The Clash

The Clash oli vuonna 1976 perustettu brittiläinen punkrock -yhtye, joka yhdisteli ennakkoluulottomasti monia musiikkityylejä poliittisesti kantaa ottaviin sanoituksiin. Sen tunnetuimpaan kokoonpanoon kuuluivat Joe Strummer ja Mick Jones kitaroissa ja lauluissa, Paul Simonon bassossa sekä Topper Headon rummuissa. 1970-luvun eläväisestä punk-skenestä noussut yhtye saavutti kansainvälistä mainetta erityisesti ikonisen London Calling -albuminsa myötä.^[1][2]

The Clash
The Clash esiintymässä Oslossa vuonna 1980
Tiedot
Toiminnassa	1976–1985
Tyylilaji	punkrock uusi aalto post punk
Kotipaikka	Lontoo, Englanti, Yhdistynyt kuningaskunta
Laulukieli	englanti
Entiset jäsenet	Joe Strummer, laulu, kitara Mick Jones, kitara, laulu Paul Simonon, bassokitara Topper Headon, rummut Terry Chimes, rummut (1976, 1977 ja 1982–1983) Keith Levine, kitara (1976) Rob Harper, rummut (1976–1977) Pete Howard, rummut (1983–1986) Nick Sheppard, kitara (1983–1986) Vince White, kitara (1983–1986)
Levy-yhtiö	CBS
Aiheesta muualla
Kotisivut
Infobox OKNimi-testi OK

The Clash tunnettiin poliittisesti kantaa ottavista sanoituksistaan, jotka käsittelivät muun muassa poliisiväkivaltaa ja rasismia. He yhdistelivät musiikissaan monia tyylejä, kuten reggaeta ja rockabillya, mikä erotti heidät monista aikalaisistaan. Sisäisistä ristiriidoista ja kokoonpanomuutoksista huolimatta yhtye saavutti merkittävää kaupallista menestystä; Combat Rock -albumista tuli heidän myydyin julkaisunsa.^[1]

The Clash hajosi lopullisesti vuonna 1986, mutta heidän perintönsä elää yhä vahvana. Yhtye otettiin Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 2003. The Clashin musiikillinen omaperäisyys ja yhteiskunnallinen tietoisuus ovat jättäneet pysyvän jäljen punkrockiin ja populaarimusiikkiin. ^[1]

Historia

Yhtyen perustaminen

Ennen The Clashin perustamista bändin tulevat jäsenet olivat aktiivisia eri puolilla Lontoon musiikkiskenessä. Joe Strummer, jonka oikea nimi oli John Graham Mellor, lauloi ja soitti komppikitaraa pub rock -yhtyeessä nimeltä The 101ers, jonka hän oli perustanut vuonna 1974. Mick Jones puolestaan soitti kitaraa protopunk-yhtyeessä London SS, joka harjoitteli suuren osan vuodesta 1975 mutta ei koskaan esiintynyt livenä ja äänitti vain yhden demon. Sex Pistolsin innoittamana Strummer ja Jones perustivat The Clash-punk-yhtyeen basisti Paul Simononin ja rumpali Terry Chimesin kanssa. Alkuaikoina yhtyeessä soitti kitaraa myös Keith Levene, joka erosi pian yhtyeestä ja päätyi myöhemmin Public Image Ltd - yhtyeen kitaristiksi.^[3]

The Clash esiintyi ensimmäisen kerran kesällä 1976, Sex Pistolsin lämmittelijänä Lontoossa. Keith Levene lähti yhtyeestä pian tämän jälkeen. The Clash palkkasi managerikseen Bernard Rhodesin, joka oli Sex Pistolsin managerin Malcolm McLarenin entinen liikekumppani. The Clash liittyi mukaan Sex Pistolsin pahamaineiselle Anarchy Tour -kiertueelle loppuvuodesta 1976. Vaikka kiertueella ehdittiin soittaa vain muutama keikka, se nosti The Clashin näkyvyyttä merkittävästi, ja helmikuussa 1977 bändi solmi levytyssopimuksen brittiläisen CBS:n kanssa.^[2]

Ensimmäinen albumi

Mick Jones

Esikoisalbumi äänitettiin kolmena viikonloppuna, ja heti sessioiden jälkeen rumpali Terry Chimes lähti yhtyeestä. Hänen tilalleen tuli Topper Headon.^[2] Keväällä julkaistiin The Clashin ensimmäinen single "White Riot," joka on aikaa myöten noussut punk-klassikoksi. Sitä seurasi debyyttialbumi The Clash, joka nousi Britannian listalla sijalle 12. Amerikkalainen CBS ei kuitenkaan pitänyt yhtyettä radiokelpoisena eikä julkaissut albumia Yhdysvalloissa. Siitä huolimatta levystä tuli yksi historian myydyimpiä tuontialbumeja Yhdysvalloissa.^[2]

Pian debyytin jälkeen The Clash lähti White Riot -kiertueelle, jossa lämppäreinä toimivat The Slits, The Jam ja Buzzcocks. Kiertueen huippukohta oli keikka Lontoon Rainbow Theatressa, jossa yleisö repi irti penkit salista. CBS julkaisi yhtyeen vastustuksesta huolimatta Remote Control -singlen ilman lupaa, minkä vastaiskuna The Clash äänitti "Complete Control" -kappaleen yhdessä reggae-legenda Lee "Scratch" Perryn kanssa.^[2] The Clash teki myös paljon yhteistyötä, kokonaan naisista koostuvan The Slits-yhtyeen kanssa. Tämä johtui osittain siitä, että The Slitsin rumpali Palmolive oli Joe Strummerin silloinen tyttöystävä. The Slitsin kitaristi Viv Albertine puolestaan seurusteli The Clashin kitaristin Mick Jonesin kanssa.^[4]

Give 'Em Enough Rope

Joe Strummer

Vuoden 1977 aikana yhtye alkoi osallistua sosiaaliseen aktivismiin, kuten rasismia ja äärioikeistoa vastustavaan Rock Against Racism -konserttiin pääesiintyjänä.^[2] Kesällä 1978 julkaistu single "(White Man) In Hammersmith Palais" osoitti bändin kasvavaa yhteiskunnallista tietoisuutta. Pian tämän jälkeen yhtye aloitti toisen albuminsa nauhoitukset tuottaja Sandy Pearlmanin kanssa. Pearlman toi levylle puhtaan mutta jykevän soundin, joka suunnattiin erityisesti Yhdysvaltain markkinoille. Vaikka albumi Give 'Em Enough Rope ei menestynyt siellä (sijoitus Billboardilla oli 128), Britanniassa se nousi listan kakkoseksi.^[2]

Alkuvuodesta 1979 The Clash lähti ensimmäiselle Amerikan-kiertueelleen nimellä Pearl Harbor '79 - kiertue. Kesällä julkaistiin The Cost of Living -EP, joka sisälsi muun muassa coverin "I Fought the Law". Uuden Amerikan-julkaisun myötä bändi palasi USA:n-kiertueelle, ja mukana oli Ian Dury and the Blockheadsista tuttu kosketinsoittaja Mickey Gallagher. Molemmilla kiertueilla lämppäreinä toimivat R&B-legendat kuten Bo Diddley, ja Screamin' Jay Hawkins, sekä The Cramps.^[2]

Paul Simonon

London Calling

The Clashin pääteoksena pidetään vuonna 1979 ilmestynyttä tupla-albumia London Calling, joka on usein äänestetty yhdeksi historian parhaista rocklevyistä^[5][6]. Guy Stevensin tuottama tupla-albumi London Calling oli musiikillisesti erittäin monipuolinen. Se sisälsi reggaeta, skata, funkia, kitarapoppia, rockabillyä ja punkrockia. Albumi julkaistiin yksöislevyn hinnalla ja se nousi Britannian listalla sijalle 9 ja Yhdysvalloissa sijalle 27, keväällä 1980.^[2]

Sandinista!

The Clash kiersi menestyksekkäästi Euroopassa ja Amerikassa vuoden 1980 alussa, ja samanaikaisesti julkaistiin Britanniassa bändistä kertova elokuva Rude Boy. Kesällä ilmestyi Alankomaissa julkaistu single "Bankrobber", jonka DJ Mikey Dread oli tuottanut. Kysynnän kasvaessa myös Britannian CBS joutui julkaisemaan sen. Pian tämän jälkeen The Clash matkusti New Yorkiin ja aloitti jännittyneet, itse tuottamansa nauhoitukset yhtyeen seuraavaa levyä varten.^[2]

Marraskuussa julkaistiin Yhdysvalloissa Black Market Clash -EP, joka koostui harvinaisuuksista. Joulukuussa ilmestyi massiivinen kolmoislevy Sandinista! sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa. Levy sai ristiriitaisen vastaanoton – amerikkalaiset kriitikot suhtautuivat siihen suopeammin kuin brittiläiset. Lisäksi bändin suosio kotimaassa alkoi hiipua: Sandinista! myi ensimmäisenä yhtyeen albumina enemmän Yhdysvalloissa kuin Britanniassa.^[2]

Combat Rock

Vuonna 1981 The Clash keskittyi lähinnä kiertueisiin ja lepoon. Vuoden lopussa he palasivat studioon tuottaja Glyn Johnsin kanssa, joka oli työskennellyt aiemmin mm. The Rolling Stonesin ja Led Zeppelinin kanssa. Topper Headon erosi pian nauhoitusten jälkeen – virallisesti poliittisten erimielisyyksien vuoksi, mutta myöhemmin selvisi, että syynä oli vakava huumeongelma. Headonin korvasi yhtyeen alkuperäinen rumpali Terry Chimes. Keväällä 1982 julkaistu Combat Rock nousi Britanniassa listakakkoseksi ja Yhdysvalloissa Top 10:een vuonna 1983, pitkälti Topper Headonin säveltämän singlen "Rock the Casbah" ansiosta. Albumi sisälsi myös rock-klassikoksi nousseen kappaleen ”Should I Stay or Should I Go”.^[2]

Yhtyeen hajoaminen

Vaikka The Clash oli kaupallisesti huipulla vuonna 1983, bändi alkoi hajota sisältäpäin. Chimes erotettiin keväällä, ja uudeksi rumpaliksi tuli Pete Howard (Cold Fish -yhtyeestä). Kesällä yhtye esiintyi U.S. Festivalilla Kaliforniassa – tämä jäi heidän viimeiseksi suureksi keikakseen. Syyskuussa Strummer ja Simonon erottivat yhtyeen perustajajäsenen Mick Jonesin, koska tämän koettiin etääntyneen yhtyeen alkuperäisestä ideasta. Jones perusti seuraavana vuonna Big Audio Dynamite -yhtyeen. The Clash palkkasi hänen tilalleen Vince Whiten ja Nick Sheppardin. Vuonna 1984 uusi kokoonpano kiersi Amerikkaa ja Eurooppaa, mutta yhtyeen kemia ja energia ei ollut enää entisensä. Uusi kokoonpano sai ristiriitaisen vastaanoton.^[2]

Joe Strummer

Marraskuussa 1985 julkaistiin The Clashin viimeinen albumi Cut the Crap. Monet pitävät sitä enemmän laulaja Joe Strummerin ja manageri Bernie Rhodesin projektina kuin todellisena The Clash -albumina. Albumia on pidetty yleisesti epäonnistuneena. Se sai myös kriitikoilta murska-arvostelut ja levy-yhtiö pettyi heikkoihin myyntilukuihin. Myöhemmin myös Strummer ja Simonon kritisoivat levyä julkisuudessa. Vuoden 1986 alussa Joe Strummer ja Paul Simonon päättivät hajottaa The Clashin lopullisesti.^[2]

Joe Strummer kuoli vuonna 2002 sydänkohtaukseen, mikä lopetti pitkään liikkuneet huhut The Clashin paluusta. Jäljelle jääneet jäsenet pysyivät musiikkialalla aktiivisina, julkaisten remasteroituja The Clash levyjä ja arkistomateriaalia.^[1]

The Clash esiintyi Ruisrockissa 4. elokuuta 1979.^[7]

Jäsenet

• Joe Strummer (syntyjään John Mellor), laulu ja kitara 1976–1986
• Paul Simonon, basso ja laulu 1976–1986
• Mick Jones, kitara ja laulu 1976–1983
• Keith Levene, kitara 1976 (ei mukana levyillä)
• Terry Chimes, rummut 1976, 1977 (ensimmäisellä levyllä nimellä Tory Crimes) ja 1982–1983
• Rob Harper, rummut 1976–1977 (ei mukana levyillä)
• Nicky ”Topper” Headon, rummut 1979–1982
• Pete Howard, rummut 1983–1986
• Nick Sheppard, kitara ja laulu 1983–1986
• Vince White, kitara 1983–1986

Diskografia

Studioalbumit

• The Clash (1977, Yhdysvalloissa julkaistu vuonna 1978)
• Give ’Em Enough Rope (1978)
• London Calling (1979, Yhdysvalloissa julkaistu vuonna 1980)
• Sandinista! (1980)
• Combat Rock (1982)
• Cut the Crap (1985)

EP:t

• The Cost of Living (1979)

Livealbumit

• From Here to Eternity: Live (1999, liveäänityksiä vuosilta 1978–1982)
• The Clash: Live At Shea Stadium (2008)

Kokoelma-albumit

• Black Market Clash (1980, singlejen B-puolikokoelma)
• The Story of the Clash (1988)
• Clash on Broadway (1991)
• The Singles (1991)
• The Essential Clash (2003)
• London Calling: 25th Anniversary Legacy Edition (2004)