Saksanpystykorva

Saksanpystykorva (saks. Deutscher Spitz) on saksalainen koirarotu, joka oikeastaan muodostaa viiden rodun rotuperheen. Saksanpystykorvat ovat hyvin samankaltaisia – niillä on jopa yhteinen rotumääritelmä – ja ne erotetaan lähinnä koon ja värityksen perusteella. Saksanpystykorviin kuuluvat seuraavat rodut:

• Grosspitz
• Keeshond (Wolfspitz)
• Mittelspitz
• Kleinspitz
• Pomeranian eli kääpiöpystykorva (Zwergspitz)

Mittelspitz pentuna

Vuonna 2024 saksanpystykorvista rekisteröitiin Suomessa eniten kleinspitzejä, toiseksi eniten mittelspitzejä ja kolmanneksi eniten pomeranianeja. Myös keeshond ylsi sadan suosituimman rodun listalle, toisin kuin harvinaisin muunnos grosspitz.^[1]

Alkuperä

Näyttelytuomari Kullin mukaan kyseessä on Saksan vanhin koirarotu, ja se on kehittynyt esihistoriallisten paalutalojen ajoilta nykypäiviin asti ilman suunnitelmallista jalostusta.^[2]

Tuomari Kull totesi vuonna 1895 Münchenin koiranäyttelyssä, että oli kävelyillään Württembergissä nähnyt useita erinomaisia rodunedustajia, mutta ei ollut sen sijaan näyttelyissä nähnyt upeaa yksilöä vuosikausiin. Samalla hän kritisoi tuomareita siitä, että nämä palkitsivat koiria, jotka muistuttivat pystykorvaa "vain 100 metrin päästä".^[2]

Hän kiteytti havaintonsa rodusta seuraavasti:^[2]

Se tuntuu menestyvän paremmin maalaistiellä kuin salongissa.

1800-luvun lopulla kookkaita pystykorvia varten oli olemassa "saksalaisen paimenkoiran" (nykyisen saksanpaimenkoiran) standardisoimiseen keskittynyt Phylax-yhdistys, koska monissa paikoissa niitä pidettiin lammaskoirina. Pienet pystykorvat puolestaan luokiteltiin kääpiökoirajärjestöjen alaisuuteen. Vuonna 1899 wieniläisen Charles Kammererin aloitteesta perustettiin Verein für Deutsche Spitze ("Saksalaisten pystykorvien yhdistys"). Sen jälkeen pystykorville perustettiin erillinen rekisteri, ja vuonna 1900 kirjattiin ylös ensimmäiset rotupiirteet. Vuonna 1905 julkaistiin esite pystykorvista, ja vuonna 1908 alettiin julkaista yhdistyksen rotulehteä. Vuodesta 1900 lähtien on ollut erityistuomareita, jotka ovat arvostelleet ainoastaan saksanpystykorvia, mutta vielä tuolloin heidän täytyi myös kuulua viralliseen rotujärjestöön. Rotujärjestössä ei vielä siihen aikaan ollut kovinkaan paljon jäseniä, mutta määrä putosi entistä rajummin ensimmäisen maailmansodan jälkeen.^[2]

Vuonna 1902 rotujärjestön kokouksessa päätettiin ensimmäisistä muutoksista rodun aiemmin määriteltyihin ominaispiirteisiin: wolfspitzin määritelmästä poistettiin sana "harmaa", sillä enää ei ollut erikseen harmaita wolspitzejä, vaan ainoastaan wolfspitzejä, ja kaikki muut värit paitsi harmaa (esimerkiksi aiemmin sallittu ruskea) kiellettiin. Vuodesta 1905 eteenpäin päätettiin jalostaa pystykorvaa suuremmassa koossa; "mitä isompi, sen parempi" - kunhan vain yleinen ulkoinen rotutyyppi ei kärsinyt koon kasvattamisesta. Wolfspitz määriteltiin vähintään 45 cm ja grosspitz vähintään 40 cm korkeaksi. Aiemmin grosspitz oli määritelty 27-40 cm korkeaksi - vastaten enimmäkseen nykyistä mittelspitziä, jota ei vielä tuolloin ollut virallisesti olemassa. Vielä vuonna 1955 ehdotus mittelspitz-kokoluokituksesta hylättiin.^[2]

Heinäkuussa 1906 järjestetyssä kokouksessa Carl Wolfsholz esitti, että ketunpunainen, ruskea ja sininen tulisi hyväksyä värimuunnoksiksi, mutta samalla myös että isoissa pystykorvissa laikukkaat yksilöt tulisi hylätä värivirheellisinä. Tuolloin päätettiin hyväksyä kaikki väri- (mukaanlukien kirjava) ja kokomuunnokset: siitä lähtien myös 27-39 cm korkeat yksilöt saattoivat osallistua näyttelyihin ja tulla palkituiksi. Kyseisen kokoluokan yksilöt kuitenkin kilpailivat näyttelyissä samassa kategoriassa grosspitzien kanssa, koska vielä tuolloin mittelspitzeille ei ollut olemassa omaa kokoluokkaa.^[2]

Wolfspitz on aina ollut selvästi muista saksanpystykorvista erottuva, sekä kooltaan, väritykseltään, että tietyiltä muilta ominaisuuksiltaan. Monet uskovatkin sen olevan rodun kaikkein vanhin muunnos. Vuonna 1905 julkaistussa esitteessä kuvaillaan, että wolfspitzin tulisi (koon ohella) erota grosspitzistä lähinnä kallonmuotonsa osalta, joskin tulevaisuudessa tulisi pyrkiä molempien osalta yhtenäiseen päänmuotoon, ns. "wolfspitz-päähän".^[2]

Vuoteen 1910 mennessä saksanpystykorville oli perustettu peräti seitsemän eri rotujärjestöä, joista jokainen järjesti omia näyttelyitään: Verein für Deutsche Spitze (Elberfeld), Deutscher Spitzer-Klub (Frankfurt am Main), Schoßhundklub Berlin, Erste Mannheimer Zwergspitz- und Schoßhund-Klub, Vereinigung für Züchter und Liebhaber Deutscher Spitze (Frankfurt am Main), Erster Württembergischer Schoßhund-Klub Stuttgart E.V. ja Schoßhundklub Ludwigshafen a. Rhein.^[2]

1800-luvun lopulla periaatteessa jokaisen majatalon isännän oli mahdollista järjestää koiranäyttely omalla terassillaan: järjestäjä peri pienen osallistumismaksun, ja joku valittiin tuomaroimaan koiria ja jakamaan palkintoja. Kyseinen käytäntö aiheutti kuitenkin kohua, minkä vuoksi näyttelysäännöistä alettiin sopia tarkemmin. Vuonna 1878 perustettiin järjestö puhdasrotuisten koirien jalostukselle, johon tukeutuivat sellaiset koirakerhot, joilla ei ollut omaa rekisteriä. Viiden eri yhdistyksen delegaatit tapasivat, ja "delegaattien komissio" (Delegierten Commission) perustettiin: kyseinen komissio perusti ensimmäisen saksalaisen roturekisterin, joka oli Englannin Kennel Clubin rekisterin täydellinen kopio. Tämän vuoksi pelättiin, että englantilaisia rotuja alettaisiin suosia saksalaisten sijaan, mistä johtuen saksalaiset koirakerhot perustivat oman järjestönsä Kartell der stammbuchführenden Spezialklubs für Jagd- und Nutzhunde (sananmukaisesti "metsästys- ja työkoirien erityiskerhojen kartelli") vuonna 1906. Se piti omaa rekisteriä, ja suurin osa saksalaisista pystykorvajärjestöistä liittyi siihen vuonna 1910. Käytännössä kartelli oli Saksan Kennelliiton (Verband für das Deutsche Hundewesen - VDH) edeltäjä.^[2]

Kartellin alkuaikoina sen alaiset järjestöt tunnustivat vain kolme saksanpystykorvamuunnosta: Wolfsspitz (vähintään 45 cm), Großer Spitz (noin 40 cm) ja Kleiner Spitz (enintään 28 cm). "Kartellipäivinä" vuonna 1920 Verein für Deutsche Spitze sai vihdoin rekisteröintioikeudet kaikille saksalaisille pystykorville. Samana vuonna yleiskokouksessa opaskoirien kouluttaminen sisällytettiin sääntöihin yhtenä pystykorvajärjestön tavoitteista. Vuonna 1922 termistä Zwergspitz luovuttiin, ja aina vuoteen 1974 asti pienin muunnos oli kleinspitz - joskin samalla koolla eli korkeintaan 26 cm. Vuonna 1933 myös sanat "mitä pienempi, sen parempi, mutta ei kuitenkaan rampa" poistettiin rotumääritelmästä.^[2]

Kölnissä vuonna 1936 järjestetyssä 24. yleiskokouksessa Verein für Deutsche Spitze'n edustaja tri Manger esitti huolensa wolfspitzien jalostamisesta liian suuriksi ja kleinspitzien jalostamisesta liian pieniksi, koska ne menettäisivät täten paitsi rotutyyppinsä, myös tyypillisen luonteensa. Hänen kanssaan oltiin kokouksessa asiasta yleisesti samaa mieltä. Kokouksessa myös huomautettiin, että mustat ja valkoiset grosspitzit olivat viimeisimpien vuosien aikana heikentyneet laadultaan ja vähentyneet lukumäärältään, ja asiaan toivottiin ratkaisua muunnoksen yleistymisellä ja jalostuksen parantumisella.^[2]

Tammikuusta 1939 alkaen eläinlääkäri tri Miller toimi Der Deutsche Spitz -julkaisun päätoimittajana. Hän paitsi työskenteli kovasti valkoisen, ruskean ja mustan grosspitzin tulevaisuuden eteen, myös edesauttoi wolfspitzin käyttöönottoa poliisin ja armeijan palveluskoiraksi.^[2]

Delegierten Commission'n ja kartellin yhteenliittymisestä käytiin useita neuvotteluja, mutta ilman lopputulosta. Vuonna 1933 kaikki rekisteriä pitäneet koirajärjestöt, kartelli mukaan lukien, tuli lakkauttaa; vuonna 1935 myös järjestöt joilla ei ollut rekisteriä kiellettiin. Koirakerhojen uudelleenorganisointi kansallissosialistien johdolla tapahtui hyvin nopeasti: Delegierten Commission, kartelli ja Verband von Vereinen zur Prüfung von Gebrauchshunden zur Jagd ("metsästykseen käytettävien työkoirien testaamiseen tähtäävien kerhojen yhdistys") yhdistettiin järjestöksi Reichsverband für das Deutsche Hundewesen ("saksalaisten koirakerhojen valtakunnan yhdistys"). Rotuyhdistykset uudelleennimettiin "osastojärjestöiksi" (Fachschaften), ja ne luokiteltiin Reichsverband'n alaisuuteen. Verein für Deutsche Spitze'n viimeinen yleiskokous ennen toista maailmansotaa järjestettiin Kölnissä huhtikuussa 1936.^[2]

Kun vuonna 1938 Saksassa rekisteröitiin noin 1000 pentua, vuonna 1944 lukumäärä oli jo noin 2500 pentua; vaikka vuonna 1945 koettiin lasku vain noin 500 pentuun, vuonna 1946 määrä oli jälleen noin 2500 pentua ja vuonna 1947 peräti 4000 pentua. Suurien lukumäärien taustalla oli kuitenkin selkeä syy: pystykorvan pennut olivat kaupunkilaisille haluttua "valuuttaa" heidän vaeltaessaan maaseudulle tekemään vaihtokauppaa ruuasta. On olemassa vanhoja tarinoita, joiden mukaan sodan jälkeen kaupunkilaiset rynnistivät maaseudulle vähintään kuuden pennun kanssa saadakseen vaihdossa mm. perunaa. Kasvatus "vaihtokauppaa" varten ei ollut eettistä, ja narttuja pennutettiin äärimmilleen.^[2]

Vuodesta 1948 alkaen saksanpystykorvia esitettiin jälleen näyttelyissä - tuolloin niitä osallistui peräti 632, ennennäkemätön määrä. Pelkästään huhtikuun 1948 erikoisnäyttelyyn Mühlheim an der Ruhr'ssa osallistui 305 rodunedustajaa. Myöhempinä vuosina saksanpystykorvia osallistui näyttelyihin kuitenkin vain noin 300 vuodessa.^[2]

Jo ennen virallisia rotumääritelmiä huomiota kiinnitettiin esimerkiksi karvojen muodostaman kauluksen täyteläisyyteen ja hännän tuuheuteen. Neliömäistä rakennetta on aina pidetty tärkeänä, ja pitkänomaiset yksilöt luokiteltiin jalostukseen kelpaamattomiksi. Alun alkaen suosittiin pyöreää, kupolimaista kalloa - joskaan nykyisin ei ole enää näin - ja litteäkalloiset yksilöt (wolfspitz'iä lukuunottamatta) hylättiin epätyypillisinä. Väritys vaihteli erittäin paljon: se saattoi olla valkoinen, kerma, kullankeltainen, ketunpunainen, ruskea, sininen, harmahtava, musta tai laikukas/kirjava. Grosspitz'n kohdalla jalostuksessa keskityttiin kuitenkin jo tuolloin ainoastaan valkoiseen, ruskeaan, mustaan ja harmahtavaan väriin, koska nämä väritykset liittyivät sen perinteisiin tehtäviin.^[2]

Sodan jälkeisenä aikana wolfspitz- ja kleinspitz -populaatiot alkoivat melko pian yleistyä uudelleen, mutta grosspitz'n suhteen näin ei ollut. Varsinkin valkoinen grosspitz oli niin uhanalainen, että sen jalostuksessa jouduttiin käyttämään paljon sisäsiitosta. Tosiasiassa kuitenkin ainoastaan virallisesti rotujärjestöön rekisteröidyt grosspitz't olivat sukupuuton partaalla - maaseudulla oli riittävästi rekisteröimättömiä hyvälaatuisia yksilöitä, mutta rotujärjestö ei huolinut niitä jalostukseen.^[2]

Historia Itävallassa

Ennen ensimmäistä maailmansotaa saksanpystykorva oli Itävallan suosituin koirarotu. Sitä jalostettiin enimmäkseen koirajärjestöjen ulkopuolella, ja väriltään lähinnä mustana ja laikukkaana. Vuoden 1918 jälkeen saksalainen pystykorva alkoi kuitenkin menettää suosiotaan muille roduille. Samoihin aikoihin alkoi kuitenkin zwergspitz'n systemaattinen jalostus, sillä kaupungistumisen myötä pienen koiran pitäminen koettiin helpommaksi kuin ison.^[2]

Yksi Verein für Deutsche Spitze -yhdistyksen perustajista, Charles Kammerer, oli rodun tärkeä pioneeri Itävallassa, ja hänet tunnettiin ensiluokkaisista mustista zwergspitz'eistään. Hänen kuolemansa ja toisen maailmansodan myötä saksanpystykorvien kasvatus Itävallassa kärsi monista takaiskuista: grosspitz esimerkiksi katosi maasta käytännössä kokonaan viimeisen yksilön, mustan uroksen G'spenti v. Gude'n kuoltua; sama kohtalo uhkasi myös kleinspitz'iä, sillä jäljellä oli enää yksi musta jalostusuros, sekin kotoisin Saksasta. Österreichischen Spitzclub'n johtaja rouva Linhart päätti lopulta varmistaa, että yhteistyö saksalaisten kasvattajien kanssa jatkui ja että kleinspitz täten alkoi jälleen vakiintua Itävallassa.^[2]

Historia Sveitsissä

1900-luvun vaihteessa saksanpystykorvasta tuli verrattain suosittu Sveitsissä, erityisesti vuoriston maanviljelijöiden keskuudessa. Siihen aikaan sitä kutsuttiin yleisesti nimellä Wolfshund - "susikoira". Schweizerischen Spitzerclub'n puheenjohtaja Jules Hoffman väitti, että aiemmin vuoristofarmarit risteyttivät pystykorviaan vuoristokettujen kanssa, jotta koirista tulisi aggressiivisempia ja terävämpiä. Sveitsissä kasvatettiin tuohon aikaan lähinnä grosspitz'ejä ja kleinspitz'ejä, ja sekä ensimmäinen että toinen maailmansota lakkauttivat saksanpystykorvien kasvatuksen lähes kokonaan. Sotien jälkeen kesti lähes 10 vuotta, ennen kuin Sveitsissä uskaltauduttiin jälleen luottamaan saksalaisiin ja aloittamaan uudelleen yhteistyö heidän kanssaan.^[2]