aino

Suomi

Substantiivi

aino (1)

1. (rinnakkainen kirjoitusasu sanasta ainu) ainun kieli
2. (rinnakkainen kirjoitusasu sanasta ainu), ainut, kansa Pohjois-Japanissa

Ääntäminen

• IPA: [ˈɑ̝i̯.no̞]
• tavutus: ai‧no

Taivutus

Taivutus
sijamuoto	yksikkö	monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi	aino	ainot
genetiivi	ainon	ainojen
partitiivi	ainoa	ainoja
akkusatiivi	aino; ainon	ainot
sisäpaikallissijat
inessiivi	ainossa	ainoissa
elatiivi	ainosta	ainoista
illatiivi	ainoon	ainoihin
ulkopaikallissijat
adessiivi	ainolla	ainoilla
ablatiivi	ainolta	ainoilta
allatiivi	ainolle	ainoille
muut sijamuodot
essiivi	ainona	ainoina
translatiivi	ainoksi	ainoiksi
abessiivi	ainotta	ainoitta
instruktiivi	–	ainoin
komitatiivi	–	ainoine- + omistusliite
vartalot
vokaalivartalo	aino-
heikko vartalo	-
vahva vartalo	-
konsonantti- vartalo	-

Käännökset

1. kieli

Ks. ainu

2. kansa

Ks. ainu

Aiheesta muualla

• aino Kielitoimiston sanakirjassa