Asunnottomuus
From Wikipedia, the free encyclopedia
Remove ads
Asunnottomuus tarkoittaa Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus ARA:n mukaan oman vuokra- tai omistusasunnon puutetta. Se ei yleensä tarkoita, ettei henkilöllä olisi jotain kattoa päänsä päällä.[1] Suomessa asunnottomia on hyvin vähän muihin maihin verrattuna.[2]
 |
Tässä artikkelissa tai sen osassa aihetta käsitellään lähinnä Suomen tai suomalaisten näkökulmasta. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin näkökulmaa yleismaailmallisemmaksi. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. |
Remove ads
Määritelmä
ARA määrittelee asunnottomaksi ihmisen, jolla ei ole omaa asuntoa (vuokra- tai omistusasuntoa) ja joka elää asunnon puutteen vuoksi jossakin seuraavista: ulkona, porrashuoneissa tai "ensisuojissa", asuntoloissa tai majoitusliikkeissä (esimerkiksi matkustajakodissa maksusitoumuksella), huoltokotityyppisissä asumispalveluyksiköissä, kuntouttavissa yksiköissä, sairaaloissa tai muissa laitoksissa (tietyin rajauksin) tai tilapäisesti tuttavien ja sukulaisten luona asunnon puutteen vuoksi.[1][3] Euroopan asunnottomuustoimijoiden kattojärjestö Feantsa määrittelee asunnottomat jokseenkin samalla tavalla.[4]
Remove ads
Asunnottomuus Suomessa
Vuonna 2025 Suomessa oli 3 806 yksin elävää asunnotonta ja asunnottomia perheitä oli lisäksi 110. Pitkäaikaisesti asunnottomia oli 1010 kaikista. Asunnottomuus Suomessa on vähentynyt noin 80 % vuodesta 1986, jolloin tehtiin ensimmäinen asunnottomuusselvitys.[3]
Vuonna 2024 asunnottomia oli 87 kunnassa, joten sitä esiintyi noin kolmasosassa Suomen kunnista. Ilmiö keskittyy erityisesti Helsinkiin, missä yksin elävistä asunnottomista majaili 21 % Noin kaksi kolmasosaa yksinelävistä asunnottomista asuu tilapäisesti tuttavien tai sukulaisten luona. Maahanmuuttajien osuus asunnottomista oli 21 %.[3]
Tärkeimmät syyt
Aikaisemmin tärkein asunnottomuuden syy oli asuntopula. Toisen maailmansodan jälkeen Suomen väestöstä yli 11 prosenttia oli ilman asuntoa. Asuntoa tarvitsevia Karjalan evakkoja oli yli 400 000. Helsingissä oli kova asuntopula, ja ihmisiä asui vuoteen 1956 asti tilapäisasunnoissa, kuten pommisuojissa, kellareissa, pannuhuoneissa ja puutarhamökeissä.[5] Vuosien ajan kiireellisessä asunnon tarpeessa oli 4 000–6 000 perhettä.
Asunnottomuus ei nykyään johdu asuntopulasta. Tilastokeskuksen mukaan asuntoja oli vuonna 2022 tyhjillään noin 370 000.[6] Päihteettömyyttä vaativiin asumismuotoihin on jopa vaikea saada asiakkaita, sillä päihteettömyyteen tai kuntoutukseen sitoutuneista tulijoista on pulaa.[7] Pitkäaikainen asunnottomuus johtuu yleisimmin päihde- ja mielenterveysongelmista, joista kärsivät muodostavat nykyisin asunnottomuusohjelmien tärkeimmän asiakaskunnan.[1] Neljä viidesosaa asunnottomista on miehiä.[8]
Poliittisia toimia
Vuonna 2000 voimaan tulleessa Suomen perustuslaissa sen 9. pykälä antaa oikeuden välttämättömään huolenpitoon: "Jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon". Perustuslain 19. pykälän mukaan "julkisen vallan tehtävänä on edistää jokaisen oikeutta asuntoon ja tukea asumisen omatoimista järjestämistä".[9] Lämpimän yösijan on katsottu kuuluvan välttämättömään huolenpitoon ja siten olevan subjektiivinen oikeus.[10] Se ei kuitenkaan vielä tarkoita asuntoa.
Asunnottomuus nousi julkiseen keskusteluun 1970-luvulla. Vuonna 1983 asunnottomuuden hoito siirtyi sisäministeriöltä ympäristöministeriölle, ja asunnottomuuden luonne, käytännöt ja politiikka kokivat perusteellisen muutoksen, kun sitä alettiin hoitaa asuntopolitiikan avulla. Asuntoloita ja yömajoja suljettiin, ja tuki- ja palveluasuminen yleistyi. Asunnottomuuden poistaminen asetettiin hallitusohjelmassa tavoitteeksi. Määriteltiin vastuutahoja ja otettiin käyttöön velvoittavia ohjausvälineitä. [11] 1980-luvulla avattiin ensimmäisiä päivätoimintakeskuksia asunnottomille.[12] 1990-luvulla käynnistyi rakenteellinen muutos mielenterveyspalveluissa, jonka seurauksena laitoksia suljettiin ja mielenterveyspalveluja vietiin koteihin.[12]
Nykyisin kunnallisia vuokra-asuntoja on lähes jokaisessa kunnassa, ja asumiskustannuksiin voi hakea asumistukea Kelasta. Tarpeelliseksi katsottuja asumisen kuluja korvataan myös toimeentulotuessa. Jos asuminen ei onnistu tavanomaisessa itsenäisessä asunnossa, sosiaalihuoltona voidaan järjestää asumista tukevia palveluja.[13] Asunnottomuutta on vähennetty useilla eri tavoilla, kuten asunnon hankkimista edistävillä ohjelmilla tai järjestämällä paikkoja, joissa asunnottomat voivat nukkua yön yli ja peseytyä.
Asunto ensin -malli
Asunnottomuuteen on vuodesta 2008 sovellettu Asunto ensin -mallia, missä ei vaadita päihde- tai mielenterveysongelman hallintaa ennen asunnon tarjoamista.[14][15] Periaatetta oli soveltanut Helsingin Diakonissalaitos jo vuonna 1993 toimintansa aloittaneessa Alppituvassa.[16][17][18]
Vuosina 2008–2015 valtakunnallisena tavoitteena oli pitkäaikaisasunnottomuuden vähentäminen PAAVO I (2008–2015) ja PAAVO II (2012–2015) -ohjelmien avulla. Niiden myötä asunto ensin -periaate vakiintui käyttöön. Asuntolat korvattiin tuettuun ja pysyvään vuokra-asumiseen perustuvilla asumisyksiköillä. [19] Aune -toimenpideohjelmassa (2016–2019)[19] keskiössä oli asumisneuvonta sekä asunto- ja sosiaalitoimen yhteistyö. Ihmisiä ohjattiin asumiseen liittyvissä asioissa ja ongelmiin puututtiin mahdollisimman ripeästi. Työtapa levisi 2000- luvun alussa useisiin eri kaupunkeihin. Ennaltaehkäisevästä asumisneuvonnasta on saatu hyviä tuloksia useissa Euroopan maissa.[20]
Suomi on onnistunut merkittävästi vähentämään pitkäaikaisasunnottomuutta[15] ja on ainoa Euroopan unionin jäsenmaa, jossa asunnottomien määrä on pitkäaikaisesti laskenut.[21] Asunto ensin -mallin avulla on tehokkaasti torjuttu pitkäaikaista asunnottomuutta, mistä on näyttöä myös muista maista.[22][23] Sitä on arvosteltu päihde- ja mielenterveysongelmista kärsivien ihmisten sijoittamisesta yhteen, mistä voi seurata järjestyshäiriöitä, väkivallan uhkaa ja huonoa seuraa kuntoutumaan pyrkiville.[24][25]
Järjestöjä
Y-Säätiö perustettiin vuonna 1985 ratkomaan asuntokriisiä. Säätiö tarjoaa kohtuuhintaista vuokra-asumista tavoitteena poistaa asunnottomuutta. Y-Säätiön lähtökohtana on Asunto ensin -periaate. Säätiö koordinoi eurooppalaista Housing First Europe Hub -yhteiskehittämisalustaa, joka tukee Asunto ensin -periaatteen levittämistä. [26]
Vuonna 1986 perustettiin Vailla vakinaista asuntoa ry. Sen toiminta jakautuu matalan kynnyksen suoraan auttamistyöhön, asumispalveluihin ja järjestötyöhön. Toiminnassa on mukana asunnottomia tai asunnottomuutta kokeneita henkilöitä. Yhdistys on järjestämässä Asunnottomien yö -tapahtumaa vuosittain 17. lokakuuta, joka on YK:n kansainvälinen päivä köyhyyden poistamiseksi.[27]
Paikallisten ratkaisujen historiaa
Halvoista rakennusmateriaaleista tehdyt asumukset, jotka usein olivat entisiä työmaaparakkeja, olivat aikaisemmin käytössä asunnottomien koteina ainakin Turussa,[28] Lahdessa[29], Helsingissä[30] ja Tampereella.[31]
Helsinki
Helsingissä otettiin lokakuussa 1944 käyttöön huone ja henkilö -periaate. Sen mukaan asunnonhaltijalla oli oikeus vain yhteen huoneeseen vakituista asukasta kohti. Muihin tiloihin huoneenvuokralautakunnat osoittivat alivuokralaisia. Keskimääräinen asunnon odotusaika oli 7–13 kuukautta. Perheettömät hakijat eivät aina päässeet edes jonoon. Tilanne parani 1940-luvun lopulla, kun perustettiin Asuntorakennustuotannon valtuuskunta Arava järjestämään halpakorkoisia lainoja asuntotuotantoon.[32]
1960-luvulla Bodominjärven murhatutkinnan yhteydessä Helsingin metsissä laskettiin majailevan toistasataa ihmistä, joiden kotina toimivat ensimmäisen maailmansodan aikaiset bunkkerit tai hökkelit, jotka oli kyhätty pellistä, laudoista, risuista ja peitteistä.[33]
Vuonna 1967 asunnottomuus nousi otsikoihin, kun loka-marraskuussa pakkasyöt surmasivat Helsingissä 44 asunnotonta miestä. He eivät päässeet yömajoihin, koska niihin ei otettu humalassa olevia. Asunnottomuuden poistamiseksi syntyi Marraskuun liike. Helsingissä avattiin niin sanottu Liekkihotelli sittemmin Lepakko-nimen saaneessa entisessä Suomen Väri- ja Vernissatehtaan varastossa Ruoholahdessa. Yömaja avasi ovensa 5. joulukuuta 1967.[34]
Kumpulanmäen puuparakit purettiin 1970-luvulla.[30] Helsingin Herttoniemessä oli parakkikylä vuosina 1988–2008. Se purettiin eduskunnan oikeusasiamiehen todettua paikan ala-arvoiseksi.[33]
Asuntoa vailla olevat ulkomaalaiset eivät pääse hätämajoitukseen useaksi yöksi, sillä kaupungissa sovelletaan kaupungin sosiaaliviraston elokuussa 2014 antamaa ohjetta, jonka mukaan ulkomaalaisten hätämajoitus sidotaan maasta poistumiseen. [10] Helsingin kaupungin maahanmuuttajille tarkoittama Infopankki ohjeistaa, että kuntien tuottamiin tai rahoittamiin kriisiasumispalveluihin on tavallisesti oikeus vain henkilöillä, joilla on kotikunta Suomessa, ja muiden on käännyttävä maansa edustuston puoleen Suomessa.[35] Pääkaupunkiseudulla vuokra-asunnon löytämistä on vaikeuttanut asuntopula ja korkea vuokrataso.[36]
Lahti
Lahden Launeella sijaitsevassa Keijupuistossa oli 1970-luvulta vuoteen 2007 kaupungin järjestämä kodittomien asuntola, joka koostui noin kymmenestä parakista. Parakit oli alun perin tuotu 1970-luvulla siirtotyöläisten väliaikaisasunnoiksi. Myös asuntola ajateltiin tilapäisratkaisuksi, ja sen purkaminen oli pitkään suunnitteilla[29], mutta parakit olivat lopulta paikallaan 37 vuotta.[33] Asukkaiden oli tarkoitus asua parakeissa, kunnes saisivat vuokra-asunnon, mutta monella odotusaika venyi vuosiksi. Suuri osa asukkaista oli alkoholisteja. Parakeissa asui myös muista syistä vuokra-asunnon menettäneitä, psykiatrisista sairaaloista tuotuja potilaita sekä vankilasta vapautuneita.[29]
Tampere
Tampereen kaupunki majoitti asunnottomia vuosina 1991–2013 Nekalassa tilapäisiksi tarkoitetuissa viidessä parakissa. Ne oli tuotu ydinvoimalatyömaalta, jonka vuoksi parakkikylää kutsuttiin Atomikyläksi. Parakit jäivät sijoilleen 25 vuoden ajaksi, kunnes ne purettiin vuonna 2013. Köyhien ja päihdeongelmaisten ihmisten asuttaminen samaan paikkaan erillään muista ihmisistä aiheutti väkivallan ja levottomuuksien kasaantumista.[31]
Turku
Sodanjälkeisen asuntopulan aikaan Turussa köyhät majailivat Pikku-Berliinissä eli parakkikylässä, joka oli sodan aikana ollut saksalaissotilaiden kasarmialue. Pikku-Berliini purettiin vuonna 1960.[37]
Remove ads
Asunnottomuus maailmassa
Maailman kodittomien määräksi arvioidaan noin 100 miljoonaa.[38] Syitä asunnottomuuteen on useita.[2][39][40][41]
Yhdistyneiden kansakuntien talous- ja sosiaaliasioiden osasto katsoi vuonna 2004 kodittomaksi kotitaloudeksi sellaiset kotitaloudet, joilla ei ole pysyvien tulojen puutteen takia asuntoa. Kodittomat kantavat mukanaan omaisuutensa ja nukkuvat kaduilla, oviaukoissa, laitureilla tai muissa tiloissa satunnaisesti.[42] Yhdistyneiden kansakuntien Euroopan talouskomission Euroopan tilastoviranomaisten konferenssi (CES) määritteli vuonna 2009 kodittomuuden seuraavasti:
- Ensisijainen kodittomuus koskee henkilöitä, jotka asuvat kadulla vailla asuntoa.
- Toissijainen kodittomuus koskee henkilöitä, joilla ei ole vakituista asuinpaikkaa, ja jotka liikkuvat usein erilaisten majoitusmuotojen välillä (asunnot, suojat, kodittomien laitokset tai muut asumistilat). Tähän ryhmään kuuluvat myös ne, jotka asuvat yksityisasunnoissa, mutta ilmoittavat väestölaskennassa olevansa ilman vakituista osoitetta.[43]
Afrikka
Afrikassa asunnottomuus vuonna 2023 oli yleisintä Nigeriassa (24 miljoonaa), Egyptissä (12 miljoonaa), Kongon demokraattisessa tasavallassa (5 miljoonaa), Somaliassa (3 miljoonaa), Sudanissa (3 miljoonaa) ja Etiopiassa (3 miljoonaa)[44]
Katso myös
Lähteet
Kirjallisuutta
Aiheesta muualla
Wikiwand - on
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Remove ads