tuta

Suomi

Substantiivi

tuta

1. (puhekieltä) tuotantotalous (oppiaineena)
2. (murteellinen) isoisä

Ääntäminen

• IPA: /ˈt̪ut̪ɑ/
• tavutus: tu‧ta

Aiheesta muualla

• tuta Kielitoimiston sanakirjassa

Verbi

tuta (?, Katso oikea taivutustyyppi täältä) (taivutus)

1. (vanhahtava) rinnakkaismuoto sanasta tuntea; kokea

   Hän sai tuta kiitollisuutta

   Hädässä ystävä tutaan

   Tutaen kipuaan hän vaikeni

Ääntäminen

• IPA: /ˈt̪ut̪ɑˣ/
• tavutus: tu‧ta

Etymologia

• Vanha konsonanttivartaloinen muoto tuntea-verbistä ^[1]

Huomautukset

• On nykyisin harvinainen ja taipuu vaillinaisesti:

1. infinitiivi: tuta

1. infinitiivin illatiivi: tutakseen

passiivin preesensin indikatiivi: tutaan

2. infinitiivin instruktiivi: tutaen

passiivin preesensin partisiippi (substantiivina): tuttava

passiivin perfektin partisiippi (substantiivina tai adjektiivina): tuttu

Idiomit

• saada tuta (=joutua kokemaan, tuntemaan jotakin usein ikävää)

Liittyvät sanat

Johdokset

• tuttava, tuttu

Aiheesta muualla

• tuta Kielitoimiston sanakirjassa

Italia

Substantiivi

tuta f. (monikko tute[luo])

1. haalarit

Ruotsi

Verbi

tuta (1)

1. töötätä

Aiheesta muualla

• tuta Svenska Akademiens ordbokissa SAOBissa (ruotsiksi)
• tuta Svensk ordbokissa SO:ssa (ruotsiksi)

Yläsorbi

Pronomini

tuta

1. (taivutusmuoto) nominatiivin feminiinin yksikkö sanasta tutón