissä.^[1]

Tyylilajit

Kristillisessä saarnassa on ainakin kolme tyylilajia jotka ovat havaittavissa kaikkina aikakausina ja kaikissa paikoissa:^[1]

1. Evankelioiva saarna tai lähetyssaarna.
2. Katekeettinen saarna.
3. Liturginen saarna.

Monet ovat hakeneet saarnamuodon hiomiseen tukea retoriikan säännöistä tai oman aikansa psykologisista tai antropologisista periaatteista. Useimmat vastustavat kuitenkin ajatusta, että kaikkien saarnojen tulisi olla tietyn muotoisia. Saarnat muotoutuvat suhteessa tekstin ja jumalanpalvelustilanteen asettamien vaatimusten mukaan, eikä keskeisen ajatuksen ilmaisemisesta voi säätää yleispätevää sääntöä.^[1]

Tarkoitus ja vaikutus tyyliin

Saarnoja voidaan pitää tarkoituksen mukaan eri tiloissa tai vaikka ulkona.

Saarna voi palvella monia eri tarkoituksia. Yleisiä saarnan tarkoituksia ovat esimerkiksi julistus (keerygma), kutsu kääntymykseen, opetus (didaktiikka), siunaus, lohdutus, viisaus, muistutus, profetia, vertaus ja kehotus. Saarnan tarkoitus määrää suurelta osin saarnan muodon. Yleisesti suosittuja saarnamuotoja ovat kertomus, argumentointi, hautajaispuhe, katekeettinen opetus, saarna, raamatullisen tekstin tarkastelu, mietiskely kuvan äärellä sekä kysymyksiin vastaaminen. Saarna voidaan toimittaa myös esimerkiksi radiossa, digitaalisessa mediassa tai kirjamuodossa.^[1]

Teologian ja viestinnän vuoropuhelu

Saarnan ja viestinnän suhde on esiintynyt paitsi pragmaattisissa pyrkimyksissä soveltaa uutta tietoa saarnan rakentamiseen ja pitämiseen, myös saarnan integroimisessa muihin ulottuvuuksiin kuten seurakunnan rakentamiseen ja teologisen opetuksen vahvistamiseen. Saarna on tapahtuma, jossa nämä dynamiikat yhdistyvät monimutkaisella tavalla.^[1]

Homiletiikan tutkija H. Grady Davisin vuonna 1958 esittämien havaintojen mukaan teologista kirjoa edustavien homiletiikan opettajien keskuudessa esiintyi huomattavaa yhtenäisyyttä saarnatapahtumaa koskevissa oletuksissa. Davis raportoi havaintojaan seuraavilla kuudella lauseella: (1) Oikea saarnaaminen on Jumalan sanan muoto; (2) Oikea saarnaaminen on raamatullista siinä mielessä, että se tekee Raamatusta todella elävän asiakirjan; (3) Oikea saarnaaminen keskittyy Jeesukseen Kristukseen Jumalan lunastustekona, rikkinäisen ihmiskunnan ennalleen saattamisena; (4) Oikea saarnaaminen on itse, samanaikaisesti, osa jumalallista lunastustapahtumaa; (5) Saarnan sanoma kohtaa ajan ajattelun, kulttuuriset tavat ja huolenaiheet; sekä (6) saarnaaminen on on ainutlaatuista puhetta, erityistä kieltä, dialogista vuorovaikutusta Jumalan ja kuulijoiden välillä.^[1]

Lähestyminen saarnaamista viestintäteorian näkökulmasta tarkoittaa teologisten lähtökohtien ottamista vakavasti ja niiden yhdistämistä viestintää koskevaan tietämykseen. Viestintäopin näkökulmasta tyypillisellä saarnalla on viisi ulottuuvuutta; (1) sanoman luominen ja välittäminen; (2) kuvaus saarnan tavoitteesta; (3) tietoisuus viestintätavan ja yhteisön kokoontumisen välisestä suhteesta; (4) pyrkimys hoitaa yhteisöä (esimerkiksi saarnan sielunhoidollisten ulottuvuuksien tunnistaminen); sekä (5) maailmankatsomuksen vaaliminen.^[1]

Saarnat eri kirkkokunnissa

Ortodoksisessa kirkossa

Ortodoksisen kirkon arkkimandriitta pitämässä piispaksi nimittämisen yhteydessä pidettävää opetuspuhetta.

Ortodoksisessa kirkossa homilia eli opetuspuhe pidetään liturgiapalveluksessa. Saarnan pitää piispa tai pappi tai heidän hyväksymänsä henkilö. Saarna selittää luettua päivän evankeliumi- ja epistolatekstejä tai kyseisenä päivänä vietettävän juhlan aihetta. Tavallisimmin saarna pidetään evankeliumin lukemisen jälkeen, mutta sen voi jättää liturgian loppuun tai se voi jäädä kokonaan pois. Suomen ortodoksisen kirkon kirkkojärjestys velvoittaa pitämään opetuspuheen ainakin sunnuntaisin ja juhlapäivinä.^[4]

Luterilaisuudessa

Parikkalan kirkon saarnatuoli.

Luterilaisessa kirkossa saarna sijoittuu messun yhteyteen. Sen pitää yleensä messun toimittava pappi saarnatuolista. Saarna sijoittuu messun sanaosaan tekstien lukemisen jälkeen. Saarnan tarkoitus on selittää tekstiä. Saarna ei ole kuitenkaan esitelmä, vaan ennen kaikkea opetus- ja julistuspuhe. Saarna pidetään yleensä aina jostain messun lukukappaleesta, mutta myös virsien pohjalta voidaan saarnata. Saarnaksi kutsutaan myös niin kutsuttuja kasuaalipuheita eli kirkollisiin toimituksiin kuuluvia puheita. Myös ne rakentuvat Raamatun tekstien varaan, mutta niissä tekstin avulla selitetään kyseessä olevaa tilannetta.

Tutkimus

Pääartikkeli: Homiletiikka

Homiletiikka eli saarnaoppi on saarnaa ja saarnan pitämistä tutkiva käytännöllisen teologian haara.^[5] Homiletiikka on perinteisesti ylläpitänyt luovaa jännitettä Raamatun auktoriteetin ja kulttuurin eetoksen välillä. Homiletiikka on oppiaine, jonka avulla saarnaaja pyrkii ymmärtämään tekstiä, havainnoimaan ajan henkeä sekä tuomaan nämä kaksi yhteen. Kirjoitusten tutkiminen, saarnan järjestäminen, soveltaminen seurakuntaan, toimitustapa ja saarnaajan luonne ovat tärkeitä osa-alueita homiletiikan tutkimuksessa.^[6]