Die Laune des Verliebte (1767) ja Die Mitschuldigen (1787), Götz von Berliching (1771)
Nimikirjoitus
Palkinnot
Kunnialegioonan upseeri, Ranska (1808) Pyhän Annan ritarikunta, 1. luokka Venäjä (1808) Hausorden vom Weißen Falken, Saksi-Weimar, suurristi (1816) Leopoldin ritarikunnan komentaja Itävalta (1815) Kunnialegioonan suurristi, Ranska (1818) Verdienstordens der Königlich-Bayerischen Krone, suurristi Baijeri (1827)
Häntä pidetään modernin aikakauden suurimpana saksalaisena kirjallisuushahmona. Goethe on ainoa saksalaisen kirjallisuuden hahmo, jonka ulottuvuus ja kansainvälinen asema ovat verrattavissa Saksan merkittävimpiin filosofeihin (jotka ovat usein ammentaneet hänen teoksistaan ja ajatuksistaan) ja säveltäjiin (jotka ovat usein säveltäneet hänen teoksiaan musiikkiin). Saksankielisten maiden kirjallisuuskulttuurissa hänellä on ollut niin hallitseva asema, että 1700-luvun lopusta lähtien hänen kirjoituksiaan on kuvattu "klassisiksi".[1]
Eurooppalaisesta näkökulmasta hän esiintyy romantiikan keskeisenä ja ylittämättömänä edustajana laajasti ymmärrettynä. Hänen voitaisiin sanoa olevan samassa suhteessa valistuksesta alkaneen ja nykypäivään jatkuvan aikakauden kulttuuriin kuin William Shakespearen suhteeseen renessanssin kulttuuriin ja Danten suhteeseen sydänkeskiajan kulttuuriin. Hänen näytelmänsä Faust, vaikkakin on asianmukaisesti muokattuna erittäin näyttämökelpoinen, on myös Euroopan suurin pitkä runoelma John MiltoninKadotetun paratiisin jälkeen, ellei jopa Danten Jumalaisen näytelmän jälkeen.[1]
Goethe oli yksi harvoista Saksan 1700-luvun kirjallisen renessanssin hahmoista, jotka olivat sanan täydessä merkityksessä porvarillisia. Toisin kuin useimmat aikalaisensa, hänellä ei ollut ainakaan elämänsä alkupuoliskolla tarvetta hakea ruhtinaiden suojelusta kirjoittamiselle, virkamiehelle tai akateemikolle. Frankfurt, jossa hän syntyi ja jossa hänen sosiaaliset näkemyksensä muodostuivat, oli kuten nytkin, varakas kaupan ja rahamaailman keskus, mutta se oli myös käytännössä itsehallinnollinen tasavalta, kaupunkivaltio Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan sisällä. Aatelisto ja suur- ja pikkuhallitsijat, joilla oli niin paljon merkitystä Goethen myöhemmässä elämässä, eivät olleet osallisina hänen elämänsä varhaisissa kokemuksissa: hän oli kaupunkilainen varakkaasta perheestä, pohjimmiltaan keskiluokkaisessa maailmassa.[1]
Johann Wolfgangin isä oli lakitieteen tohtori Johann Kaspar Goethe (1710–1782), varakkaan räätälin ja majatalonpitäjän poika, joka kuului Frankfurtin varakkaimpiin porvareihin ja eli mukavasti perintörahoillaan. Opiskeltuaan lakia Leipzigissa ja Strasbourgissa sekä kierrettyään Italiassa, Ranskassa ja Alankomaissa, Johann Kaspar Goethe omistautui kirjojen ja maalausten keräilyyn sekä lastensa koulutukseen. Goethen äiti Katharina Elisabeth Textor (1731–1808), oli yksi Frankfurtin korkeimman virkamiehen tyttäristä ja eloisa nainen.[1]
Johann Wolfgang oli seitsemästä lapsesta vanhin, hänen lisäkseen aikuiseksi asti eli vain vuotta nuorempi sisar Cornelia, naim. Schlosser (1750–1777), jonka kanssa hän oli läheinen.[1]
Hän sai säätyläisen poikana ajalle tyypillisesti kotiopetusta laajasti sivistyneeltä isältään ja kotiopettajilta.[3] Hänelle opetettiin muun muassa historiaa, matematiikkaa, maantiedettä, miekkailua, tanssia ja piirtämistä. Ranskan kielen hän oppi niin perusteellisesti, että hän kykeni puhumaan sitä yhtä hyvin kuin äidinkieltään.
Johann Wolfgang sai opetusta kotona sisarensa kanssa yksityisopettajien johdolla 16-vuotiaaksi asti. Hänen isällään oli hyvin selkeät näkemykset hänen koulutuksestaan, ja hän halusi nuoren Goethen noudattavan samaa mallia kuin hän itse oli nuorena miehenä: opiskelevan lakia, hankkivan kokemusta Wetzlarissa sijaitsevassa Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan korkeimmassa oikeudessa ja lopulta täydentävän sivistystään laajemmin Grand Tour matkalla Italiaan, jonka jälkeen hän voisi mennä naimisiin ja asettua aloilleen, ehkäpä nousta vastuulliseen asemaan kaupunginhallinnossa, jota isä ei ollut pystynyt tekemään. Vastahakoisesti ja jonkin verran viiveellä Goethe noudatti isänsä ohjeita, vaikka hän ei saanut viimeisiä vaiheita päätökseen ennen kuin muutamia vuosia isänsä kuoleman jälkeen.[1]
Goethen perhe paimenidylliin pukeutuneina, Johann Conrad Seekatz n. 1760
Johann Wolfgang aloitti 16-vuotiaana lakitieteen opinnot Leipzigin yliopistossa. Nuori Goethe keskittyi kuitenkin juridiikan sijasta kirjallisuuteen ja hauskanpitoon. Vuonna 1768 Goethe joutui sairauden vuoksi palaamaan vanhempiensa kotiin. Susanna von Klettenberg (1723–1774) tutustutti Goethen pietismiin, mikä vaikutti hänen tuotantoonsa.[4]
Adam Friedrich Oeserin – tuolloin Roomassa asuvan taidehistorioitsija Johann Winckelmannin ystävän ja opettajan – johtamassa piirustusakatemiassa Leipzigin yliopistossa Goethesta tuli epäsuorasti yksi Winckelmannin oppilaista. Goethella oli lähes valmiina raamatullinen näytelmä ja moralistinen romaani aloittaessaan yliopiston, mutta luettuaan ne ystävilleen hän pröystäilevästi poltti ne nyt jo edistyneelle makulleen sopimattomina ja alkoi kirjoittaa eroottista runoja sekä vuonna 1767 aloitettua pastoraalinäytelmää Die Laune des Verliebten (Rakastajan oikku).[1]
Hän rakastui majatalonpitäjän tytär Käthchen Schönkopfiin, mutta tämä piti parempana jotakuta vakaampaa lakimiestä, josta lopulta tuli Leipzigin varapormestari. Goethe kosti aloittamalla ensimmäisen varttuneemman näytelmänsä, Die Mitschuldigenin (1787; ”Syylliset osakkaat”), runokomedian, joka kuvaa naisen katumusta vuoden kestäneen avioliiton jälkeen väärän miehen kanssa. Hänen tunnetilansa heikkeni ja hänen terveytensä petti – hän saattoi saada tuberkuloosikohtauksen – ja syyskuussa 1768 hän palasi kotiin Frankfurtiin ilman tutkintoa. Uusi sairausjakso vei hänet ilmeisesti lähelle kuolemaa, ja sen jälkeen hän koki lyhyen kääntymyksen vapaa-ajattelusta evankeliseen kristinuskoon. Samaan aikaan hän kuitenkin opiskeli vakavasti alkemiaa ja on saattanut jo muodostaa ajatuksen näytelmän kirjoittamisesta Faustista, puolittain legendaarisesta hahmosta, joka myy sielunsa Paholaiselle tiedon ja vallan vuoksi ja josta tuli Goethen suurimman teoksen aihe.[1]
Remove ads
Strasbourg, kirjallisen uran alku
Goethen asuintalo Strasbourgissa, rue Vieux Marché Poissons 38
Sairausloman jälkeen Goethe jatkoi lakitieteen opiskelua Strasbourgin yliopistossa. Johann Gottfried von Herder tutustutti Goethen Homerokseen, William Shakespeareen, James MacphersoninOssianin lauluihin ja gotiikkaan.[4] Valmistuttuaan lakitieteen lisensiaatiksi vuonna 1771 Goethe toimi jonkin aikaa asianajajana Frankfurtissa. Samoihin aikoihin hän alkoi saada mainetta kirjailijana. Vuonna 1774 ilmestyi kirjeromaani Nuoren Wertherin kärsimykset, josta tuli nopeasti suurmenestys joka puolella Eurooppaa. Romaanin päähenkilö Werther ajautuu onnettoman rakkauden vuoksi itsemurhaan, ja tämä tarina teki lukijoihin niin vahvan vaikutuksen, että nuorison keskuuteen levisi suoranainen itsemurhaepidemia.[5] Tätä Goethen romaania pidetään hyvin leimallisena teoksena saksankielisen kirjallisuudenhistorian vuosina 1767–1785 vallinneelle Sturm und Drang -kaudelle.
Goethe opiskeli tohtorin tutkintoa varten Strasbourgin yliopistossa huhtikuusta 1770 elokuuhun 1771. Hän oli päässyt pois kristillisestä kaudestaan, ja valitsi väitöskirjansa aiheeksi mahdollisesti järkyttävän aiheen kirkko-oikeudesta, joka käsitteli muinaisen juutalaisen uskonnon luonnetta. Väitöskirja, jossa kyseenalaistettiin kymmenen käskyn asema, osoittautui liian skandaalimaiseksi hyväksyttäväksi, kuten hän kenties tarkoittikin, ja hän suoritti sen sijaan latinan suullisen kokeen oikeustieteen lisensiaatin tutkintoa varten (joka sopimuksen mukaan antoi myös tohtorin arvonimen). Hänen lakitieteen koulutuksensa osoittautui hyödylliseksimyöhemmässä elämässä: toisin kuin monet kirjalliset aikalaisensa, joilla oli tausta teologiassa, filosofiassa tai klassillisessa filologiassa, hän oli alusta alkaen käytännönläheinen mies.[1]
Mutta Strasbourg oli myös Goethen kohtaaman älyllisen ja emotionaalisen heräämisen tapahtumapaikka, joka valtasi hänet kääntymyksen voiman muodossa. Talvella 1770–1771 Johann Gottfried von Herder, jo kuuluisa nuori kirjallinen älykkö, oleskeli Strasbourgissa silmäleikkausta varten. Pitkien keskustelujensa aikana pimeässä huoneessa Goethe oppi tarkastelemaan kieltä ja kirjallisuutta uudella, lähes antropologisella tavalla: kansallisen kulttuurin ilmaisuna, osana tietyn kansan historiallisesti erityistä neroutta, joka ajoittain keskittyi yksilöiden nerouteen, kuten Shakespeareen tai Skotlannin rajaseutuballadien nimettömiin kirjoittajiin tai 1500-luvun Saksassa Martti Lutheriin.[1]
Goethen Elsassissa keräämiä kansanlauluja n. 1770-1771
Herder alkoi pian ajatella Goethea mahdollisesti tuollaiseen rooliin omana aikanaan, kun taas Goethe vastasi Herderin innostukseen suullisesta kirjallisuudesta keräämällä tusinan kansanlauluja vanhoilta naisilta Strasbourgin ulkopuolella asuvissa saksankielisissä kylissä ja kokeilemalla itsekin joidenkin kirjoittamista. Kierrellessään Elsassin maaseutua ratsain Goethe tuli tietoiseksi äidinkielensä kansanomaisista juurista samaan aikaan, kun hän – osittain aikansa englantilaisen sentimentalistisen kirjallisuuden vaikutuksesta, josta esimerkkinä on Laurence SternenSentimental journey through France and Italy (1768) – alkoi tuntea maiseman emotionaalista vetovoimaa. Hän ymmärsi myös, että Strasbourgin katedraali oli arkkitehtoninen mestariteos, vaikka sen gotiikantyylinen arkkitehtuuri , jota hän virheellisesti luuli enemmän saksalaiseksi kuin ranskalaiseksi, oli tuolloin yleisesti ottaen aliarvostettu, ja hän aloitti esseen, Von deutscher Baukunst (1773; ”Saksalaisesta arkkitehtuurista”), ylistääkseen sen arkkitehtia.[1]
Sesenheimin pappila, Goethen punaliitupiirros n. 1770Goethen lisensiaattityö: Positiones Juris, jota hän puolusti 6. elokuuta 1771 Strasbourgin yliopistosssa, hänen opintojensa akateeminen huipentuma
Kaiken huipuksi hän rakastui uudelleen. Pienessä Sesenheimin kylässä lähellä Reiniä, luterilaisen pastorin pientilalla, Goethe löysi maalaisparatiisin, joka näytti olevan ruumiillistuma kaikesta siitä, mitä Herder oli inspiroinut häntä ajattelemaan saksalaisena elämäntapana. Hänen suhteensa Friederike Brionin (1752–1813), yhden pastorin tyttären kanssa oli lyhyt ja intensiivinen, mutta hän oli jo kauhuissaan avioliitosta ja siihen liittyvästä pysyvästä sitoutumisesta. Saatuaan lisensiaatin tutkinnon Strasbourgin yliopistosta hän jätti Friederiken melko äkillisesti ja palasi Frankfurtiin. Friederike sai tietää suhteen loppumisesta vasta Goethen Frankfurtista lähettämästä kirjeestä. Hän vastasi sydäntä särkevällä kirjeellä ja näyttää saaneen henkisen romahduksen, ja pysyi naimattomana koko elämänsä. Petettyjen naisten teema kulkee läpi kaikkien Goethen seuraavien kahdeksan vuoden ja sen jälkeisten kirjoitusten.[1] Rakkaustarinaa on kuvailtu Tarua ja totta elämästäni (Aus meinem Leben. Dichtung und Wahrheit) teoksen toisessa ja kolmannessa osassa (1812–1814).
Remove ads
Frankfurt
Frankfurtissa Goethe aloitti asianajotoimiston pidon, mutta Herderin avaamat uudet kirjalliset mahdollisuudet viettivät mukanaan. Hänen levoton omatuntonsa hylätyn Friederiken suhteen yhdistettynä 1500-luvulla eläneen rosvoparoni Götz von Berlichingenin muistelmien inspiraatioon antoi hänelle näytelmän aineksen tavalla – shakespearelaisella ja germaanisella – jonka hän uskoi Herderin hyväksyvän. Syksyllä 1771 kuudessa viikossa kirjoitettu ensimmäinen luonnos, Geschichte Gottfriedens von Berlichingen mit der eisernen Hand, dramatisirt (”Gottfried von Berlichingenin historia rautakäden kanssa, dramatisoitu”), joka myöhemmin nimettiin yksinkertaisesti Götz von Berlichingeniksi, käänsi englanniksi Walter Scott, joka Goethen esimerkistä inspiroitui ajattelemaan oman paikallishistoriansa käyttöä romaaniensa aineistona. Se sisältää kuitenkin myös keksityn rakkausjuonittelun, joka keskittyy heikkotahtoiseen Weislingeniin, mieheen, joka ei kykene pysymään uskollisena kunnon naiselle ja pettää yhteiskuntaluokkansa loistavan uran vuoksi.[1]
Götziä ei julkaistu heti, mutta se tuli muutamien ystävien tietoon käsikirjoituksen kautta. Goethea, jolla oli jo hyvät suhteet Darmstadtin sivistyneessä paikallishovissa, pyydettiin aloittamaan arvioiden kirjoittaminen uuteen frankfurtilaiseen älymystön julkaisuun, Frankfurter Gelehrte Anzeigeniin (”Frankfurtin kirjakatsaus”), joka suhtautui vihamielisesti Saksan ruhtinaskuntien, erityisesti Preussin ja Itävallan valistuneeseen despotismiin. Näin hänestä tuli käytännössä osa kirjallisuusliikettä, joka myöhemmin tunnettiin nimellä Sturm und Drang. Sekä kyseisen liikkeen poliittinen liberalismi että sen sitoutuminen Herderin ihanteeseen saksalaisesta kansalliskulttuurista näkyvät selvästi Götzissä.[1]
Keväällä 1772 Goethe, yhä kuuliaisesti isänsä suunnitelmaa noudattaen, meni hankkimaan käytännön juridiikan kokemusta korkeimmalle tasolle: Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan korkeimpaan oikeuteen Wetzlariin. Siellä hän rakastui jälleen, mutta tällä kertaa ei ollut vaaraa mahdollisesta avioliitosta, koska Charlotte ("Lotte") Buff oli jo kihloissa. Vietettyään emotionaalisesti piinaavan kesän, jonka Charlotte oli enimmäkseen viettänyt sulhasensa kanssa, Goethe irtautui syyskuussa ja palasi Frankfurtiin. Hieman myöhemmin hän kuuli, että toinen nuori wetzlarilainen asianajaja, Carl Wilhelm Jerusalem, jota hän oli tuntenut vain vähän, oli ampunut itsensä; huhuttiin, että hän oli tehnyt niin toivottomasta rakkaudesta naimisissa olevaan naiseen.[1]
Goethe, Johann Wolfgang: Die Leiden des jungen Werthers, 1. painos Leipzig 1774
Vuonna 1773 lakitiede käytti osan Goethen ajasta, mutta suurin osa siitä meni kirjalliseen työhön – draamallinen katkelma Prometheus on peräisin tältä ajalta – ja Götzin tarkistetun version yksityisjulkaisun valmisteluihin kesällä. Tämä julkaisu teki hänestä tunnetun yhdessä yössä, vaikka se olikin taloudellinen katastrofi. Vuonna 1774 vielä suurempi kirjallinen menestys toi hänelle eurooppalaista mainetta. Hän yhdisti Wetzlarin kokemustensa kaksi elementtiä – suhteensa Lotten kanssa, jos sitä sellaiseksi voi kutsua, ja Jerusalemin myöhemmän itsemurhan – kirjeromaaniksi, joka oli mallinnettu Jean-Jacques RousseaunJulie eli Uusi Heloïse (1761) teoksen mukaan. Kahden kuukauden aikana vuoden alussa kirjoitettu Die Leiden des jungen Werthers (Nuoren Wertherin kärsimykset) ilmestyi samana syksynä mikkelinpäivänä ja vangitsi kokonaisen sukupolven mielikuvituksen. Se käännettiin lähes välittömästi ranskaksi ja vuonna 1779 englanniksi.[1]
Johann Wolfgang Goethe, Georg Friedrich Schmoll 1775
Tinkimätön keskittyminen päähenkilön näkökulmaan – kenenkään muun kirjeitä ei välitetä lukijalle – mahdollistaa emotionaalisen ja älyllisen hajoamisen kuvaamisen sisältäpäin ja selittää osittain yleisön reaktion voimakkuuden. Teos, joka näytti hyväksyvän sekä aviorikoksen että itsemurhan, herätti paljon moraalista paheksuntaa, mutta 35 vuoden ajan Goethe tunnettiin ensisijaisesti Wertherin kirjoittajana. Hän houkutteli heti kävijöitä kaikkialta Saksasta – heidän joukossaan oli 17-vuotias Weimarin prinssi Karl August, joka oli tulossa täysi-ikäiseksi ja siten ottamaan haltuunsa Weimarin herttuakunnan hallinnon ja joka lumosi runoilijan sähköisen persoonallisuuden tavatessaan hänet joulukuussa 1774.[1]
Remove ads
Weimar
J. W. Goethe, Georg Melchior Kraus n. 1775-1776/1778Johann Wolfgang Goethe 30-vuotiaana, Georg Oswald May 1779
Weimarin herttua Karl August (1757–1828) vaikuttui Goethen kirjallisista kyvyistä ja tarjosi tälle vuonna 1775 työtä herttuakunnassaan. Weimarista tuli Goethen kotikaupunki hänen loppuiäkseen. Hänestä tuli moni-alainen poliitikko, joka vastasi muun muassa ulko-, opetus-, kulkulaitos- ja rahaministerin tehtävistä. Lisäksi hän toimi sotaministerinä yhteistyössä herttuan kanssa. Kaiken tämän ohella hän jatkoi työtään kirjailijana.[1]
Aikaa riitti myös tieteellisille harrastuksille, muun muassa kasvitieteelle ja geologialle. Perustettiin myös Weimarin teatteri, jossa Goethe toimi käsikirjoittajana, ohjaajana, lavastajana ja näyttelijänä. Hänen ansiostaan vähäpätöisestä Weimarista kehittyi eurooppalainen kulttuurikeskus, syntyi Weimarin klassismi, joka veti puoleensa aikansa lahjakkaimpia tutkijoita ja taiteilijoita. Kaikkein kuuluisin näistä Goethen jälkeen Weimariin muuttaneista taiteilijoista oli kirjailija Friedrich Schiller.[1]
Weimarissa Goethe saattoi ottaa osaa julkisiin asioihin, jotka Frankfurtissa olisivat olleet hänelle mahdollisia vasta 40 vuoden kuluttua, jos silloinkaan. Pian kävi selväksi, että häneltä odotettiin enemmän kuin vain ohimenevää vierailua muodikkaana henkilönä. Herttua Karl August osti hänelle kesähuvilan ja siihen liittyvän puutarhan aivan kaupunginmuurien ulkopuolelta ja maksoi niiden kunnostamisen. Kuusi kuukautta saapumisensa jälkeen Goethe nimitettiin hallitsevan yksityisneuvoston jäseneksi – herttuaa neuvoi hänen lisäkseen kaksi muuta jäsentä – ja Herder kutsuttiin herttuakunnan luterilaisen kirkon priimakseksi.[1]
Vaikka Goethella oli aluksi vain vähän tehtäviä herttua Karl Augustin seurassa toimimisen ja hovivierailujen järjestämisen lisäksi, hän alkoi pian kerryttää arkipäiväisempiä vastuita ja häntä motivoi ainakin aluksi ajatus uudistetusta ruhtinaskunnasta, jota hallittaisiin valistuksen periaatteiden mukaisesti kaikkien alamaisten eikä vain maanomistaja-aateliston hyödyksi. Paljon riippui tietenkin pienen valtion taloudesta. Weimarissa, joka koostui pääasiassa laajoista Thüringeninmetsän alueista, oli tuskin lainkaan teollisuutta ja luonnonvaroja oli vähän. Ilmenaun lähellä sijaitsevilla kukkuloilla oli kuitenkin aikoinaan ollut hopeakaivos, ja Karl August uskoi Goethen tehtävän saada se uudelleen toimintaan.[1]
Yli 20 vuoden ajan Goethe kamppaili tehtävän kanssa – valmisteli lakiasioita, kokosi osakkeenomistajia, laitteita ja asiantuntijahenkilöstöä, perehtyi kaivostoimintaan ja geologiaan – mutta kärsiäkseen tappion kuilujen toistuvien tulvien ja ennen kaikkea lopulta talteen otetun malmin heikon laadun vuoksi. Vuonna 1779 hän otti vastaan sotakomission sekä kaivos- ja tiekomissioiden tehtävät, ja vuonna 1782, kun herttuakunnan valtiovarainministeri lähti hämmentyneenä, hän suostui toimimaan tämän sijaisena kahden ja puolen vuoden ajan. Virka teki hänestä käytännössä – vaikkakaan ei tosiasiallisesti – pääministerin ja herttuakunnan tärkeimmän edustajan yhä monimutkaisemmissa diplomaattisissa asioissa, joihin herttua Karl August tuolloin osallistui. Siksi oli välttämätöntä aateloida hänet, ja vuonna 1782 hänestä tuli "von Goethe" ja hän muutti suureen taloon Frauenplanilla, josta yhtä keskeytystä lukuun ottamatta tuli hänen kotinsa Weimarissa loppuelämäkseen.[1]
Goethen asuintalo Weimarissa Frauenplanilla, jonne hän muutti 1782. Vuonna 1794 hän sai sen omakseen, lahjana herttualta. Charlotte von SteinGoethen puutarha Weimarissa
Goethea kiehtoi hovin maailma. Hän ymmärsi, luultavasti tiedostamattaan, että itsevaltaiset ruhtinaskunnat edustivat Saksan poliittista tulevaisuutta paremmin kuin se keskiluokkainen vapaakaupunki, josta hän oli kotoisin, tai imperiumi, joka oli sen olemassaolon perustuslaillinen kehys. Hän piti myös ajatuksesta – jota hän edusti katkelmallisessa eepoksessa Die Geheimnisse (”Mysteerit”) vuosina 1784–1785 ja myöhemmin Wilhelm Meister -romaaneissaan – jalosta, itsekurianalaisesta yhteiskunnasta, joka omistautuu omalle kulttuurilleen ja maailman parantamiselle.[1]
Todellisuus ei luonnollisestikaan vastannut tätä ihannetta – Weimarin hovi oli pikkumainen, panetteleva ja hienosteleva – mutta hovirouva Charlotte von Steinissa, herttuan ratsumestari puolisossa, Goethe luuli näkevänsä ihanteen ruumiillistuneena. Hän tunsi olevansa määrätty tälle naiselle jo ennen kuin tapasi hänet, ja kymmenen vuoden ajan, joiden aikana he olivat platonisia rakastavaisia, hän antoi naisen harjoittaa itseensä poikkeuksellista lumousta. Hän näki Charlottessa täyttymyksen kaipauksesta tyyneyteen myrskyn ja stressin jälkeen, jota hän ilmaisi kahdessa "Wandrers Nachtlieder" -laulussaan, joista toinen – vuonna 1780 kirjoitettu ”Über allen Gipfeln” (”Yli kaikkien huippujen”) on luultavasti tunnetuin hänen kaikista runoistaan.[1]
Aatelointinsa myötä Goethen voitaisiin ajatella saavuttaneen uransa huipun. Hänen kirjallinen tuotantonsa oli kuitenkin alkanut kärsiä. Vuoteen 1780 asti hän jatkoi omaperäisten ja merkittävien teosten tuottamista, erityisesti vuonna 1779 julkaistun aivan uudenlaisen proosanäytelmän Iphigenie auf Tauris (Ifigeneia Tauriissa), joka kuvaa paranemisprosessia, jonka hän katsoi johtuvan rouva von Steinin vaikutuksesta emotionaalisesti latautuneen veli-sisarsuhteen kontekstissa ja syvällisenä moraalisena ja teologisena uudelleenkoulutuksena. Sen jälkeen hän kuitenkin huomasi yhä vaikeammaksi saada mitään valmiiksi, ja ohentunut runouden virtaus melkein kuivui.[1]
Hän piti itseään kirjailijana liikkeellä pakottamalla itsensä kirjoittamaan yhden romaanin, Wilhelm Meisters theatralische Sendung (Wilhelm Meisterin teatteritehtävä) joka vuosi vuoteen 1785 asti. Karkealla ja ironisella tavalla, joka tuo mieleen englantilaisen kirjailijan Henry Fieldingin, se kertoo lahjakkaasta nuoresta miehestä, joka tähtää kuuluisuuteen uudistetussa Saksan kansallisessa teatterikulttuurissa. Aluksi juoni oli läpinäkyvän omaelämäkerrallinen, mutta Goethen oma kehitys poikkesi vähitellen sankarinsa kehityksestä, ja romaani pysyi käsikirjoituksena hänen elinaikanaan. Kymmenen vuoden päässtä Goethe luopui kokonaan sen julkaisemisesta; hänen viimeinen pitkä teoksensa, joka painettiin ennen hiljaisuutta oli Stella vuonna 1776.[1]
Goethe ei koskaan ollut täysin tyyni Weimarin hovimiehen ja virkamiehen roolissaan. Julkisena ei-kristittynä hänellä ei ollut hengellistä ohjaajaa, jolta hän olisi voinut kysyä, mutta useaan otteeseen hän kääntyi tuntemattomien voimien puoleen, joita hän yleensä kutsui "das Schicksaliksi" ("kohtalo" tai "määrännäinen"), ja etsi niistä merkkiä.[1]
Hier meilte Goethe am 10. Dezember 1777, muistolaatta Brockenin huipulla
Epävarmana siitä, sopiko Weimariin jääminen lisääntyvien vastuiden kanssa yhteen kirjallisen kutsumuksen kanssa, hän lähti joulukuussa 1777 salaa Brockenille, Harz-vuoriston korkeimmalle huipulle ja monien taikauskoisten tarinoiden keskukselle. Hän päätti, että jos pystyisi kiipeämään sen huipulle, sen ollessa paksun lumen peitossa – mitä kukaan ei ollut yrittänyt miesmuistiin – hän pitäisi sitä merkkinä siitä, että hän oli oikealla tiellä. Hän onnistui vuorelle kiipeämisessä ja palkittiin "rauhallisen loiston hetkellä" ja runolla "Harzreise im Winter" ("Talvimatka Harzilla"), joka ilmaisi hänen uuden itseluottamuksensa. Vuonna 1779 hän päätti juhlistaa 30-vuotispäiväänsä ja vakavampien virallisten tehtävien aloittamista pitkällä matkalla Sveitsiin herttua Karl Augustin seurassa. Toisen kerran hän saapui Sankt Gotthardin solaan, jossa hän jälleen kerran poikkesi Italian menevältä tieltä jatkaakseen velvollisuuksiaan Saksassa toivoen, että tapahtumat osoittaisivat hänen elämänsä olevan johdonmukaista ja että hän toimi oikein.[1]
Johann Wolfgang von Goethe, Josef Friedrich August Darbes 1785
Vuoteen 1785 mennessä tuo toivo oli kuitenkin hiipunut. Tuolloin Goethe vetäytyi herttuan yksityisneuvostosta ja raskaimmista vastuistaan valtiovarainministeriössä, eikä hänen ponnisteluistaan ollut juurikaan ollut hyötyä eikä perusteellinen uudistus ollut enää ajankohtainen. Hänen 40-vuotispäivänsä lähestyivät, ja hän oli edelleen naimaton. Pahinta kaikesta oli kenties se, että hänen ylimääräinen vapaa-aikansa ei näyttänyt pystyvän elvyttämään hänen runollista hengitystään. Hän oli alkanut kiinnostua yhä enemmän luonnontieteistä: geologiasta hopeakaivosten selvitystyönsä ansiosta (hän luuli voivansa määritellä kivien perusrakenteen romboidiseksi ja kiteiseksi) ja anatomiasta, koska se valaisi ihmisten ja muiden eläinten välistä jatkuvuutta. Vuodesta 1785 lähtien hän oli kiinnostunut myös kasvitieteestä. Nämä olivat kuitenkin korvikkeita hänen kirjalliselle toiminnalleen, ja vaikka jotkut paikallisen Jenan yliopiston professoreista osoittivat kohteliasta kiinnostusta, hän ei saavuttanut tieteessä samaa tunnustusta kuin runoudessa.[1]
Hän otti vastaan Leipzigissä Georg Joachim Göschenin tarjouksen julkaista koko tuotantonsa kahdeksassa osassa, mutta niin suuri osa siitä oli vain hajanaista, ettei hän ollut varma, mitä, jos mitään, hän saisi valmiiksi. Lähellä epätoivoa hän päätti viimein saattaa isänsä koulutussuunnitelman päätökseen ja paeta salaa Italiaan, maahan, jossa taidehistorioitsija Johann Joachim Winckelmann oli löytänyt täyttymyksensä antiikin taiteen ja arkkitehtuurin tutkimisesta ja jota Claude Lorrain ja Jacob Philipp Hackert – kaksi taiteilijaa, joita hän erityisesti ihaili – olivat kuvanneet maallisena paratiisina. Hän matkusti tuntemattomana katkaisten, vaikkakin vain väliaikaisesti, kaikki siteensä Weimariin – jopa Frau Gertude von Steiniin – ja ottaen mukaansa vain kahdeksan osan valmistelun julkaistavaksi.[1]
Remove ads
Italian matka
Goethen 1787 tekemä vesivärimaalaus, Pietarinkirkko Roomassa nähtynä Arco Oscurolta, lähellä Villa Giuliaa.Goethe in der roemischen Campagn, Johann Heinrich Wilhelm Tischbein 1787
Vuonna 1786 Goethe tunsi tarvetta maisemanvaihdokseen. Hän lähti Italiaan ja vietti siellä seuraavat kaksi vuotta, tutkien väsymättömällä innolla paikallista kulttuuria. Hän valmisteli myös Weimarin leskiherttuatar, säveltäjä ja kirjojenkerääjä Anna Amalian matkoja Italiaan. Myöhemmin hän kirjoitti matkalla tekemiensä päiväkirjamerkintöjen pohjalta laajan matkakertomuksen. Goethe totesi vanhuksena, että Italiassa vietetty aika oli hänen elämänsä onnellisinta aikaa. Hänen tuotannossaan nousivat tänä aikana vahvasti esille antiikkiin ja humanismiin liittyvät teemat.
Syyskuun 3. päivänä 1786 Goethe livahti böömiläisestä Carlsbadin kylpyläkaupungista ja matkusti niin nopeasti kuin pystyi hevosvaunuilla Brennersolaan ja sieltä Etelä-Tirolin halki Veronaan, Vicenzaan ja Venetsiaan. Lämmin syksy, Gardajärven maisemat ja Andrea Palladion arkkitehtuuri lupasivat täyttää kaikki hänen toiveensa. Hän saattoi myös kokea joitakin epätyydyttäviä kohtaamisia prostituoitujen kanssa, jotka olivat hänen ensimmäiset sukupuolisuhteensa moneen vuoteen, elleivät jopa elämässään. Mutta hänen todellinen tavoitteensa oli päästä Roomaan, sivistyneen maailman keskukseen ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan alkupisteeseen. Ikuisesta kaupungista oli tullut hänelle symbolinen tavoite, kuten Brocken-vuoren huippu tai Sankt Gotthardin sola, ja hän odotti siltä jonkinlaista kaiken kruunaavaa ilmestystä. Lokakuun 29. päivänä hän saapui vihdoin perille, mutta huomasi kaupungin raunioituneen tilan, mikä oli hänelle tuskallinen pettymys. Saatuaan valmiiksi IfigeneiaTauriissan uudelleenkirjoittamisen, jonka hän muokkasi silosäkeeksi ennen sen julkaisemista, ja istuttuaan tunnetuimmaksi muodostuneen Johann Heinrich Wilhelm Tischbeinin maalaaman muotokuvansa mallina, hän päätti keväällä 1787 lähteä Napoliin, kuten hänen isänsä oli tehnyt ennen häntä.[1]
Goethe huoneensa ikkunalla Roomassa, Johann Heinrich Wilhelm Tischbein 1787Johann Wolfgang von Goethe 38-vuotiaana Roomassa, Angelica Kauffmann 1787
Geologian harrastajana Goethe kiipesi Vesuviukselle; antiikin taiteen tuntijana hän vieraili Pompejissa ja Herculaneumissa. Hän kysyi Jacob Philipp Hackertilta neuvoa piirustuksiinsa ja liittyi Napolinkuningaskunnan Britannian suurlähettiläs sir William Hamiltonin ja tämän vaimon lady Emma Hamiltonin seuraan. Hän jatkoi matkaansa Sisiliaan, johon hänen isänsä ei ollut mennyt ja siellä hän vihdoin tunsi: "matkani on nyt saamassa muodon". Hän oli saapunut kreikkalaisen menneisyyden kyllästämään maisemaan, jossa HomeroksenOdysseia ei vaikuttanut mielikuvitukselliselta vaan realistiselta; myöhemmin hän jopa leikitteli ajatuksella, että Homeros olisi voinut olla sisilialainen.[1]
Goethe ei koskaan käynyt Manner-Kreikassa, mutta Sisiliassa hän luuli nähneensä kreikkalaisen kulttuurin miljöön, jonkin verran perustellustikin. Hän kiersi saaren Palermosta käsin, näki keskeneräisen doorilaisenSegestan temppelin ja muinaisen Agrigentumin rauniot, kulki sisämaan halki ja näki Ennan, jossa myytin mukaan Proserpina vietiin alas Haadeksen valtakuntaan, kävi kreikkalaisessa Taorminan amfiteatterissa ja kiipesi yhdelle Etnan alemmista huipuista, paikassa, jossa filosofi Empedokleen sanotaan päättäneen elämänsä. Tämän matkan aikana hän laati joitakin kohtauksia draama Nausikaa varten, joka ei koskaan valmistunut, mutta sisältää joitakin hänen kauneimmista runoistaan, jotka tuovat mieleen Välimeren saaret ja niillä lepattavat, lähes korvin kuultavat antiikin haamut. Messinasta hän palasi Napoliin, josta hän käsin vieraili Paestumissa, parhaiten säilyneessä doorilaisessa temppelissä. Yhdessä Sisilian maiseman kanssa nämä temppelit tarjosivat hänelle etsimänsä tyydytyksen: käsityksen tai "idean", kuten hän sitä kutsui antiikin maailmasta, joka toi hänelle kirjallisuuden eloon tavalla, johon Rooma ei ollut pystynyt. Hän lähti Napolista kesäkuussa 1787 odottaen kulkevansa nopeasti Rooman läpi ja olevansa Frankfurtissa elokuussa viettääkseen lomansa viimeiset kuukaudet äitinsä luona.[1]
Johann Wolfgang Goethe ja hänen italialainen ystäväpiirinsä, Johann Friedrich Bury n. 1787
Mutta herttua Karl August, joka oli jo pidentänyt Goethen lomaa, antoi tämän anteliaasti asua Roomassa vielä vuoden ajan. Goethe ei kuitenkaan arvostanut mahdollisuutta nähdä antiikin ja renessanssin taide- ja arkkitehtuuriteoksia omin silmin, vaan pikemminkin mahdollisuutta elää mahdollisimman lähellä sitä, mitä hän piti antiikin elämäntapana, kokea suotuisa ilmasto ja hedelmällinen ympäristö, jossa ihmiset ja luonto olivat sopusoinnussa. Hän myös teeskenteli olevansa jäsen Roomassa asuvien saksalaisten taiteilijoiden siirtokunnassa – hän oli erityisen ystävällisissä väleissä sveitsiläissyntyisen taidemaalari Angelica Kauffmannin kanssa – ja järjesti nuoren lesken kanssa, josta tiedetään vain vähän, ensimmäisen pitkähkön seksuaalisuhteensa. Hänen paluunsa Weimariin kesäkuussa 1788 oli erittäin vastahakoinen.[1]
Remove ads
Weimarin toinen kausi
Italian matkan jälkeen Goethen hallinnollista työtaakkaa kevennettiin, niin että hän saattoi entistä paremmin keskittyä kirjailijan työhön. Vaikka hän oli erittäin ahkera kirjoittaja, saattoi teosten valmistuminen kestää vuosikymmeniä, sillä hänellä oli tapana työstää monta teosta yhtäaikaisesti. Näytelmä Faust työllisti häntä jopa 60 vuoden ajan.
Weimarin herttua Karl August kruunasi anteliaisuutensa suostumalla täysin uuteen perustaan Goethen läsnäololle herttuakunnassaan: Goethe vapautettaisiin käytännössä kaikista rutiininomaisista hallinnollisista tehtävistä ja hän voisi keskittyä runoilijan työhön. Goethe päätti säilyttää mahdollisimman paljon roomalaista tunnelmaa Weimarissa, alkoi palkata Italiassa tapaamiaan taiteilijoita ja heti – ennen kuin ehti miettiä asiaa uudelleen – otti itselleen rakastajattaren Christiane Vulpiuksen, herttuan edesmenneen arkistonhoitajan tyttären. Heille syntyi poika August 25. joulukuuta 1789. Christiane oli ahkera ja erittäin pätevä kotirouva, mutta Weimarin aristokraattinen seurapiiri oli hänelle armoton ja alkoi epäillä hänen rakastajaansa. Goethe kieltäytyi kirkollisesta vihkimisestä, joka oli ainoa tapa mennä laillisesti naimisiin, joten Christianen olemassaoloa ei voitu virallisesti tunnustaa. Charlotte von Stein kärsi eräänlaisesta hermoromahduksesta, ja kaikki paitsi pinnallinen kommunikaatio hänen ja Goethen välillä lakkasi.[1]
Kirjallisesti tarkasteltuna Italian-matka ei ollut erityisen menestyksekäs: Egmont oli saatu päätökseen, vaikkakin painopisteen muutoksella, joka hämärsi sen poliittista näkökantaa, ja joitakin pieniä näytelmiä oli kirjoitettu uudelleen ja pilattu prosessin aikana. Lyyrisiä runoja ei ollut kirjoitettu juuri lainkaan. Goethe oli omaksunut ajatuksen taiteesta persoonattomana, ja tässä häneen vaikuttivat ehkä esteetikko Karl Philipp Moritzin ajatukset, jonka hän oli tavannut Roomassa ja joka avoimesti tunnusti palvovansa epäjumalana Goethea, jota hän kutsui "Jumalaksi". Nämä ajatukset rajoittivat Goethea jonkin aikaa, mutta kaksi vuotta hänen paluunsa jälkeen Italiasta koettiin henkilökohtaisen runouden elpyminen, vaikkakin etäisemmässä tyylissä. Hänen surunsa Italiasta lähdöstä löysi purkautumiskanavan näytelmässä Torquato Tasso (1790), ensimmäinen eurooppalaisen kirjallisuuden tragedia, jonka sankari oli runoilija. Se kirjoitettiin pääosin vuosina 1788–1789, vaikka se oli aloitettu jo vuonna 1780. Rikkaissa ja riehakkaissa, epätavallisen pitkissä säkeissä, runoilija Tasso vajoaa hulluuteen, ympäröivän hovin ymmärtämättä. Vanhalla iällään Goethe tunnusti tämän itsetuhokertomuksen läheisyyden Wertherin tarinaan. Goethen rakastajatartaan Christianea kohtaan tunteman rakkauden ensimmäisinä kuukausina kirjoitetut eroottiset runot, jotka ovat eräitä varhaisimpia saksalaisia klassisten elegioiden säkeiden jäljitelmiä, ovat hänen merkittävimpiä saavutuksiaan. Myöhemmin ne julkaistiin (osittain) nimellä Römische Elegien (Roomalaiset elegiat ) – niiden tavanomainen, vaikkakaan ei alkuperäinen, nimi – ja ne vain vahvistivat Charlotte von Steinin näkemyksen kilpailijastaan porttona.[1]
40-vuotispäiväänsä mennessä vuonna 1789 Goethe oli lähes saanut valmiiksi teostensa kootun laitoksen, johon kuului Wertherin uusintaversio, 16 näytelmää ja runokokoelma. Ainoa fragmentaarinen draama, jonka hän siihen sisällytti oli Faust, jonka viimeistelyyn hän ei vielä nähnyt mahdollisuutta ja joka ilmestyi ensimmäistä kertaa painettuna vuonna 1790 nimellä Faust: Ein Fragment. Samana vuonna Goethe vietti kaksi kuukautta Venetsiassa ja sen ympäristössä, ja syksyllä hän seurasi herttua Karl Augustia Sleesiaan ja Krakovaan, mutta näiden matkojen kirjalliset hyödyt olivat vähäisiä: klassiseen tapaan kirjoitettuja runoja hänen kokemuksistaan, joista osa oli katkeran satiirisia aikansa poliittisista ja älyllisistä kehityskuluista. Yhdessä joidenkin lyhyempien Christiane-runojen kanssa ne ilmestyivät vuonna 1795 kokoelmassa, joka tunnetaan nykyään nimellä Venetianische Epigramme (Venetsialaiset epigrammit ).[1]
Vuodet 1788–1794 olivat Goethelle yksinäisiä. Hänen taloutensa oli lämmin ja onnellinen, vaikka Christianen toistuvista raskauksista ei jäänyt henkiin toista lasta. Mutta talon ulkopuolella, Herderiä lukuun ottamatta, joka pettyi yhä enemmän Weimariin, hänen ainoa läheinen ystävänsä oli herttua. Henkilökohtainen uskollisuus Karl Augustille selittää osittain Goethen vihamielisyyden Ranskan vallankumousta kohtaan, jota Herder äänekkäästi kannatti, ja herttua Karl Augustin mukana Ranskaa vastaan suunnatuissa sotaretkissä vuosina 1792 ja 1793. Nämä sotaretkit olivat Goethen ensimmäiset omat kokemukset sodasta, ja hän piti niitä painajaisina. Hän oli onnekas selvitessään tuhoisasta vetäytymisestä Valmyn taistelusta Ranskassa ja palatessaan kotiin joulukuussa 1792, mutta hän oli takaisin sotaretkillä vuonna 1793 ja tarkkaili Ranskan miehittämän Mainzin piiritystä ja käytännössä tuhoa. Palkintona hänen uskollisesta tuestaan herttua Karl August lahjoitti hänelle Weimarissa Frauenplanilla sijaitsevan talon omistusoikeuden, jonka hän muutti nykypäivään säilyneeseen muotoonsa ja jossa nykyään sijaitsee myös Goethen kansallismuseo.[1]
Goethen etäisyyttä vallankumoukseen voidaan liioitella, mutta toisin kuin monet hänen aikalaisensa, hän ymmärsi selvästi, että Saksan poliittiset, sosiaaliset ja taloudelliset olosuhteet olivat niin erilaiset kuin Ranskan, ettei vallankumouksellisten periaatteiden tuomisesta sinne voinut olla puhettakaan. Hän inhosi saksalaisten älymystön tekopyhyyttä, jotka söivät herttuoiden leipää saarnaten samalla herttukuntien lakkauttamista, ja hänen poliittista asennettaan on osuvasti kuvailtu "valaistuneeksi feodalismiksi". Hän ei pitänyt nykyaikaisten, rationaalisten valtioiden, kuten Preussin tai myöhemmin Napoleonin Ranskan (jonka hän ajatteli lupaavan "helvettiä maan päällä") militarismista ja sentralismista; hän tunsi olonsa kotoisaksi Saksan moninaisissa valtioissa, jotka olivat niin pieniä, että hallitsijoilla ja hallittavilla oli henkilökohtainen velvollisuudentunto toisiaan kohtaan; hän uskoi asteittaisen ja rationaalisen uudistuksen mahdollisuuteen ja välttämättömyyteen. Mutta liittovaltion ja feodaalisen rakenteen sisällä hän ajatteli, että vakiintuneella vallalla oli ensisijainen oikeus ja velvollisuus määrätä järjestystä, eikä hän ollut kovin kiinnostunut edustusmenettelyistä tai kansan tahdon teorioista. Uskontunnustus oli hienovarainen, pragmaattinen ja hyväntahtoisesti paternalistinen, mutta olisi irvikuvaa nähdä Goethe orjana hovimiehenä tai periaatteettomana egoistina, vaikka monet ovat nähneet hänet tässä valossa hänen elinaikanaan ja sen jälkeen.[1]
Huomattavan vaivannäön jälkeen kootun laitoksensa viimeistelyssä Goethe ei näytä tienneen, mihin runoilijana ryhtyä. Uusi proosadraama Der Gross-Cophta (1792; ”Suuri kofta”) epäonnistui näyttämöllä vuonna 1791. Vapaamuurariutta käsittelevänä satiirina se oli myös ensimmäinen useista epätyydyttävistä tai hajanaisista yrityksistä käsitellä kirjallisessa muodossa Ranskan viimeaikaisia tapahtumia (Der Bürgergeneral [1793; ”Kansalainen kenraali”]; Die Aufgeregten [1817; ”Agitaatio”], kirjoitettu vuonna 1793; Das Mädchen von Oberkirch [1895; ”Oberkirchin neito”], kirjoitettu vuonna 1795). Poliittisen satiirin ja klassisten mittayksiköiden saksalaisten vastineiden harjoituksena hän esitti Johann Christoph Gottschedin proosakäännös keskiaikaisista tarinoista Reynard Kettu heksametriksi (Reineke Fuchs, kirjoitettu vuonna 1793 ja julkaistu seuraavana vuonna).[1]
Newtonin hämärän spektri ja Goethen pimeyden spektriGoethen väriympyrä ihmismielen ja -sielun symboloimiseksi, 1809
Ehkä korvauksena kirjallisen menestyksen puutteesta hän kääntyi tieteen puoleen. Vuonna 1790 hän julkaisi teoriansa periaatteista kasvitiede, Versuch, die Metamorphose der Pflanzen zu erklären (”Essee kasvien metamorfoosin selittämisestä"), yritys osoittaa, että kaikki kasvimuodot määräytyvät perusyksikön, lehden, vuorottelevan laajenemisen ja supistumisen prosessin kautta. Hän alkoi myös yrittää soveltaa samaa periaatetta anatomiaan selittääkseen selkärankaisten luuston kehitystä. Tämä huoli näennäisestä rakenteesta – jolle hän myöhemmin loi termin Morphologie (”morfologia ”) – ei ollut perustavanlaatuisesti erilainen kuin se impulssi, joka oli alun perin tuonut hänet geologian pariin. Vuonna 1791 häntä alkoi kuitenkin pakkomielle täysin uusi tieteellinen kysymys: väriteoria. Vakuuttuneena siitä, että Isaac Newton oli väärässä olettaessaan, että valkoinen valo voitaisiin jakaa eri värisiksi valoiksi, Goethe ehdotti omaa uutta lähestymistapaansa. Värin oli tarkoitus näkyä syntyvän valon ja pimeyden sekoittumisesta. Aluksi hän yritti, epäuskottavasti, esittää näitä ideoita uusina, vaihtoehtoisina fysiikan laeina (Beiträge zur Optik [1791–1792; Optiset esseet ]). Myöhemmin hän kuitenkin ymmärsi, että värin olemukseen kuuluu valon fyysisen käyttäytyminen ja ihmisen havaintokyvyn välinen yhteistyö. Goethen väriteoria on todella omaperäinen pikemminkin näköteoriana kuin valoteoriana. Tässä muutoksessa kohti sitä, mitä voisi kutsua subjektiivisemmaksi tieteeksi, Goethea auttoi suuresti hänen filosofian tutkimuksensa. Immanuel Kant, joka muutti täysin Saksan älyllistä maisemaa ja jota edistettiin erityisesti voimakkaasti Saksassa Jenan yliopistossa. Avoimuus Kantia kohtaan puolestaan helpotti Goethen myönteistä suhtautumista, kun vuonna 1794 yksi Kantin huomattavimmista oppilaista, Jenassa tuolloin asunut runoilija ja näytelmäkirjailija Friedrich Schiller ehdotti, että hän ja Goethe tekisivät yhteistyötä uuden lehden, Die Horenin (Tunnit) parissa, joka oli tarkoitettu antamaan kirjallisuudelle ääni yhä enemmän politiikan hallitsemana aikana.[1]
Remove ads
Avioliitto ja lapset
Puoliso Christiane Vulpius, Goethen piirros 1788-1789
Goethella oli taipumus rakastua usein ja intohimoisesti, mutta avioliittoon hän päätyi vasta 57-vuotiaana vuonna 1806 tuolloin jo 41-vuotiaan Christiane Vulpiuksen kanssa. He olivat asuneet yhdessä jo vuodesta 1788 lähtien eli 18 vuoden ajan ja heille oli syntynyt viisi lasta.[6]
Vasta vuonna 1792 Goethe sai herttualta luvan, että Christiane sai muttaa hänen kanssaan saman katon alle tämän taloon Frauenplanille. Siihen saakka hän oli asunut kaupungin porttien ulkopuolella olevassa asunnossa.
Poika August von Goethe, Julie von Egloffstein
Johanna Christiana Sophie Vulpius von Goethe (1765–1816) oli hatuntekijä, hänen isänsä oli arkistonhoitaja Johann Friedrich Vulpius ja äiti oli käsityöläisperheestä. Hänen veljensä oli kirjailija ja näytelmäkirjailija Christian August Vulpius.
Christiana ei ollut erityisen älykäs tai sivistynyt nainen, joten seurapiireissä ihmeteltiin suuresti sitä, miten Goethen kaltainen nero saattoi päätyä tuollaiseen avioliittoon. Goethea vaimon sivistystaso ei kuitenkaan huolettanut, sillä hän arvosti ennen kaikkea Christianen iloisuutta ja energisyyttä.
Jenan taistelun jälkeen 14. lokakuuta 1806, siitä 19 kilometrin päässä sijaitseva Weimar miehitettiin ja ryöstettiin, vaikka Goethen talo säästettiin Napoleonin ansiosta, joka ihaili Nuoren Wertherin kirjoittajaa. Christiane osoitti suurta rohkeutta pitäessään perheen luona majoitetut sotilaat kurissa. Luultavasti varmistaakseen asemansa noina vaarallisina aikoina Goethe meni virallisesti naimisiin avovaimonsa kanssa Jakobskirchen hovikirkon sakastissa viisi päivää taistelun jälkeen 19. lokakuuta 1806. Ilmeisenä reaktiona tähän lopulliseen sitoutumiseen Goethe rakastui pian tämän jälkeen lyhyesti ja intohimoisesti, vaatimattomaan nuoreen naiseen Wilhelmine Herzliebiin, ja irtautui tästä vain huomattavan kivuliaasti.[1]
Goethen "Hausgarten", Christiane Vulpius ja poika August, Carl Lieberin maalaama Goethen luonnoksen mukaan 1793
Heille syntyi viisi lasta, joista aikuiseksi eli vain aviottomana syntynyt esikoinen, joka kuoli ennen isäänsä:
Johann Wolfgang von Goethe naimisiinmenonsa jälkeen, rinnassa Pyhän Annan ritarikunnan suurristin rintatähti, 1. luokka (1808) ja Ranskan Kunnialegionaan olkanauha, Gerhard von Kügelgen 1808-1809Julius August Walther von Goethe (25. joulukuuta 1789 – 27. lokakuuta 1830),[1] opiskeli lakia Heidelbergin ja Jenan yliopistoissa. Avioitui Ottilie von Pogwischin (1796–1872) kanssa 1817; heille syntyi kolme lasta. Kamariassessori Weimarin hovissa 1810, kamarineuvos 1815 ja ylikamariherra 1823. Äitinsä kuoltua August korvasi tämän isänsä yksityissihteerinä. Pojan suhde ylivoimaiseen isäänsä oli vaikea, mikä näkyi myös siinä, että vuosikymmenten ajan August "aneli pikemminkin kuin kosiskeli isänsä huomiota." Vanhempiensa tavoin hän oli ilmeisesti alkoholin ystävä. August pysyi isänsä tosiasiallisena alaisena ja täytti hänen toiveensa, kuten piti yllä tämän matkapäiväkirjoja. Hänen lapsillaan ei ollut jälkeläisiä.
nimetön poika (14. lokakuuta 1791), syntyi kuolleena tai kuoli heti syntymän jälkeen ja jäi kastamatta
Caroline (24. marraskuuta 1793 – 4. joulukuuta 1793), kuoli 10 päivän ikäisenä
Carl (1. marraskuuta 1795 – 18. marraskuuta 1795), kuoli 17 päivän ikäisenä
Catharina (18. joulukuuta 1802), kuoli alle vuorokauden ikäisenä
Johann Wolfgang Goethe kuoli vilustumista seuranneeseen sydänkohtaukseen 82-vuotiaana maaliskuussa 1832 Weimarissa.[7] Hänen viimeisten sanojensa kerrotaan olleen Mehr Licht! (saksaksi "Lisää valoa!").[8] Hänet haudattiin omasta pyynnöstään Friedrich von Schillerin arkun viereen, suojelijansa suurherttua Karl Augustin suvun Fürstengruft hautakappeliin Weimariin.
Goethen koko tuotanto on koottu 143-osaiseen teossarjaan, jota kutsutaan Weimarin laitokseksi. Osalla Goethen teoksista on enää historiallista merkitystä, mutta hänen keskeiset runonsa ja muutamat näytelmät ovat säilyttäneet tuoreutensa.[9][10]
Goethen ja Schillerin patsas Weimarissa, 1857
Goethe oli saksalaisten ajattelijoiden – Kantin, Herderin,Fichten, Schellingin, Hegelin, Wilhelmvon Humboldtin ja Alexander von Humboldtin – aikalainen, joka toteutti älyllisen vallankumouksen, joka on useimpien nykyaikaisten uskonnon, taiteen, yhteiskunnan ja itse ajattelun ajattelun perusta. Hän tunsi useimmat näistä ihmisistä hyvin, edisti useiden heistä uraa, edisti monia heidän ajatuksiaan ja ilmaisi reaktionsa niihin kirjallisissa teoksissaan. Aikakausi, jonka luomiseen he olivat mukana, oli aikakausi, jota hallitsivat vapauden ja yksilön itsemääräämisoikeuden ajatukset, olipa kyseessä sitten älyllinen ja moraalinen alue tai käytännön politiikka – sekä saksalaisen idealismin että Amerikan ja Ranskan vallankumousten aikakausi.[1]
Jos Goethen valtavassa ja monipuolisessa kirjallisessa tuotannossa on yksi teema, se on hänen pohdintansa subjektiivisesta luonteesta – hänen osoituksensa siitä, kuinka jatkuvasti muuttuvilla tavoilla luomme itsemme, maailman, jossa asumme, ja elämämme tarkoituksen. Silti hän osoittaa myös, kuinka poistumatta tuosta itse luomastamme maailmasta törmäämme jatkuvasti asioiden todellisuuteen. Goethe uskoo, että tämä todellisuus ei ole meille viime kädessä vieras tai vihamielinen, koska, olipa se mikä tahansa, me – ja kykymme kokea – olemme viime kädessä myös siitä peräisin. Siksi Goethe kutsuu sitä luonnoksi, siksi, josta synnymme.[1]
Poikkeuksellisen itsenäisten henkilökohtaisten olosuhteidensa ansiosta Goethe kykeni elämään älyllisen vallankumouksen seuraukset vapaana miehenä, ilman perinteisiä uskonnollisia tai sosiaalisia siteitä. Hän saavutti huomattavan sosiaalisen ja poliittisen asemansa yli 50 vuotta kestäneen ystävyytensä ansiosta Weimarin herttua Karl Augustin kanssa, mutta hän olisi voinut olla, jos hän olisi valinnut toisin, varakas lakimies ja rahamies kotikaupungissaan Frankfurtissa.[1]
Goethen kuva saksalaisessa postimerkissä vuodelta 1961
Hän eli pitkän ja tuotteliaan elämän, jonka aikana hänen energiansa ja omaperäisyytensä eivät koskaan hiipuneet. Hän oli, kuten hänet tavanneet olivat, intensiivisen ja oudon kiehtova mies, ja osa hänen kiehtovuutensa salaisuutta oli se, että hän muuttui jatkuvasti: häntä kutsuttiin kameleontiksi, Proteukseksi tai yksinkertaisesti epäjohdonmukaiseksi. Erityisesti hänen kirjoituksensa osoittavat huomattavaa, mutta yleensä hienovaraisesti ilmaistua tietoisuutta ihmisen seksuaalisuuden pysyvästi muuttuvasta luonteesta. Hänen yleisönsä ei koskaan tiennyt, mitä hän aikoi tehdä tai kirjoittaa seuraavaksi: mikään hänen teoksistaan ei ole samanlainen kuin muut – hän ei koskaan olennaisesti toistanut itseään. Silti hän pysyi uskollisena herttualleen, vaimolleen, uudelle kotimaallen Weimarille, kristinuskon hylkäämiselle ja kirjalliselle kutsumukselleen. Hänen kirjoitustensa kiehtova voima, joka ei ole ajan myötä vähentynyt, piilee kenties sen säteilemässä persoonallisuuden poikkeuksellisessa vahvuudessa, varmuudessa, jota se välittää kaiken monimuotoisuutensa alla olevasta selittämättömästä yhtenäisyydestä, ja lupauksessa, jonka se näyttää tarjoavan persoonallisuuden salaisen luonteen paljastamisesta.[1]
Goethe harrasti arabian kieltä ja kirjoitti myös itämaille sijoittuvan runoteoksen West-Östlicher Divan (1819). Runossa Mahomets Gesang (1772–1773) islam ja Muhammed esiintyivät runollisen ihannoidussa kuvastossa: Muhammedin jalanjäljissä kukat puhkesivat niityille ja hänen vastustamatonta voittokulkuaan todistivat marmoripalatsit ja liekinmuotoiset kupolit.[11]
Valitut teokset
Valitut teokset. molemmat osat, Faust: J. W. v. Goethe; suom. Otto Manninen. Otava, 1965. (Sarja: Maailmankirjallisuuden mestariteoksia; II,8)
Valitut teokset. 2,, J. W. v. Goethe; Runoja, suom. Otto Manninen. Nuoren Wertherin kärsimykset; suom. Volter Kilpi. Iphigeneia Tauriissa; suom. Eino Leino; suomennoksen tarkastanut Otto Manninen. Torquato Tasso; suom. J. Siljo; suomennoksen tarkastanut Otto Manninen. Otava, 1965. (Sarja: Maailmankirjallisuuden mestariteoksia; II,9)
Valitut teokset. 3, Tarua ja totta, J. W. v. Goethe; suom. J. A. Hollo. Otava, 1965. (Sarja: Maailmankirjallisuuden mestariteoksia; II,10)
Remove ads
Kuvagalleria
Goethe Campagnassa, Johann Heinrich Wilhelm Tischbein 1787
Goethe huoneensa ikkunalla Roomassa, Johann Heinrich Wilhelm Tischbein 1787
Johann Wolfgang von Goethe italialaisen ystäväpiirinsä kanssa, Friedrich Buryn piirros n. 1787
J. W. von Goethen muotokuva, rinnassa Ranskan kunnialegioonan ritarikunnan komentajan risti (1818), kaulassa Itävallan Leopoldin ritarikunnan komentajaristi (1815), Heinrich Christoph Kolbe 1822
Goethe antaa sanelua työhuoneessaan kirjurilleen Johannille, Johann Joseph Schmeller 1834
.jpg)
.jpg)
_(1).jpg)
.jpg)
.jpg)
.jpg)
Goethe Campagnassa, Johann Heinrich Wilhelm Tischbein 1787
Goethe huoneensa ikkunalla Roomassa, Johann Heinrich Wilhelm Tischbein 1787
Johann Wolfgang von Goethe italialaisen ystäväpiirinsä kanssa, Friedrich Buryn piirros n. 1787
Johann Wolfgang von Goethe Ranskan Kunnialegioonan olkanauhan ja Venäjän Pyhän Annan ritarikunnan 1. luokan tähden kanssa. Gerhard von Kügelgen 1810
J. W. von Goethen muotokuva, rinnassa Ranskan kunnialegioonan ritarikunnan komentajan risti (1818), kaulassa Itävallan Leopoldin ritarikunnan komentajaristi (1815), Heinrich Christoph Kolbe 1822
Goethe antaa sanelua työhuoneessaan kirjurilleen Johannille, Johann Joseph Schmeller 1834
