Surimono

Surimono (jap. 摺物, kirjaimellisesti ’painettu’) on japanilaisten puupiirroskuvien genre. Surimono-kuvat olivat yksityisesti tilattuja painokuvia tai painokuvasarjoja Edo-kauden Japanissa. Surimono-painokuvia ei pidetä samaan aikaan kukoistaneen kaupallisen ukiyo-e-tyylisuunnan osana.

Hokusain oppilaan Kubo Shunmanin suunnittelema yksityisesti tilattu surimono-painokuva, 1810, 21 x 18.6 cm. Metropolitan Museum of Art, New York.^[1]

Taustaa

Sana surimono tarkoitti alun perin mitä tahansa puupiirrostekniikalla painettua kuvaa. Edo-kaudella termi kuitenkin muuttui tarkoittamaan vain yksityisesti tilattuja painokuvia, jotka painettiin yleensä pieninä sarjoina. Genre kehittyi 1760-luvulla suosituista e-goyomi-kalentereista, jotka olivat olleet vaihdettaviksi tarkoitettuja uudenvuoden tervehdyksiä.^[2]

Utagawa Toyokuni I:n surimono, jossa näyttelijä Onoe Kikugorô III (1784-1849) esittää roolia näytelmässä Soga nakamura öisessä sateessa miekka kädessään. Rijksmuseum, Amsterdam.^[3]

Surimonossa yhdistyivät usein runot ja kuvat. Monet painokuvista olivat kyōka- ja haiku-runoilijoiden tilaamia yksityisiä pienen kappalemäärän painoksia.^[4] Tyypillinen surimono-painos oli 20–100 vedosta.^[5] Tilaamisen syy oli osallistuminen ryhmän sisäiseen kilpailuun, halu jakaa ja vaihtaa runoja omassa ryhmässä tai kerhossa, tai yksinkertaisesti itse kirjoitettujen runojen mainostaminen ja levittäminen.^[4]

Surimonon tilaamisen ja jakamisen syyt olivat kuitenkin hyvin vaihtelevia. Näyttelijät tilasivat painokuvia mainostaakseen esiintymisiään tai ilmoittaakseen nimenvaihdosta. Kurtisaanit mainostivat palvelujaan. Surimono saattoi ilmoittaa tärkeästä yksityisestä tilaisuudesta tai julkisesta tapahtumasta.^[4] Varhaisin tunnettu surimono-kuva on vuodelta 1785. Genren kulta-aika oli vuosina 1790–1830. Kyōkan-runouden muoti meni ohitse 1830-luvulla, mutta haiku-runoissa surimonon suosio jatkui 1800-luvun puoliväliin saakka.^[2]

Muoto ja sisältö

Surimonoa ei sensuroitu samalla tavalla kuin julkiseen levitykseen tarkoitettuja painokuvia. Tilaajat olivat koulutettuja ja usein varakkaita yksityishenkilöitä tai ryhmiä, jotka eivät säästelleet kustannuksissa.^[2] Surimono-tilaukset olivatkin kuvien suunnittelijoille ja kustantajille merkittävä tulonlähde. Kuvittajat pystyivät kokeilemaan painotekniikoita ja kuva-aiheita, jotka eivät sopineet kaupalliseen levitykseen.^[6] Esimerkiksi asetelmat eivät koskaan olleet kaupallisen ukiyo-en aiheita, mutta surimonossa yleinen kuva-aihe. Surimonossa saatettiin käyttää metallivärejä, kohopainatusta ja erikoisvärejä, joita ei pystytty kustannussyistä käyttämään kaupallisissa kuvasarjoissa. Kuvat painettiin paksummalle paperille kuin kaupallinen ukiyo-e.^[5]

Surimonossa käytettiin usein kaupallisista painokuvista poikkeavia kokoja. Neliömäinen shikishi (20,5 × 18,5 cm) oli ollut waka-runoilijoiden käytössä jo Heian-kaudella. Suuri yokonagaban (40 × 53 cm) taitettiin kahtia. Kuva jäi ulkopuolelle ja runon teksti sisäpuolelelle.^[2]

Surimonon mestarit

Lähes kaikki ukiyo-e-mestarit suunnittelivat myös surimono-kuvia. Tunnetuimmat suunnittelijat ovat Katsushika Hokusai (1760-1849) ja hänen oppilaansa Totoya Hokkei (1780-1850), Sadaoka Gakutei (1785– 1855), Kubo Shunman (1757-1820) ja Ryuryukyo Shinsai (1764–1820). Myös Utagawa Toyokuni I (1769–1825) ja hänen oppilaansa Utagawa Kunisada (1786–1865) tunnettiin surimonostaan.^[2][7]