Benjamin Constant
From Wikipedia, the free encyclopedia
Remove ads
Benjamin Constant de Rebecque (25. lokakuuta 1767 Lausanne, Sveitsi − 8. joulukuuta 1830 Pariisi, Bourbon-restauraatio) oli sveitsiläis-ranskalainen poliittinen kirjailija.[1]
,_écrivain_et_homme_politique_-_P1679_-_Musée_Carnavalet.jpg)
Rebecque oli vuosina 1799−1802 Ranskan konsulaatin tribunaatin jäsen, vuonna 1815 Napoleonin nimittämä valtioneuvos ja vuosina 1819-1830 edustajainkamarin liberaalipuolueen jäsen. Hänen pääteoksensa ovat Cours de politique constitutionnelle (1817−1820),[1] Mémoires sur les Cent Jours (1820),[2] De la religion considérée dans sa source, ses formes et ses développements (1824−1830).[1]
Constant de Rebecque on lisäksi kirjoittanut tunnustusromaanin Adolphe (1816), jonka päähenkilö on tasapainoa saavuttamaton ja ristiriitainen.[1]
Hän oli vaihtelevassa suhteessa kirjailija Germaine de Staëlin kanssa, joka alkoi vuonna 1794 ja kesti 14 vuotta.[3]
Remove ads
Elämäkerta
Hänen äitinsä Henriette de Chandieu kuoli hänen syntyessään ja hänen isänsä Juste Arnold de Constant komensi rykmenttiä Hollannin palveluksessa. Saatuaan hyvän yksityiskoulutuksen Brysselissä hänet lähetettiin Oxfordin yliopistoon ja sieltä Erlangenin yliopistoon. Myöhempi asuinpaikka Edinburghissa ja siellä luodut suhteet merkittäviin whig-poliitiikkoihin vaikuttivat syvästi hänen poliittisiin näkemyksiinsä. Hän palasi Sveitsiin vuonna 1786 ja seuraavana vuonna Pariisissa hän tapasi hollantilaisen madame de Charriéren, joka oli mennyt naimisiin sveitsiläiseen sukuun, johon hänen oma perheensä oli yhteydessä. Madame de Charriéresta, vaikka hän oli 27 vuotta Constantia vanhempi, tuli hänen rakastajattarensa, ja heidän suhteensa, joka oli mahdollisesti enemmän älyllinen kuin sydämellinen, kesti vuoteen 1796 asti, jolloin Constantinille muodostui läheinen suhde madame de Staëliin.[4]
Englannin-seikkailun jälkeen vuonna 1787 hän vietti kaksi kuukautta madame de Staëlin kanssa Colombierissa, ennen kuin hänestä tuli isänsä toiveita kunnioittaen kamariherra Braunschweigin herttua Karl Wilhelmin hoviin, jossa hän vuonna 1789 meni naimisiin hovineito, paronitar Wilhelmina Chrammin kanssa. Herttuan osallistuminen Ranskaa vastaan suunnattuun liittoumaan oli ristiriidassa Constantin poliittisten mielipiteiden kanssa, jotka olivat jo ehdottomasti tasavaltalaisia, ja avioliiton purkauduttua vuonna 1794 hän erosi virastaan. Samaan aikaan hänen isäänsä oli syytetty rykmenttinsä varojen väärinkäytöstä. Benjamin auttoi häntä puolustuksessa, minkä seurauksena hänet lopulta vapautettiin syytteistä ja palautettiin palvelukseen kenraalin arvolla. Constant, joka oli tavannut madame de Staëlin Lausannessa vuonna 1794, seurasi tätä seuraavana vuonna Pariisiin, jossa hänestä tuli nopeasti merkittävä henkilö maltillisessa tasavaltalaisessa piirissä, joka kokoontui madame de Staëlin salongissa; ja vuoteen 1796 mennessä hän oli luonut hänen kanssaan läheiset suhteet, jotka monista myrskyistä huolimatta kestivät kymmenen vuotta. Vuonna 1796 hän julkaisi kaksi pamflettia hakemiston puolustamiseksi ja vastavallankumousta vastaan, ”De la force du gouvernement actuel et de la nécessité de se rallier” ja ”Des réactions politiques”.[4]
Hän oli yksi Clichyn rojalistiklubin vastapainoksi perustetun Salmin perustuslaillisen klubin kannattajista, ja hän tuki Paul de Barrasia vuosina 1797 ja 1799 Fructidor-kuun 18. päivän ja Brumaire-kuun 18. päivän vallankaappauksissa. Joulukuussa 1799 hänet nimitettiin Ranskan konsulaatin tribunaatin jäseneksi, jossa hän osoitti alusta alkaen itsenäisyyttä, jota Napoleon ei voinut hyväksyä. Napoleon erotti hänet tuon kokouksen "kermavaaleissa" vuonna 1802. Hänen lakkaamaton vastustuksensa johtui osittain hänen yhteydestään madame de Staëliin, jonka salonki oli keskus Napoleonin hallintoon tyytymättömille, ja vuonna 1803 hän seurasi tätä maanpakoon.[4]
Madame de Staëlin aviomiehen kuoleman jälkeen vuonna 1802 heidän avioliitolleen ei enää ollut esteitä, mutta madame de Staël ei ilmeisesti ollut halukas vaihtamaan nimeään. Constant vietti suuren osan ajastaan hänen kanssaan tämän kartanossa Coppetissa; mutta Germainde de Staël oleskeli myös pitkiä aikoja Weimarissa, jossa hän seurusteli Goethen ja Schillerin piireissä sekä keräsi aineistoa suureen uskontoa käsittelevään teokseensa, jonka hän oli aloittanut jo vuonna 1787 Colombierissa. Hänen suhteensa madame de Staëliin vaikeutui yhä enemmän, ja vuonna 1808 hän meni salaa naimisiin Charlotte von Hardenbergin kanssa, jonka hän oli tuntenut Braunschweigissa ja jonka avioerossa tämän toisesta aviomiehestä kenraali Dutertrestä hän oli avustanut. Edes hänen avioliittonsa, joka ei osoittautunut onnelliseksi, ei riittänyt aiheuttamaan täydellistä välirikkoa Germaine de Staëlin kanssa, joka vaati hänen paluutaan Coppetiin lyhyeksi ajaksi. Vuonna 1811 asuessaan vaimonsa sukulaisten luona Hardenbergissä lähellä Göttingeniä hän tutustui saksalaiseen mystiikkaan, mikä muutti huomattavasti hänen aiempia skeptisiä näkemyksiään uskonnosta.[4]
Napoleonin vuoden 1813 vastoinkäymiset toivat hänet takaisin politiikkaan, ja marraskuussa hän julkaisi Hannoverissa Napoleonia vastaan suunnatun teoksensa De l’esprit de conquête et de l’usurpation dans leurs rapports avec la civilisation européenne. Hän solmi myös suhteet Ruotsin kruununprinssi Jean-Baptiste Bernadotteen, joka myönsi hänelle Pohjantähti-ritarikunnan kunniamerkin. Palattuaan Pariisiin liittoutuneiden hallitsijoiden miehittäessä sitä, Venäjän keisari Aleksanteri I otti hänet hyvin vastaan, ja hän palasi vanhalle paikalleen madame de Staëlin liberaalien salonkiin. Kirjasissaan hän puolusti liberaalin monarkian periaatteita ja lehdistönvapautta.[4]
Tässä vaiheessa alkoi hänen elämänsä toinen suuri kiintymys, hänen valitettava ihastus madame Récamieriin, jonka vaikutuksesta hän teki poliittisen uransa pahimman virheen. Satapäiväisen keisarikunnan alussa hän oli väkivaltaisesti ilmaissut Journal des débeats -lehdessä päätöksensä olla ryhtymättä poliittiseksi takinkääntäjäksi ja oli lähtenyt Pariisista. Madame Récamierin houkuttelemana hän palasi pian takaisin, ja keskusteltuaan Napoleonin kanssa 10. huhtikuuta hänestä tuli tämän hallituksen tukija ja hän laati perustuslain (Acte constitutionnel). Ludvig XVIII:n paluu valtaan ajoi hänet maanpakoon.[4]
Lontoossa vuonna 1815 hän julkaisi Adolphen, yhden varhaisimmista esimerkeistä psykologisesta romaanista. Se oli kirjoitettu vuonna 1807 ja on luonteeltaan omaelämäkerrallinen; se että Adolphe edustaa itse Constantia, ei ole kiistatonta, mutta Ellénore on luultavasti velkaa jotakin sekä madame de Charrierelle että madame de Staëlille. Vuonna 1816 hän oli jälleen Pariisissa puolustamassa liberaaleja perustuslaillisia periaatteita. Hän perusti vuonna 1818 muiden liberaalien toimittajien kanssa Minerve françaisen ja vuonna 1820 La Renomméen. Vuonna 1819 hänet palautettiin edustajainhuoneeseen, ja hän osoittautui niin voimakkaaksi vastustajaksi, että hallitus yritti turhaan sulkea hänet edustajainhuoneesta hänen sveitsiläisen syntyperänsä perusteella. Ehkä suurin palvelus, jonka hän teki puolueelleen, oli johdonmukainen lehdistönvapauden puolustaminen. Vuoden 1830 vallankumouksen puhjetessa hän oli poissa Pariisista leikkauksen jälkeen, mutta palasi Lafayetten pyynnöstä osallistuakseen Ludvig Filipin valtaistuimelle nousuun.[4]
Hänestä tehtiin valtioneuvoston puheenjohtaja 27. elokuuta, mutta hän kuoli saman vuoden joulukuun 8. päivänä. Myöhempinä vuosinaan hän oli rampautunut edustajainhuoneen tappion seurauksena, ja hän kävi viimeisen monista kaksintaisteluistaan istuen tuolilla. Madame de Staëlin kuoltua vuonna 1817, jonka luona hän oli käynyt päivittäin loppuun asti, hän lakkasi käymästä seurapiirielämässä ja antautui intohimolleen uhkapeliille. Maksaakseen uhkapelivelkansa hän otti vastaan 200 000 frangin lahjan kuningas Ludvig Filipiltä, tarjoten näin vihollisilleen helpon otteen. Hänen Ranskan akatemian ehdokkuutensa epäonnistumisen vuonna 1830 sanotaan olleen järkytys hänen heikentyneelle terveydelleen.[4]
Remove ads
Perintö
Constantin poliittisen uran pilasi hänen yhteydenpitonsa madame de Staëlin kanssa, ja Bourbon-restauraation aikana sitä häiritsi entisestään hänen vastakaikuinen intohimonsa madame Récamieria kohtaan. Hänen puutteitaan väittelijänä eivät täysin korvanneet hänen erinomaiset puhensa, mutta hänen laaja sivistyksensä ja voimakas älynsä jättivät jälkiä. Hänen poliittiset epäjohdonmukaisuutensa olivat pikemminkin ilmeisiä kuin todellisia, sillä hänen liberaalien periaatteiden puolustamisensa oli jatkuvaa. Hänen parhaat kirjoituksensa löytyvät hänen journalistisesta työstään ja kirjeenvaihdostaan, josta vain pieni osa on julkaistu, eivätkä niinkään hänen mahtipontisemmista poliittisista pamfleteistaan.[4]
Tärkeimmässä kirjoituksissaan, De la religion considérée dans sa source, ses formes, et ses développements (5 osaa, 1825–1831), hän jäljittää uskonnollisen tunteen jatkuvia muutoksia, jotka ovat katoamattomia sen vaihtelevissa muodoissa. Adolphen lisäksi, joka on tavallaan yhtä tärkeä kuin François-René de Chateaubriandin René hän jätti jälkeensä kaksi muuta romaaniluonnosta, jotka ilmeisesti ovat kadonneet. Poliittiset traktaattinsa hän keräsi itse otsikolla Collection complete des ouvrages publiés sur . . . la France, formant une espèce de cours de politique constitutionnelle (4 osaa, 1818–1820), samoin kuin Discours à la Chambre des Députés (2 osaa, 1827).[4]
Remove ads
Suomennettu tuotanto
- Adolphe: erään tuntemattoman papereista löydetty tarina, suom. L. Onerva, Helsinki: Kirja 1920
- "Antiikin vapaus ja nykyajan vapaus: puhe Athénée royal -seurassa Pariisissa 6. maaliskuuta 1819", (De la liberté des Anciens comparée à celle des Modernes) suom. Jarkko S. Tuusvuori, Niin & näin, 14 (2008): 3 (Suomennos verkossa)
Tekstinäytteitä antologiassa:
- Maailmankirjallisuuden kultainen kirja: Ranskan kirjallisuuden kultainen kirja, WSOY 1934
Lähteet
Aiheesta muualla
Wikiwand - on
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Remove ads