Dominanttiseptimisointu
musiikissa septimisointu, jonka pohjasävelenä on sävellajin viides sävel From Wikipedia, the free encyclopedia
Remove ads
Dominanttiseptimisointu eli huippunelisointu on septimisointu eli nelisointu, jonka pohjasävelenä on duuri- tai mollisävellajin viides sävel, dominantti eli huippusävel. Sekä duurissa että harmonisessa mollissa dominanttiseptimisoinnun muodostavat pohjasävelen lisäksi suuri terssi, puhdas kvintti ja pieni septimi. Laajemmassa mielessä dominanttiseptimisointu on mikä tahansa rakenteeltaan vastaava sointu, jossa on suuri terssi, puhdas kvintti ja pieni septimi. Tällainen sointu voidaan käsittää duurikolmisoinnuksi, johon on lisätty septimi.
Dominanttiseptimisointu on tonaalisessa musiikissa vanhastaan tärkein kaikista septimisoinnuista ja samalla toonikan kolmisoinnun eli peruskolmisoinnun ohella sävellajin tärkein sointu. Se esiintyy länsimaisessa musiikissa lähes yhtä usein kuin dominantin kolmisointu.[1]
Populaarimusiikin sointumerkinnöissä dominanttiseptimisointu merkitään lisäämällä pohjasävelen nimen jälkeen yläindeksi "7".[2] Esimerkiksi G7 tarkoittaa C-duurin tai c-mollin dominanttiseptimisointua, jonka pohjasävel on G ja jossa sen lisäksi esiintyvät sävelet H, d, ja f. Sointuanalyysissä dominanttiseptimisoinnulle, jonka pohjasävelenä on sävellajin dominantti, käytetään merkintää V7.
Remove ads
Soinnun käännökset ja muunnelmia
Muiden sointujen tavoin dominanttiseptimisointukin esiintyy usein myös käännöksinä, jotka voidaan ajatella muodostettavan siirtämällä sen alimmat sävelet oktaavia korkeammalle. Tämän soinnun käännöksiä nimitetään myös sen mukaan, missä kohdassa sen alimmasta sävelestä luettuna esiintyy kaksi asteikon peräkkäistä säveltä. Niinpä sen ensimmäistä käännöstä (esimerkiksi H-D-F-G) sanotaan myös kvinttisekstisoinnuksi, toista käännöstä (D-F-G-H) terssikvarttisoinnuksi ja kolmatta käännöstä (F-G-H-D) sekuntisoinnuksi.[3]
Varsin usein jätetään dominanttiseptimisoinnusta sen kvintti pois, mikä ei oleellisesti muuta soinnun luonnetta.[3] Myös duurin tai mollin VII asteen sointu, joka on vähennetty kolmisointu, käsitetään usein eräänlaiseksi vaillinaiseksi dominanttiseptimisoinnuksi, vajaasoinnuksi josta pohjasävel on jätetty pois.[4]
Toisinaan dominanttiseptimisointuun lisätään vielä viides sävel, jolloin saadaan viisisointu, dominanttinoonisointu.lähde?
Remove ads
Luonne ja merkitys
Toisin kuin kolmisoinnut, dominanttiseptimisointu on luonteeltaan riitasointu eli dissonanssi. Siinä esiintyy dissonoiva intervalli toisaalta pohjasävelen ja septimin, toisaalta myös terssin ja septimin välillä; viimeksi mainittu intervalli on vähennetty kvintti, joka soinnun eräissä käännöksissä vastaa ylinouseva kvartti eli tritonus. Klassisen soinnutusopin mukaan tällaiset dissonoivat intervallit on purettava tiettyjen sääntöjen mukaan niin, että ne johtavat konsonoivaan sointuun.[3]
Sävellajin dominanttisoinnulle ominaista on sen dynaaminen, tonaalista ja harmonista jännitystä luova luonne. Se pyrkii purkautumaan toonikasointuun, joka sen sijaan on luonteeltaan staattinen ja pysäyttävä ja johon sävellykset ja niiden osat tyypillisesti päättyvätkin.[6] Dominanttiseptimisointu esiintyykin toonikasoinnun edellä myös kadensseissa.lähde?
Dominanttiseptimisoinnun terssi on sävellajin johtosävel, jolla on voimakas taipumus edetä perussäveleen eli toonikaan. Esimerkiksi C-duurin dominanttiseptimisointu on G7, jonka terssi, H, on C-duurin johtosävel. Myös soinnun septimillä on eräänlainen yläjohtosävelen luonne, sillä se johtaa sitä puoliaskelen verran alempana olevaan asteikon kolmanteen säveleen (edellä mainitussa soinnussa septimi on F, joka siis johtaa duuriasteikon kolmanteen säveleen, E:hen).[7] Tämä yhdessä sen kanssa, että jo dominanttikolmisoinnulla on pyrkimys purkautua toonikasointuun, on johtanut siihen, että dominanttiseptimisointu ja sitä seuraava toonikasointu yhdessä muodostavat luontevan lopukkeen, joka säännöllisesti esiintyy sävellyksen tai sen osan lopussa. Tämä alkuperäinen käyttötapa on toisaalta tehnyt mahdolliseksi harhauttaa kuulijaa harhalopukkeen avulla, jossa dominanttiseptimisointua seuraakin poikkeuksellisesti sävellajin kuudennen asteen sointu. Dominanttiseptimisointu voi esiintyä myös osana kvinttiympyrän mukaisesti etenevää sointukulkua (VI – II – V – I), jossa sitä edeltää supertoonikan sointu. Tämä on yleistä muun muassa jazzpianomusiikissa.lähde?
Rock- ja muussakin populaarimusiikissa sointukulku noudattaa usein niin sanottua blueskaavaa. Tällöin sävellajin V asteen sointu on lähes aina dominanttiseptimisointu, toisin sanoen duurikolmisointu, johon on lisätty pieni septimi, ja usein myös IV asteen sointuun lisätään pieni septimi, kun taas toonika- eli I asteen sointu on useimmiten pelkkä duurikolmisointu. Tyypillisiä esimerkkejä ovat Bill Haleyn "Rock Around the Clock" ja Chuck Berryn "Fanny Mae". Sitä vastoin esimerkiksi Chuck Berryn kappaleessa "Back in the U.S.A" ja Loggins and Messinan kappaleessa "Your Mama Don't Dance" toonikasointuunkin on lisätty pieni septimi.[8] Tämä olikin yleistä rockmusiikin ensimmäisten 15 vuoden aikana, mutta kuulostaa nykyisin jossakin määrin "retrospektiiviseltä". Muita esimerkkejä kappaleista, joissa toonikasointuun on lisätty pieni septimi, ovat Little Richardin "Lucille", Beatlesien "I Saw Her Standing There", Harry Nilssonin "Coconut", Jim Crocen "You Don't Mess Around With Jim" ja The Drifters -yhtyeen "On Broadway".[8] Chuck Berryn kappaleessa "Rock and Roll Music" esiintyy dominanttiseptimisoinnun kaltainen sointu sekä sävellajin I, IV että V asteen sointuna.[9]
Välidominanttisoinnut
Käyttämällä sävellajiin varsinaisesti kuulumattomia kromaattisia muunnesäveliä voidaan sävellajin muillekin kuin V asteelle muodostaa dominanttiseptimisoinnun kaltainen sointu, jota sanotaan välidominanttisoinnuksi.[10] Yleisin tällainen sointu on ns. dominantin dominantti (V7/V), sävellajin II asteen septimisointu, jossa terssi on korotettu.[11] Tämä sointu pyrkii purkautumaan sävellajin varsinaiselle dominanttisoinnulle samaan tapaan kuin dominanttisointu purkautuu toonikasoinnulle.[11]
Välidominanttisoinnun aikana soinnun pohjasävel saa ainakin hetkeksi ikään kuin dominantin ja sitä kvinttiä alempana oleva sävel toonikan luonteen.[11] Usein tämä sävelten luonteen vaihtuminen on aivan tilapäistä, mutta dominanttiseptimisoinnulla on suuri merkitys myös modulaatioissa eli sävellajin vaihdoksissa. Tällöin tätä sointua ei sen voimakkaan tonaalisen tehon vuoksi yleensä kuitenkaan käytetä vielä sävellajista toiseen siirryttäessä, vaan vasta siirtymisen jälkeen uuden sävellajin vakiinnuttamiseksi.[12]
Nämä dominanttiseptimisoinnun käyttötavat ovat klassiselta kaudelta saakka olleet erittäin yleisiä, ja soinnusta on kehitetty useita muunnelmia, kuten laajennettu (V/V/V) ja korvattu (♭V7/V) dominanttisointu.lähde?
Remove ads
Muita samankaltaisia sointuja
Ylinousevat sekstisoinnut
Dominanttiseptimisointu on enharmonisesti samanlainen kuin ylinouseva sekstisointu, jossa sen septimi on korvattu ylinousevalla sekstillä. Tällainen sointu tunnetaan nimellä saksalainen sekstisointu. Esimerkiksi sävelet G, H, D ja F tai Fis, Ais, Cis ja E muodostavat dominanttiseptimisoinnun, sävelet G, H, D ja Eis tai Ges, B, Des ja E sen sijaan saksalaisen sekstisoinnun.[13]
Saksalainen sekstisointu esiintyy yleensä vain sävellajin alennetun II tai VI asteen sointuna. Siinä kaikki muut sävelet paitsi terssi sekä mollissa VI asteen saksalaisen sekstisoinnun pohjasävel ovat sävellajin kannalta muunnesäveliä. Esiintyessään II asteen sointuna se purkautuu sävellajin toonikasointuun (esimerkiksi C-duurissa: Des-F-As-H => C-E-G-C ja c-mollissa: Des-F-As-H => C-Es-G-C), VI asteen sointuna esiintyessään dominanttikolmisointuun (esimerkiksi C-duurissa tai c-mollissa: As-C-Es-Fis => G-H-D-G).[14]
Jos myös soinnun kvintti korvataan sitä enharmonisesti vastaavalla kaksinkertaisesti ylinousevalla kvartilla, saadaan niin sanottu englantilainen sekstisointu (esimerkiksi Des-F-Gis-H).[14]
Harmoninen septimisointu
Harmoninen septimisointu on nelisointu, jossa sävelten taajuuksien suhteet ovat 4:5:6:7.ⓘ (ohje)[15] Tällaista sointua ei esiinny puhtaasti viritetyllä duuri- tai muulla diatonisella tai edes kromaattisella asteikolla, kuten ei yleensäkään sellaisia intervalleja, joissa taajuuksien suhteissa esiintyisi tekijänä luku 7. Sen sijaan tämän soinnun sävelet esiintyvät kyllä kahta oktaavia alemmaksi siirretyn pohjasävelen harmonisessa yläsävelsarjassa.lähde?
Dominanttiseptimisointu käsitetään usein eräänlaiseksi harmonisen septimisoinnun likiarvoksi. Tämä perustuu siihen, että puhtaasti viritetyllä asteikolla varsinaisen eli V asteen dominanttiseptimisoinnun sävelten taajuuksien suhde on 36:45:54:64, kun taas I asteen kolmisoinnulla, kun siihen on lisätty pieni septimi, vastaava suhde on 20:25:30:36.ⓘ (ohje),[16], ja molemma suhteet ovat varsin lähellä suhdetta 4:5:6:7 (lavennettuna 20:25:30:35 tai 36:45:54:63).lähde?
Harmonisessa septimisoinnussa esiintyvää välistä intervallia, jossa taajuuksien suhde on 4:7, nimitetään myös luonnonseptimiksi.[17] Sentteinä (oktaavin 1200:sosina eli puoliaskelen sadasosina) ilmaistuna harmoninen septimi on 968,8 c.[17]. Täten se sattuu suuruudeltaan tasavireisen suuren sekstin (900 c) ja pienen septimin (1000 c) väliin, mutta lähemmäksi jälkimmäistä. Jos tämän intervallin alempi sävel on C, sattuu siis ylempi sävel A:n ja B:n väliin, mutta selvästi lähemmäksi B:tä.lähde?
Remove ads
Historia
Renessanssiajan säveltäjät ajattelivat enemmänkin intervallien kuin sointujen käsittein. Aikakauden musiikissa dominanttiseptimisointu esiintyikin vain satunnaisesti. Sen sijaan 1600-luvulta alkaen siitä tuli uudemman musiikin varsinainen tunnusmerkki ja samalla tärkein sen kehitykseen vaikuttanut tekijä. [20] Monteverdin katsotaan yleensä käyttäneen sitä ensimmäisenä ilman valmistavaa sointua[21] Hän ja muut varhaiset barokkisäveltäjät alkoivat käyttää V7 -sointua osana johdantona funktionaaliseen harmoniaan. V7 -sointu oli jatkuvasti käytössä koko klassisen aikakauden, ja sitä käsiteltiin samaan tapaan kuin barokkiaikanakin. Romanttisella kaudella kehittyivät vähitellen vapaammat sävelkulut, jotka johtivat siihen, että jälkiromanttisena ja impressionistisena kautena dominanttiseptimisoinnun funktionaalinen käyttö alkoi hiipua, samaan aikaan kuin vielä selvemmin dissonoivat soinut yleistyivät, kun taas duuri- ja mollisointujen käyttö dominanttisointuina väheni. Lopulta suuressa osassa 1900-luvun taidemusiikkia V7 -sointua ei käytetty lainkaan. Sitä vastoin jazzissa ja populaarimusiikissa funktionaalista harmoniaa ja sen mukaisesti myös V7 -sointua käytetään edelleen.[18]
Sointukulut ja purkautuminen
Dominanttiseptimisointu purkautuu yleensä siten, että sen terssi ja kvintti eli sävellajin johtosävel ja supertoonika, purkautuvat toonikasävelelle, kun taas soinnun septimi eli sävellajin subdominantti purkautuu sävellajin kolmannelle sävelelle eli mediantille, joka on samalla toonikasoinnun terssi. Myös soinnun pohjasävel purkautuu yleensä bassossa esiintyessään sävellajin toonikasävelelle,[22][23][24] mutta muissa asemissa esiintyessään se pysyy yleensä ennallaan.lähde?
Remove ads
Eri sävellajien dominanttiseptimisoinnut
Seuraava taulukko osoittaa eri sävellajien dominanttiseptimisoinnut ja niiden sävelet. Muunnossävellajeilla eli duurilla ja mollilla, joilla on sama perussävel, on dominanttiseptimisoinnussa samat sävelet.lähde?
Sävelten nimistä ja sointumerkinnöistä on huomattava, että saksalaisessa nimistössä, jota Suomessakin vanhastaan käytetään, H merkitsee alentamatonta ja B sitä vastaavaa alennettua säveltä. Kitaran sointumerkinnöissä kuitenkin käytetään yleensä englantilaisen käytännön mukaista nimistöä, jolloin B merkitsee alentamatonta säveltä, joka Suomessa käytetyn saksalaisen nimistön mukaan on H. Tällöin alennetulle sävelelle, suomalaisittain B:lle, käytetään merkintää B♭. Tässä taulukossa on sävelten nimet esitetty sekä saksalaisen (suomalaisen) että (suluissa) englantilaisen, mutta sointumerkintä vain englantilaisen käytännön mukaisesti.lähde?
Remove ads
Lähteet
Aiheesta muualla
Wikiwand - on
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Remove ads