Julius II
paavi From Wikipedia, the free encyclopedia
Remove ads
Julius II, alk. Giuliano della Rovere; (5. joulukuuta 1443 Albisola, Genovan tasavalta – 21. helmikuuta 1513 Rooma, Kirkkovaltio) oli kardinaali vuosina 1471–1503 ja paavi 1. marraskuuta 1503 – 21. helmikuuta 1513.[1][2]
Hän oli paaveista merkittävin taiteen mesenaatti ja yksi aikansa vaikutusvaltaisimmista hallitsijoista. Vaikka Julius II johti sotilaallisia toimia italialaissotien aikana estääkseen Ranskan herruuden Italiassa, hänet tunnetaan erityisesti läheisestä ystävyydestään taiteilija Michelangelon kanssa ja muiden taiteilijoiden, kuten arkkitehti Donato Bramanten ja taidemaalari Rafaelin tukemisesta. Hän tilasi Michelangelon Mooses veistoksen sekä freskoja Sikstuksen kappeliin ja Rafaelilta freskoja Apostoliseen palatsiin.[2]
Remove ads
Suku ja koulutus
Giuliano della Roveren vanhemmat olivat savonalainen köyhtynyt[3] aatelismies Raffaello della Rovere ja kreikkalaista alkuperää oleva Teodora di Giovanni Manirola. Hänen veljensä Giovanni avioitui Montefeltron herttua Federigon tyttären ja perijättären kanssa, heistä polveutuivat Urbinon herttuat.[2]
Hän sai koulutuksensa fransiskaanien ylläpitämässä oppilaitoksessa ja meni vuonna 1468 Perugian yliopistoon opiskelemaan lakitiedettä.[3] Hän liittyi fransiskaanien konventuaaliveljeskuntaan vuonna 1468 ja vuonna 1471 hänet valittiin Carpentrasin piispaksi Ranskassa pian sen jälkeen, kun hänen setänsä oli valittu paavi Sixtus IV:ksi.[2]
Hänen setänsä oli paavi Sixtus IV:n (1471–1484) ja hänen vaikutusvaltansa kasvoi tämän ansiosta. Vuonna 1471 setä nimitti hänet kardinaaliksi ja vuonna 1480 paavin legaatiksi eli lähettilääksi Ranskan hoviin.[2]
Remove ads
Kardinaali
Kardinaalina Giuliano osoitti kaikkia häikäilemättömän renessanssiruhtinaan ahneuden ja turmeluksen ominaisuuksia. Paavi Sixtus IV lahjoitti hänelle kuusi piispanvirkaa Ranskassa ja kolme Italiassa kuten Grottaferratan luostari (1472), Bolognan (1483–1502) ja Vercellin (1502–1503) hiippakunnat, Avignonin arkkipiispakunta (1474–1503) sekä Sabinan (1479–1483) ja Ostian (1483–1503) kardinaalien istuimet sekä runsaasti rikkaita luostareita ja edunvalvontavirkoja.[2][3] Kardinaalista, jolla ei ollut minkäänlaista kiinnostusta hengellisiin harrastuksiin, tuli huomattava taiteen suojelija. Hänet on kuvattu suojattiensa eli veljensä ja serkkujensa sekä humanisti Bartolomeo Sacchin kanssa Melozzo da Forlìn vuonna 1477 maalaamassa Sixtus IV:tä esittävässä "Nomina di Bartolomeo Sacchi "Il Platina" come Prefetto della Biblioteca Vaticana" freskossa.[2]
Sixtus IV:n kuoltua kardinaali Giulianon ehdokas, heikko Innocentius VIII, valittiin paaviksi lahjonnan avulla, hänen hallintokautensa kesti vain kuukauden.[2] Hän tilasi Sixtus IV:lle kuvanveistäjä Antonio del Pollaiuololta pronssisen hautamuistomerkin, joka on Pietarinkirkon luolassa.[2]
,_detail.jpg)
Kun Rodrigo Borgia, joka valittiin ostetuilla äänillä paavi Aleksanteri VI:ksi vuonna 1492, suunnitteli Giulianon salamurhaa, Giuliano pakeni vuonna 1494 Ranskan Kaarle VIII:n hoviin. Hän seurasi Ranskan kuningasta tämän sotaretkellä Napolin kuningaskuntaa vastaan toivoen, että Kaarle myös syrjäyttäisi Aleksanteri VI:n. Seurattuaan Kaarlea hänen vetäytyessään pakotettuna Ranskaan Giuliano osallistui Ludvig XII:n hyökkäykseen Italiaan vuonna 1502. Aleksanteri VI yritti kahdesti ottaa hänet kiinni. Borgia-paavin kuoltua vuonna 1503 Giuliano palasi Roomaan oltuaan kymmenen vuotta maanpaossa.[2]
Remove ads
Jälkeläiset ja perintö
Kardinaalina Julius II:lle syntyi ainakin yksi avioton tytär, Felice della Rovere (n. 1483–1536) suhteesta Lucrezia Normannin kanssa, joka oli paavillisen hovin hovimestari Bernardino De Cupisin vaimo. Hän teki neljästä Della Roveren sukunsa jäsenestä kardinaaleja, joista vain yksi saavutti merkittävän aseman.[2]
Paavi
Pius III:n alle kuukauden kestäneen paaviuden jälkeen hänet valittiin simonian eli lahjonnan runsaan tuen avulla paavi Julius II:ksi lokakuussa 1503.[2] Toisen lähteen mukaan hän pääsi Pius III:n kuoltua sopimukseen paavi Aleksanteri VI:n pojan, Cesare Borgian kanssa ja hänet valittiin yksimielisesti paaviksi 31. lokakuuta 1503.[4] Heti valintansa jälkeen hän määräsi, että kaikki tulevat simoniittiset paavinvaalit olisivat mitättömiä ja rangaistavia.[2]
Julius II toimi tarmokkaasti paavin maallisen vallan lisäämiseksi. Hän oli vuorotellen liitossa ja sodassa Ranskan, Pyhän roomalais-saksalaisen keisarikunnan ja Venetsian tasavallan kanssa. Vuonna 1505 Julius II perusti sveitsiläiskaartin paavin turvaksi.
Päättäväisenä palauttamaan Kirkkovaltion vallan hän kääntyi ensin Borgiaa, Perugian Gian Paolo Baglionia ja Bolognan Giovanni Bentivogliota vastaan. Saatuaan työnsä ensimmäisen osan vuonna 1507 päätökseen hän kääntyi Venetsian tasavaltaa vastaan ja valtasi takaisin Riminin ja Faenzan. Liityttyään vuonna 1508 Cambrain liittoon Ranskan Ludvig XII:n, keisari Maksimilian I:n ja Aragonian Ferdinand II Katolilaisen kanssa hän ymmärsi, että Ranskan valta oli suurin vaara, ja pääsi sopimukseen Venetsian kanssa vuonna 1510 purkamalla valtiolle asetetun anateeman ja julisti henkilökohtaisesti sodan Ranskan liittolaiselle Ferraran herttua Alfonso I d'Estelle.[4]
Miehitettyään Modenan ja valloitettuaan Mirandolan hän kutsui koolle ekumeenisen viidennen Lateraanikonsiilin tuokokuussa 1512 vastatoimena Ranskan kuningas Ludvig XII:n ja keisari Maksimilian I:n marraskuussa 1511 koolle kutsumaa Pisan kirkolliskokousta vastaan ja solmi Venetsian ja Espanjan kanssa La Lega Santan (Pyhä liitto), johon myöhemmin liittyivät Englannin kuningas Henrik VIII, Kastilian kuningaskunta ja itse keisari Maksimilian. Pisan kiistanalainen kirkolliskokous, joka siirrettiin Milanoon, julisti Julius II:n syrjäytetyksi 21. huhtikuuta 1512. Verisessä Ravennan taistelussa huhtikuussa 1512 Ranskan joukot voittivat ja suuntasivat kohti Milanoa, mutta tietäessään Maksimilian I:n keisarillisen armeijan lähestyvän Sveitsistä, heidän oli pakko vetäytyä komentaja Gaston de Foix-Nemours'n seuraaja Jacques de La Palicen johdolla ensin Lombardiaan ja sitten Alppien ylitse. La Lega Santa eli pystyi järjestelemään Italian uudelleen mahtisukujen kesken ja juhlimaan Mantovan kongressia elokuussa 1512, mikä merkitsi Espanjan vallan voimistumista Italiassa.[4]
Hän sai kutsumanimen Il Papa terrible eli "kauhea paavi". Paavi Juliuksella oli poikkeuksellisen kiivas luonne, hän menetti usein itsehillintänsä ja saattoi olla töykeä ja usein jopa rahvaanomainen käytöksessään. Ahneudestaan ja korruptoituneisuudestaan huolimatta hän ei ollut alhaisen kostonhimoinen ja hän halveksi ilmiantajia ja imartelijoita; kukaan ei pystynyt vaikuttamaan hänen päätöksiinsä. Hän näki ja etsi suuruutta kaikkialta ympäriltään. Häneltä puuttui nöyristelevä ja sulava käytös. Hänen virheensä johtuivat hänen hellittämättömästä avoimuudestaan ja hillittömästä luonteestaan. Häntä kutsuttiin kauheaksi, mikä viittaa siihen, että häntä pidettiin ylevänä, jopa yli-inhimillisenä.[2] Hänen energinen ja "kauhea" luonteensa, kuten hänen aikalaisensa sitä kutsuivat, oli maalliselle ruhtinaalle ominaista. Koko hänen pontifikaattinsa oli valtava yritys vahvistaa Kirkkovaltion valtaa poliittisesti.[4]
Julius II kuoli pitkään, todennäköisesti kuppaa eli syfilistä[5] sairastettuaan 69-vuotiaana kovaan kuumeeseen Roomassa helmikuussa 1513.[2] Michelangelo veisti hänen hautamuistomerkkinsä San Pietro in Vincolin kirkkoon. Julius II on kuitenkin haudattu Pietarinkirkon[6][2] luolaan setänsä paavi Sixtus IV:n lähelle.[2]
Remove ads
Taidemesenaatti
Julius II suosi renessanssisivistystä ja oli huomattava taiteen mesenaatti. Hän käynnisti Rooman Pietarinkirkon rakennustyöt ja palkkasi Michelangelon maalaamaan Sikstuksen kappelin kattoholvien freskot sekä Rafaelin maalaamaan freskoja paavin Apostoliseen palatsiin.[2] Julius II:n mukaan on nimetty Rooman katu Via Giulia.
Lukemattomien italialaisten kirkkojen joukossa, jotka hyötyivät hänen taiteen edistämisestään, oli Rooman Santa Maria del Popolo, johon hän tilasi kuvanveistäjä Andrea Sansovinolta hautamuistomerkin useille kardinaaleille ja taidemaalari Pinturicchiolta apsiksen freskot. Donato Bramantesta tuli Juliuksen linnoitusten arkkitehti Latiumissa, Belvedere-hovin kahden gallerian ja muiden Vatikaanin rakennusten arkkitehti. Noin vuonna 1503 paavi sai ajatuksen uuden Pyhän Pietarin basilikan rakentamisesta, jonka ensimmäisen pienoismallin Bramante loi. Sen peruskivi muurattiin 18. huhtikuuta 1506.[2]
Paavi Juliuksen ja Michelangelon vuonna 1506 alkanut ystävyys kesti toistuvista paineista huolimatta, joita kaksi liian samankaltaista persoonallisuutta aiheutti ystävyyssuhteessa. Heidän suhteensa oli niin läheinen, että paavista tuli itse asiassa Michelangelon henkinen yhteistyökumppani. Juliuksen hautamonumentin vuonna 1505 suunnitelluista yli 40 suurikokoisesta veistoksesta vain Mooses veistos Rooman Santa Pietro in Vincolin kirkossa valmistui vuonna 1513. Vuonna 1508 Julius II suostutteli Michelangelon aloittamaan freskojen maalaamisen Sikstuksen kappelin kattoon, jotka paljastettiin lokakuussa 1512. Freskot, jotka edustavat länsimaisen maalaustaiteen huipentumaa, olivat muodoltaan ja idealtaan Michelangelon ja paavin taiteellisen symbioosin tuotetta.[2]
Vuoteen 1509 mennessä taidemaalari Rafael oli aloittanut paaville suunnatut mestariteoksensa, Apostolisen palatsin kolmen huoneen freskot. Hengelliset viittaukset Julius II:n henkilöön ja hallituskauteen ovat ilmeisiä yhdessä huoneista (Stanza della Segnatura), jossa maallinen ja taivaallinen viisaus kohtaavat freskoissa Ateenan koulu ja Väittely pyhästä sakramentista, kun taas luovuuden kauneus on edustettuna Parnassoksessa. Toisen huoneen (Stanza di Eliodoro), jota voitaisiin kutsua paavin transsendentaaliseksi ”poliittiseksi” elämäkerraksi, teema on vielä henkilökohtaisempi. Seleukos IV Filopatorin murhaaja, ministeri Heliodoroksen karkottaminen temppelistä symboloi ranskalaisten karkottamista ja kaikkien kirkon vihollisten alistamista, ja Julius II on kuvattu todistamassa tapahtumaa kannettavalta valtaistuimeltaan. Tähän läheisesti liittyy pyhän Pietarin vapauttaminen, jossa valo ja pimeys symboloivat pontifikaatin historiallisia tapahtumia. Huoneen kolmas suuri fresko, Bolsenan messu, esittää paavin polvistumassa Orvieton katedraalissa kunnioittamassa Bolsenan corporalea eli ehtoollisliinaa.[2]
Näiden freskomuotokuvien lisäksi Firenzen Uffizin galleriassa on Rafaelin maalaama muotokuva Julius II:sta, eräs muotokuvamaalauksen mestariteoksista. Siinä paavi ei näy Michelangelon kuvaamana voitokkaana Mooseksena, joka hyppää jaloilleen; vaan alistuneena, mietteliäänä vanhana miehenä seikkailunhaluisen ja taisteluiden täyttämän elämänsä lopussa. Michelangelon liitupiirros paavista Uffizin galleriassa on laadultaan lähes samantasoinen.[2]
Remove ads
Lähteet
Aiheesta muualla
Wikiwand - on
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Remove ads