Scapa Flow

Scapa Flow on vesialue Skotlannissa, Orkneysaarten keskellä. Se on laaja, pohjois-eteläsuunnassa 24 km pitkä ja itä-länsisuunnassa 13 km leveä^[1], pinta-alaltaan 312 km² keskisyvyydeltään 30 metriä syvä merialue, jota rajoittavat Orkney-saaret,^[2] pääsaari Pomona pohjoisessa, South Ronandsay idässä ja Hoy lännessä. Näiden saarten välissä on joukko pienempiä. Varsinainen sisääntuloväylä aukeaa etelän puolelta Pentland Firthiin, joka erottaa Orkneyt ja Skotlannin mantereen. Norjan Stavanger on itäpuolella suunnilleen samalla korkeudella^[2]. Saarten väliset kapeikot ovat karikkoisia ja äärimmäisen vaikeakulkuisia, joten sota-aikana niiden sulkeminen miinoilla, upotushylyillä ja verkoilla oli yksinkertaista ja varmaa. Saarilla on muutama asutuskeskus, suurimmat ovat Kirkwall ja Stromness.

Saksalaisia aluksia matkalla internoitaviksi Scapa Flow’hun 21.11.1918. Brittiläinen ilmalaiva N.S.8 lentää yläpuolella. Taisteluristeilijä SMS Seydlitz johtaa saattuetta vasemmalla. Sitä seuraavat taisteluristeilijät Moltke, Hindenburg ja Derfflinger.

Saksan sotalaivasto Scapa Flow’ssa ennen upottamista.

Tämä artikkeli käsittelee vesialuetta. Scapa Flow on myös suomalainen yhtye.

Scapa Flow

Laivastotukikohta suljettiin 1956^[1], ja nykyisin sen kautta kulkee Pohjanmeren öljyn putki.^[3]

Historia

Aluetta on käytetty laivastotukikohtana viikinkien ajoista asti. Ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa se oli Yhdistyneen kuningaskunnan merivoimien tärkein tukikohta, koska sijaintinsa johdosta se oli portinvartijan asemassa Atlantille pääsyyn (GIUK gap) nähden.

Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Scapa Flow’hun internoitiin 74 Saksan keisarikunnan laivaston alusta odottamaan rauhansopimuksen allekirjoittamista. Amiraali Ludwig von Reuterin komentamat alukset saapuivat Scapa Flow’hun, niin että viimeisetkin olivat siellä 27. marraskuuta 1918. 21. kesäkuuta 1919 Reuter määräsi laivat upotettaviksi, jotteivät ne jäisi brittien käsiin. Yhteensä 52 laivaa upposi. Upottamisen yhteydessä brittien ja saksalaisten välille syntyneessä kahakassa kuolleet yhdeksän saksalaista merimiestä olivat maailmansodan viimeiset uhrit.^[2]

Alueella olevia hylkyjä

Saksalaisten alusten hylyt päätettiin aluksi jättää paikalleen, mutta myöhemmin mieli muuttui, ja 1930-luvun loppuun mennessä niistä korjattiin suurin osa^[2] eli 43 hylkyä pois. Yhteensä kymmenen eri kokoista alusta sai jäädä hylyiksi. Niistä kolme eli Markgraf, König ja Kronprinz Wilhelm ovat 26 000 tonnin Dreadnought-luokan taisteluristeilijöitä ja Brummer, Dresden, Karlsruhe ja Köln taas kevyitä 5 000 tonnin risteilijöitä. Lisäksi syrjemmällä on kolme torpedohävittäjää: S-36, S-54 ja V-83.

Jäljellä olevat alukset ovat suojeltuja, ja ne ovat suosittuja sukelluskohteita.^[2]

14. lokakuuta 1939 saksalainen sukellusvene U-47, päällikkönään Günther Prien, teki uhkarohkean teon ajamalla pinta-ajossa brittien nenän alta tukikohtaan ja torpedoimalla taistelulaiva HMS Royal Oakin. Sukellusvene selvisi vielä takaisin kotiin.

Royal Oak makaa suhteellisen matalassa vedessä miltei oikeassa asennossa. Sen ylärakenteisiin on alle kymmenen metriä, ja ne voi nähdä kirkkaan veden läpi pinnalta käsin. Alus on ja pysyy sukelluskiellossa. Siihen on kytketty poiju, jossa palaa ikuinen tuli, ja kerran vuodessa Yhdistyneen kuningaskunnan merivoimien omat sukeltajat käyvät vaihtamassa aluksen mastoon uuden White Ensign -sotalipun. Alus on samassa asemassa kuin Pearl Harborin satamassa uponnut taistelulaiva USS Arizona, jonka päälle on rakennettu muistomerkki lipputankoineen. Kuten Arizonankin, myös Royal Oakin säiliöistä nousee silloin tällöin iso kupla mustaa polttoöljyä.

HMS Royal Oak vuonna 1937

Kevyt risteilijä Karlsruhe vuonna 1914.