Verbi

Verbit (vanhemmissa suomen kieliopeissa myös teonsanat) ovat yksi kielten sanaluokista.

Verbin määritelmästä

Oppi- ja käsikirjoissa verbit on perinteisesti määritelty sanoiksi, jotka ilmaisevat ”tekemistä” tai ”toimintaa”, mutta tämä kriteeri on hämärä ja osin harhaanjohtava. Monet verbit (esimerkiksi suomen olla, punoittaa, muistua) eivät ilmaise ”tekemistä”, ja toisaalta ”tekemistä” tai ”toimintaa” ilmaisevat sanat voivat olla sanaluokaltaan esimerkiksi substantiiveja, kuten suomen tekeminen.^[1][2]

Suomessa ja monissa muissakin kielissä verbit voidaan yksinkertaisimmin määritellä sanaluokaksi, jonka jäsenet voivat taipua tyypillisissä verbien taivutuskategorioissa:

• aikamuoto (esim. suomen preesens menen – preteriti menin),
• aspekti (esim. venäjän он читал книгу (on tšital knigu) ’hän luki kirjaa’, imperfektiivinen aspekti – он прочитал книгу (on protšital knigu) ’hän luki kirjan’, perfektiivinen aspekti),
• pääluokka (esim. latinan amo ’rakastan’, aktiivi – amor ’minua rakastetaan’, passiivi),
• modus (esim. suomen indikatiivi otat – imperatiivi ota! – potentiaali ottanet – konditionaali ottaisit),
• persoona ja luku (esim. suomen menen, menet, menee, menemme, menette, menevät).

Näin verbit eroavat nomineista, jotka tyypillisesti taipuvat sijassa ja luvussa.^[2][3] Verbien ja nominien perustava eronteko on olemassa hyvin monissa maailman kielissä, mutta ei välttämättä kaikissa: on väitetty, että esimerkiksi tongan kielessä tätä eroa ei ole mielekästä tehdä.^[4]

Verbi lauseessa

Useissa kielioppiperinteissä ja -teorioissa verbi ymmärretään lauseen ytimeksi. Verbi toimii lauseen predikaattina joko yksin tai yhdessä toisten verbien kanssa. Verbistä ja sen ominaisuuksista riippuu, mitä muita jäseniä lauseessa on.^[2]

Verbin valenssiksi kutsutaan verbin pakollisten täydennysten määrää:^[5]

• Sataa. (0)
• Lintu lentää. (1)
• Anna syö omenaa. (2)
• Anna antaa omenan Liisalle. (3)

Transitiivisiksi kutsutaan verbejä, jotka saavat objektin,^[6] intransitiivisia ovat yksipaikkaiset verbit, joilla on pakollisena täydennyksenään vain subjekti (esim. poika yskii, suunnitelma toteutuu), mutta myös useampipaikkaiset verbit, jotka saavat subjektin lisäksi adverbiaalitäydennyksen (esim. Helsinki sijaitsee rannikolla).^[7]

Verbilausekkeeksi (kielitieteellisissä teksteissä usein VP, engl. verb phrase) voidaan nimittää verbiä ja siihen kiinteästi kuuluvia täydennyksiä (ns. partikkeliverbit, esim. suomen antaa ilmi) tai apuverbejä, ns. verbiliittoa tai liittomuotoa (olla tekevinään, tulla tehdyksi).^[8] Useissa lauseopin kuvausmalleissa, joiden pohjana on antiikista periytyvä lauseen kahtiajako subjekti- ja predikaattiosaan, ”verbilausekkeeksi” erotetaan koko lauseen ”predikaattiosa” eli predikaattiverbi ja kaikki sen täydennykset subjektia lukuun ottamatta.^[2] Ainakaan suomen kielen kuvauksen kannalta tämä ei välttämättä ole mielekästä.^[9]

Verbien infiniitti- eli nominaalimuodot (infinitiivit, partisiipit, konverbit) sekä verbeistä johdetut nominit voivat saada samanlaisia täydennyksiä tai laajennuksia kuin predikaattiverbi, esimerkiksi objektin (syödäkseen leipää, leipää syövä mies) tai adverbiaalin (Helsingin sijainti rannikolla), mutta niiltä puuttuu verbille tyypillinen modus- ja tempustaivutus. Lauseessa ne käyttäytyvät substantiivien, adjektiivien tai adverbien tapaan.^[10][11]

Verbien merkityksestä ja luokittelusta

Verbit voidaan jakaa merkityksensä perusteella dynaamisiin (tilanteet, teot tai tapahtumat, joihin sisältyy muutosta: keittää, ostaa, katketa, pelästyä) ja statiivisiin (muuttumaton tilanne, esimerkiksi tuntea, sisältää, sijaita). Dynaamiset verbit taas eroavat toisistaan esimerkiksi sen mukaan, onko niiden ilmaisema toiminta pistemäistä (esimerkiksi hypähtää) vai onko sillä kesto (hän hyppi puoli tuntia), tai onko niiden ilmaisemalla toiminnalla luontainen päätepiste. Ns. teelisillä verbeillä (esim. pudota, potkaista, saapua) ilmaistaan toimintaa, jolla on tällainen päätepiste ja joka toteutuu vain, jos päätepiste saavutetaan (esimerkiksi: jos joku on putoamassa ikkunasta ja hänet pysäytetään, hän ei putoa ikkunasta), ateelisillä verbeillä (esim. leikkiä, laulaa) tämmöistä päätepistettä ei ole (esimerkiksi: jos joku on leikkimässä ja hänet pysäytetään, hän on silti jo leikkinyt).^[12][13] Suomen kielen kuvauksissa verbit on usein jaettu resultatiivisiin ja irresultatiivisiin; irresultatiivisten verbien (esim. heiluttaa, rakastaa) toiminta ei luontaisesti johda tulokseen, joten niiden objekti on tyypillisesti partitiivissa.^[12]

Toisaalta merkityksen perusteella verbit voidaan jaotella konkreettisiin, mentaalisiin ja abstrakteihin, ja nämäkin ominaisuudet vaikuttavat lauseen rakenteeseen. Konkreettisilla verbeillä, jotka ilmaisevat havaittavia tiloja ja toimintoja (esim. oleskella, juosta, tuhota), täydennykset ovat tyypillisesti nominilausekkeita, jotka kuvaavat näihin tilanteisiin osallistuvia konkreettisia olioita. Mentaaliset verbit (esim. ajatella) edellyttävät yleensä elollista, tajunnallista osallistujaa, ja niillä on usein ihmistarkoitteinen subjekti. Mentaaliset verbit samoin kuin kommunikaatioverbit saavat usein täydennyksekseen lauseen tai infiniittisen lausekkeen (ajattelin / uskoin / kerroin / raportoin, että heitä on kohdeltu väärin / heitä kohdellun väärin). Abstraktit verbit suhteuttavat asiaintiloja toisiinsa ja saavat samoin täydennyksekseen usein infiniittisiä lausekkeita tai lauseita. Abstrakteihin verbeihin kuuluvat esimerkiksi modaaliverbit (esim. täytyä, voida) sekä asioiden suhteita ilmaisevat verbit (esim. johtua, aiheutua, korreloida).^[14]

Omaksi alaryhmäkseen voidaan erottaa apuverbit. Ne esiintyvät verbiliitossa finiittisenä osapuolena yhdessä infiniittisen verbinmuodon kanssa eli kantavat tyypillisesti esimerkiksi persoona- ja tempustaivutusta (esim. minä olen ~ me olemme / olimme uimassa; engl. I am ~ we are / were swimming). Apuverbeillä voidaan ilmaista esimerkiksi aikamuotoa, aspektia, modusta tai pääluokkaa. Niitä on kielessä yleensä suppea määrä, ja niiden käyttäytyminen saattaa poiketa muista verbeistä; esimerkiksi englannin apuverbeillä on erityisiä kieltomuotoja (isn’t ’ei ole’, can’t ’ei voi’), joita tavallisilla verbeillä ei ole. Suomelle ja useimmille muillekin uralilaisille kielille tyypillinen apuverbi on kieltoverbi.^[15][16][17]