vilkku

Suomi

Substantiivi

vilkku (1-A)

1. vilkkuva valonlähde, joka on vuoroin toiminnassa, vuoroin ei. Erityisesti suuntavilkku.

   Suomalaiset eivät käytä vilkkua kääntyessään – ”mitäs se muille kuuluu, minne minä menen”.

Ääntäminen

• IPA: [ˈʋilkːu]

Tavutus

• tavutus: vilk‧ku

Taivutus

Taivutus
sijamuoto	yksikkö	monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi	vilkku	vilkut
genetiivi	vilkun	vilkkujen
partitiivi	vilkkua	vilkkuja
akkusatiivi	vilkku; vilkun	vilkut
sisäpaikallissijat
inessiivi	vilkussa	vilkuissa
elatiivi	vilkusta	vilkuista
illatiivi	vilkkuun	vilkkuihin
ulkopaikallissijat
adessiivi	vilkulla	vilkuilla
ablatiivi	vilkulta	vilkuilta
allatiivi	vilkulle	vilkuille
muut sijamuodot
essiivi	vilkkuna	vilkkuina
translatiivi	vilkuksi	vilkuiksi
abessiivi	vilkutta	vilkuitta
instruktiivi	–	vilkuin
komitatiivi	–	vilkkuine- + omistusliite
vartalot
vokaalivartalo	-
heikko vartalo	vilku-
vahva vartalo	vilkku-
konsonantti- vartalo	-

Käännökset

1. suuntavilkku

Ks. suuntavilkku

Liittyvät sanat

Johdokset

• verbit: vilkuttaa

Yhdyssanat

suuntavilkku, varoitusvilkku, vilkkuvalo, vilkkuvihreä

Aiheesta muualla

• vilkku Kielitoimiston sanakirjassa