kikka

Suomi

Substantiivi

kikka (9-A)

1. (puhekieltä) keino

Ääntäminen

• IPA: /ˈkikːɑ/
• tavutus: kik‧ka

Taivutus

Taivutus
sijamuoto	yksikkö	monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi	kikka	kikat
genetiivi	kikan	kikkojen (kikkain)
partitiivi	kikkaa	kikkoja
akkusatiivi	kikka; kikan	kikat
sisäpaikallissijat
inessiivi	kikassa	kikoissa
elatiivi	kikasta	kikoista
illatiivi	kikkaan	kikkoihin
ulkopaikallissijat
adessiivi	kikalla	kikoilla
ablatiivi	kikalta	kikoilta
allatiivi	kikalle	kikoille
muut sijamuodot
essiivi	kikkana	kikkoina
translatiivi	kikaksi	kikoiksi
abessiivi	kikatta	kikoitta
instruktiivi	–	kikoin
komitatiivi	–	kikkoine- + omistusliite
vartalot
vokaalivartalo	-
heikko vartalo	kika-
vahva vartalo	kikka-
konsonantti- vartalo	-

Etymologia

mahdollisesti alun perin jalkapallon pelaamisesta

Liittyvät sanat

Johdokset

• verbit: kikkailla

Aiheesta muualla

• kikka Kielitoimiston sanakirjassa