venäläinen kenraali ja valtiomies From Wikipedia, the free encyclopedia
Kreivi Arseni Zakrevski (puol. Arseniusz Zakrzewski, ven. Арсе́ний Андре́евич Закре́вский, Arseni Andrejevitš Zakrevski, 24. syyskuuta 1786 Bernikov, Venäjä – 23. tammikuuta 1865 Firenze, Italia[3]) oli venäläinen kenraali ja valtiomies, joka toimi Suomen kenraalikuvernöörinä vuosina 1823–1831.
| Arseni Zakrevski | |
|---|---|
 Arseni Zakrevski. George Dawen maalaus, 1820–1822.[2] |
|
| Suomen kenraalikuvernööri | |
|
1823–1831
|
|
| Edeltäjä | Fabian Steinheil |
| Seuraaja | Aleksandr Sergejevitš Menšikov |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 24. syyskuuta 1786 Bernikov, Venäjä |
| Kuollut | 23. tammikuuta 1865 (78 vuotta) Firenze, Italia |
Kun Venäjän keisari Aleksanteri I nimitti puolalaissyntyisen Zakrevskin Suomen kenraalikuvernööriksi vuonna 1823, piti tämä nimitystä epäedullisena käänteenä virkaurallaan. Hän piti Suomea syrjäseutuna, jossa asui epäilyttävän epävenäläisiä ihmisiä. Zakrevski kutsuikin Suomea "minun Siperiakseni".[4] Hän puhui vain puolaa ja venäjää. Zakrevskiä ei myöskään miellyttänyt Suomen autonominen asema, sillä hänen näkemyksensä mukaan keisarin tuli olla ehdoton itsevaltias kaikkialla Venäjän valtakunnassa.
Vaikka Zakrevski ei ollut ottanut kenraalikuvernöörin virkaa innoissaan vastaan, sopeutui hän nopeasti uuteen asemaansa ja alkoi määrätietoisesti toteuttaa Suomessa omaa politiikkaansa. Hän pyrki lopullisesti katkaisemaan Suomen henkiset siteet Ruotsiin ja liittämään maan lujasti Venäjään. Suomen autonomista asemaa hän ei voinut kumota, mutta hän pyrki siihen, että Venäjän etu voittaisi silloin, kun Suomen ja Venäjän edut olivat ristiriidassa.
Kun Nikolai I:stä tuli Venäjän keisari vuonna 1825, saavutti Zakrevski nopeasti uuden keisarin luottamuksen, ja hänen asemansa Suomessa vahvistui. Hallintomenettelyä muutettiin niin, että kenraalikuvernööri saattoi aiemmasta poiketen itse esitellä Suomea koskevia asioita keisarille. Zakrevski perusteli tätä muutosta sillä, että vastaava oikeus oli kaikkien muidenkin Venäjän alueiden kenraalikuvernööreillä. Suomen senaatti koki Zakrevskin toiminnan kuitenkin oman valtansa rajoittamisena.
Zakrevskin aikakaudella vuosina 1826–27 perustettiin Helsingin ortodoksinen seurakunta, jolle rakennettiin oma Pyhän Kolminaisuuden kirkko etupäässä venäläisten kauppiaiden ja upseerien lahjoitusten turvin: vaikka ortodoksisen kirkon rakentaminen oli ohjelmassa, sitä olisi pitänyt odottaa liian kauan pelkällä valtiovallan tuella eli yli suuren luterilaisen kirkon eli Nikolainkirkon (nyk. Tuomiokirkko) rakentamisen; viimeksi mainittu valmistui vasta vuonna 1852. Siksi ortodoksit rahoittivat itse oman kirkkonsa ja kenraalikuvernööri tuki hanketta voimakkaasti.[5]
Zakrevskin alkuperäinen tavoite virkaan astuttuaan oli lähentää Suomea Venäjään, mutta häntä voidaan itse asiassa pitää Suomen autonomian vakiinnuttajana. Suomen asiain komitean lakkauttaminen, valtiosihteerinviraston perustaminen ja valtiosihteerin ohjesääntö olivat autonomian kasvamisen kannalta merkittäviä hankkeita. Niiden myötä senaatin valta kasvoi, ja vuonna 1826 sille siirrettiin useita asioita päätettäväksi ilman ennakkoesittelyä itse keisarille. Zakrevski oli näiden vuoden 1826 toimenpiteiden ylin päättäjä ja koordinaattori.[4]
Zakrevski sai nimityksen Venäjän sisäministeriksi vuonna 1828, mutta hän jatkoi työtään myös Suomen kenraalikuvernöörinä. Sisäministerin työ vaati häneltä kuitenkin oleskelua Pietarissa, ja niinpä hänen otteensa Suomen asioista höltyi. Voidaan myös olettaa, että Suomessa vietetty aika oli lieventänyt hänen epäluuloaan suomalaisia kohtaan.
Keisari aateloi Zakrevskin kreiviksi senaatin esityksestä 14. elokuuta 1830. Zakrewsky-suku merkittiin 9. joulukuuta 1831 Suomen ritarihuoneeseen numerolla 9. Suku sammui Suomessa mieslinjalta Zakrevskin kuollessa ilman laillista miespuolista perijää.[3][6]
.jpg)
Hänen vaimonsa kreivitär Tolstaja, Agrafena Fjodorovna Zakrevskaja (1799/1800-1879)[7] oli kuuluisa ns. kultakauden (zolotoi vek) eli 1830-luvun runoutta innoittanut kaunotar, jolle omistivat runojaan Aleksandr Puškin, Jevgeni Baratynski ja Pjotr Vjazemski. Huomattavasti puolisoaan nuoremmalla Zakrevskajalla oli myös suhde Puškiniin.[8]
Heillä oli kaksi lasta, joista Lydia Arsenijevna Zakrevskaja (1826-1884) eli aikuiseksi. Hän oli keisari Nikolai I:n kummitytär. Vuonna 1847 hän meni naimisiin Konstantinopolin suurlähetystön sihteerin, ylikamariherran ja valtioneuvoston jäsenen Dmitri Nesselroden (1816-1891) kanssa, joka oli Venäjän pisimpään toimineen ulkoministerin, saksalaissyntyisen kreivi Karl Robert von Nesselrode-Ehreshoven (1780-1862) poika. Lydia jätti pian aviomiehensä ja poikansa ja muutti Pariisiin. Vuonna 1859 hänestä tuli Pokrovskojessa, Moskovan kuvernementissä ruhtinas Dmitri Vladimirovitš Drutski-Sokolinskin (1833-1906)[9] vaimo, ensimmäisen aviomiehen vielä eläessä ja ilman virallista avioeroa. Tämän toisen avioliiton Pyhän synodin piispankokous julisti laittomaksi.[7] Heille syntyi poika Arseni Dimitrijevitš Drutski-Sokolinsky (1863-1912).[9]
Vuonna 1831 Zakrevski joutui keisarin epäsuosioon ja hänet erotettiin kaikista viroistaan. Epäsuosion taustalla oli todennäköisimmin se, että sisäministerinä Zakrevski oli johtanut huonosti Venäjällä tuolloin riehuneen koleraepidemian torjumista.
Zakrevski kuitenkin palasi vielä kenraaliadjutanttina valtion palvelukseen, ja hänet nimitettiin 18. toukokuuta 1848 Moskovan sotakenraalikuvernööriksi sekä 15. marraskuuta 1848 Venäjän valtakunnankonseljin jäseneksi. Näistä tehtävistä hän sai eron 28. huhtikuuta 1859. Tämän jälkeen Zakrevski hoiti Moskovassa, Nižni Novgorodissa ja Penzassa sijainneita maatilojaan ja kuoli tyttärensä Lydian luona Firenzessä 78-vuotiaana vuonna 1865.[3]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
