Venäjän valtakunnanneuvosto

Valtakunnanneuvosto (ven. Госудáрственный совéт, Gosudarstvennyi sovet) oli Venäjän keisarikunnassa ensin vuosina 1810–1906 keisarin tukena lainvalmistelussa toiminut neuvoa-antava elin, ja vuosina 1906–1917 parlamentin ylempi kamari.

Tämä artikkeli käsittelee Venäjän keisarikunnassa toiminutta elintä. Nyky-Venäjällä toimiva samanniminen elin on suomeksi Venäjän federaation valtioneuvosto.

Ilja Repinin maalaus Valtakunnanneuvoston juhlaistunto sen perustamisen satavuotispäivän merkiksi 7. toukokuuta 1901 (1903).

Neuvoa-antavana elimenä (1810–1906)

Jo ennen valtakunnanneuvostoa Venäjän keisarilla oli ajoittain erilaisia ylimyksistä muodostettuja neuvoa-antavia elimiä. Tunnetuin näistä oli vuosina 1726–1730 toiminut 6–8 henkilön ylin salaneuvosto (Verhovnyi tainyi sovet), jonka valta kasvoi hyvin suureksi, kunnes se lakkautettiin.

Valtakunnanneuvoston perusti keisari Aleksanteri I, ja se aloitti toimintansa 13. tammikuuta (J: 1. tammikuuta) 1810. Sitä oli edeltänyt Aleksanterin vuonna 1801 perustama ”erottamaton neuvosto”.^[1] Valtakunnanneuvosto oli ainoa toteutunut osa valtiosihteeri Mihail Speranskin suunnittelemasta suuresta Venäjän hallinto- ja lainsäädäntöjärjestelmän uudistuksesta, johon olisi sisältynyt myös vaaleilla valittavia elimiä.^[2] Speranski oli ajatellut valtakunnanneuvoston koko valtiokoneiston ylimmäksi portaaksi lainsäädäntö- ja toimeenpanoelinten sekä oikeuslaitoksen yläpuolelle. Valtakunnanneuvoston kaikki jäsenet olivat keisarin nimittämiä, ja heitä oli alkujaan 35. Puheenjohtajana oli teoriassa keisari itse, mutta hän nimitti sijaisekseen toisen puheenjohtajan.^[1] Ensimmäinen puheenjohtaja oli Nikolai Rumjantsev.^[3] Vuosina 1812–1865 valtakunnanneuvoston puheenjohtaja johti samalla myös Venäjän ministerineuvostoa.^[1] Valtakunnanneuvostoon kuuluivat virkansa puolesta kaikki Venäjän ministerit. Jäsenten määrä kasvoi vähitellen ja oli vuonna 1890 jo 60.^[4]

Pietarin Mariinskin palatsi, valtakunnanneuvoston kokoontumispaikka vuodesta 1885 aina sen lakkauttamiseen asti.

Vuoden 1905 vallankumoukseen asti valtakunnanneuvosto oli keisarikunnan ylin neuvoa-antava lainsäädäntöelin. Sen tehtävänä oli tarkastaa kaikki ministerien valmistelemat lakiesitykset ennen kuin ne annettiin keisarin hyväksyttäviksi. Se tarkasti myös valtion laitosten budjetit ja henkilökuntanimitykset sekä tutki senaatin päätöksistä tehdyt valitukset. Neuvoston yhteydessä toimi valtakunnansihteerin johtama valtakunnanvirasto, joka laati lakiesitysten sanamuodot ja vastasi myös lakien promulgoinnista. Keisari saattoi mielensä mukaan hyväksyä joko valtakunnanneuvoston enemmistön tai vähemmistön kannan tai ei kumpaakaan.^[1] Aleksanteri I:n kuoltua vuonna 1825 valtakunnanneuvosto julisti hänen veljensä, suuriruhtinas Konstantin Pavlovitšin uudeksi hallitsijaksi, mutta tämä kieltäytyi ottamasta kruunua vastaan.^[5]

Vuosina 1899–1905 sovelletun helmikuun manifestin mukaan Suomen kenraalikuvernöörillä, ministerivaltiosihteerillä ja erikseen nimetyillä Suomen senaatin edustajilla oli oikeus osallistua Suomen suuriruhtinaskuntaa koskevien yleisvaltakunnallisten lakien käsittelyyn valtakunnanneuvostossa.^[6]

Valtiopäivien ylähuoneena (1906–1917)

Venäjän vuoden 1906 perustuslaki teki valtakunnanneuvostosta parlamentin ylemmän kamarin, kun taas alemmaksi kamariksi perustettiin vaaleilla valittava valtakunnanduuma.^[7] Lait piti hyväksyä molemmissa kamareissa ennen niiden esittelyä keisarin vahvistettaviksi.^[1]

Perustuslain mukaan keisari nimitti tästä alkaen vain puolet valtakunnanneuvoston jäsenistä yhdeksi vuodeksi kerrallaan. Toinen puolisko muodostui erilaisia yhteiskuntapiirejä edustaneiden korporaatioiden valitsemista edustajista. Nämä edustajat valittiin yhdeksäksi vuodeksi siten, että kolmasosa vaihtui aina kolmen vuoden välein. Heidän piti olla vähintään 40-vuotiaita. Valittavia edustajia oli yhteensä 98, ja he edustivat seuraavia tahoja:^[7]

• 40 zemstvojen edustajaa, yksi jokaisesta kuvernementista
• 16 suurmaanomistajaa niistä kuvernementeista, joihin zemstvo-laitos ei ulottunut (10 muualta Venäjältä ja 6 Puolasta)
• 18 kuvernementtien aateliskokousten edustajaa
• 6 ortodoksisen kirkon edustajaa
• 10 yliopistojen edustajaa
• 6 Venäjän tiedeakatemian edustajaa
• 12 kauppakamarien, pörssikomiteoiden ja kauppiasyhdistysten edustajaa (joista 6 teollisuuden ja 6 kaupan edustajia)

Vuoden 1910 laki yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä määräsi myös Suomen eduskunnan valitsemaan kaksi edustajaa Venäjän valtakunnanneuvostoon sekä neljä edustajaa duumaan. Eduskunta kieltäytyi valitsemasta Suomen edustajia, sillä kyseistä lakia pidettiin Suomessa laittomana.^[8] Valtakunnanneuvostoon kuului kuitenkin joitain suomalaisia keisarin nimittäminä edustajina.^[9]

Valtakunnanneuvosto lakkautettiin vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen jälkeen.^[1] Neuvostoliitossa parlamentin ylempänä kamarina toimi kansallisuuksien neuvosto. Nykyisessä Venäjän federaatiossa vastaavassa asemassa on Venäjän liittoneuvosto.^lähde?

Puheenjohtajat

• Nikolai Rumjantsev 1810–1812
• Nikolai Saltykov 1812–1816
• Pjotr Lopuhin 1816–1827
• Viktor Kotšubei 1827–1834
• Nikolai Novosiltsev 1834–1838
• Illarion Vasiltšikov 1838–1847
• Vasili Levašov 1847–1848
• Aleksandr Tšernyšov 1848–1856
• Aleksei Orlov 1856–1861
• Dmitri Bludov 1862–1864

• Pavel Gagarin 1864–1865
• suuriruhtinas Konstantin Nikolajevitš 1865–1881
• suuriruhtinas Mihail Nikolajevitš 1881–1905
• Dmitri Solski 1905–1906
• Eduard Frisch 1906–1907
• Mihail Akimov 1907–1914
• Ivan Golubev 1914–1915
• Anatoli Kulomzin 1915–1916
• Ivan Štšeglovitov 1917

Suomalaisia valtakunnanneuvoston jäseniä

Suluissa jäsenyyden alkuvuosi.

• Gustaf Mauritz Armfelt, jalkaväenkenraali, kreivi (1811)^[10]
• Robert Henrik Rehbinder, ministerivaltiosihteeri, kreivi (1841)^[11]
• Johan Jakob von Daehn, kenraali insinöörijoukoissa (1850)^[12]
• Alexander Armfelt, ministerivaltiosihteeri, kreivi (1856)^[13]
• Lars Gabriel von Haartman, senaattori, vapaaherra (1858)^[14]
• Anders Edvard Ramsay, jalkaväenkenraali, vapaaherra (1873)^[15]
• Johan Fredrik Oskar von Kræmer, amiraali (1896)^[16]
• Oskar Ferdinand Gripenberg, jalkaväenkenraali (1905)^[17]
• Constantin Linder, ministerivaltiosihteeri (1905)^[18]
• Teodor Avellan, amiraali (1914)^[19]

Suomen aateliin nimellisesti kuuluneita venäläisiä

• Aleksandr Menšikov, Suomen kenraalikuvernööri, meriministeri, amiraali, ruhtinas (1830)^[20]
• Arseni Zakrevski, Suomen kenraalikuvernööri, jalkaväenkenraali, kreivi (1848)^[21]
• Friedrich Wilhelm von Berg, Suomen kenraalikuvernööri, kenraalisotamarsalkka, kreivi (1852)^[22]
• Platon Rokassovski, Suomen kenraalikuvernööri, jalkaväenkenraali (1854)^[23]
• Woldemar Freedericksz, hoviministeri, ratsuväenkenraali (1905)^[24]
• Aleksandr Roediger, sotaministeri, jalkaväenkenraali, professori (1905)^[25]