Suomen taiteen kultakausi

Suomen taiteen kultakaudeksi kutsutaan noin vuosia 1880–1910, jolloin suomalaiselle taiteelle luotiin kansallinen ilme. Kultakausi sijoittui samaan aikaan sortokausien ja kansallisen heräämisen kanssa. Aikakauden on katsottu ilmenneen kuvataiteessa, kirjallisuudessa, musiikissa ja arkkitehtuurissa. Aikakauden keskeisiä hahmoja olivat Akseli Gallen-Kallela, Pekka Halonen, Albert Edelfelt, Jean Sibelius, Eino Leino, Eero Järnefelt, Emil Wikström, Eliel Saarinen ja Hugo Simberg. Suomen taiteen kultakausi tuli esille erityisesti vuonna 1900 Pariisin maailmannäyttelyssä.^[1] Taiteilijat alkoivat kuvata teoksissaan kotimaataan, sen ihmisiä, luontoa ja historiaa. Taiteessa korostettiin oman maan kauneutta ja erityislaatuisuutta.

Akseli Gallen-Kallela, Sammon puolustus, 1896.

Teoksia

• 
  Albert Edelfelt, Kuningatar Blanka, 1877.
• 
  Albert Edelfelt, Lapsen ruumissaatto, 1879.
• 
  Akseli Gallen-Kallela, Akka ja kissa, 1885.
• 
  Elin Danielson-Gambogi, Nuori Äiti, 1885.
• 
  Akseli Gallen-Kallela, Sammon taonta, 1893.
• 
  Elin Danielson-Gambogi, Äiti, 1893.
• 
  Akseli Gallen-Kallela, Lemminkäisen äiti, 1897.
• 
  Akseli Gallen-Kallela, Kullervon kirous, 1899.