Kirjonta

Kirjonta on monien kansojen piirissä perinteisesti harrastettu käsityö, jossa kangas tai muu aines on koristeltu erilaisin sen päälle langoilla muodostetuin kuvioin. Langan lisäksi kirjontatyöhön voidaan liittää esimerkiksi helmiä ja paljetteja. Kirjontaan on monenlaisia menetelmiä, ja siinä käytetään useita erilaisia pistoja. Yksinkertaisimpia ja laajimmille levinneitä ovat ristipistotyöt, joihin myydään valmiita tarvikepaketteja. Kirjontaa voidaan tehdä myös ompelukoneella. Ompelukoneella tehtyä kirjontaa kutsutaan konekirjonnaksi.

Kultalangalla kirjottu viitta.

Afroditeä kuvaava kirjontatyö.

Historia

Kirjonnan alkuperästä ei ole tarkkaa tietoa. Esimerkkejä kirjonnan harrastamisesta löytyy muun muassa antiikin Egyptistä, rautakauden Pohjois-Euroopasta ja Song-dynastian ajan Kiinasta. Muinaisessa Egyptissä kirjottiin faaraoiden tunikoita. Perusta on löytynyt merkkejä esikolumbiaanisten intiaanikultturien ajalta 2500 vuoden takaa viittoja, jotka on kirjottu villalangalla.^[1]

Kirjotut vaatteet ja muut tekstiilit ovat olleet korkean aseman merkkejä eri kulttuureissa, kuten antiikin Persiassa, Intiassa, Bysantissa ja barokkiaikakauden Euroopassa. Keskiajalla kirjonnalla koristettiin paljon kirkkotekstiilejä, mutta myös vaatteita ja kenkiä, joissa saatettiin käyttää vaakunoiden värejä ja malleja. Kirjontaa harjoitettiin esimerkiksi luostareissa.

Suomen rannikkoseudulle kirjontatekniikat ovat saapuneet todennäköisesti Ruotsista, kun taas Itä-Suomessa kirjonta on ottanut vaikutteita Venäjältä.

Kirjontatyylit

Valkokirjonnassa kirjotaan nimensä mukaisesti valkoisella langalla valkoiselle kankaalle. Nykyisiin valkokirjontatapoihin on vaikuttanut italialainen 1500-luvulla vaikutanut reticella tekniikka. Saksassa käytössä olleessa Dresdeninkirjonnassa käytettiin varjo-ompelua ja pohjaompelua ja pistoina käytettiin pykä-, laaka- ja ketjupistoja. Sveitsissä Appenzellissä kehittyi 1700-1800-luvuilla valkokirjontatekniikka, jossa käytettiin korkoompelua. Leikekirjonnassa, joka on valkokirjonnan yksi muoto, pohjakangas leikataan pois kirjottujen kuvioiden välistä. Valkokirjonta ja leikekirjonta olivat Suomessa yleisesti käytössä 1800-luvulla.^[2]

Leike- ja valkokirjonta on jaettu eri tyyliensä mukaan englantilaiseen ja ranskalaiseen kirjontaan. Englantilaisessa kirjonnassa suosittiin erilaisia kukka- ja lehtiaiheita, joiden reiät saattoivat olla todella suuria. Leikekirjontaan yhdistettiin usein vielä korko-ompeleita sekä punosreikärivejä. Ranskalaisessa kirjonnassa kuviot muodostuvat suureksi osaksi korko-ompelusta. Ranskalaisella kirjonnalla on tehty paljon nimikointeja.

Kirjonnassa voidaan käyttää myös erilaisia materiaaleja. Tyllikirjonnassa kuviot muodostuvat tyllisilmiin pujotettavasta langasta. Tavallisin tyllikirjontatapa on tyllipujotus, jossa kuviot ovat usein geometrisia ja syntyvät etupistoin. Tyllikirjontaa käytetään kansallispukujen tykkimyssyissä.^[3] Helmikirjonnassa lankaan pujotetut helmet muodostavat kirjontakuvion langan sijasta. Helmikirjontaa voidaan käyttää esimerkiksi iltalaukuissa. Helmikirjontaan käytetään helmilankaa.^[4]

Kirjonta Suomessa

Suomessa erityisesti karjalan murrealueella on harrastettu taidokasta Karjalan kirjontaa. Karjalaisten käsitöistä kuuluisimpia olivat taidokkaasti kirjotut käspaikka-pyyheliinat. Karjalaisissa kansallispuvuissa on usein käytetty taidokasta kirjontaa. Kuuluisin, arvokkain ja työläin niistä on Tuuterin puku.

Myös saamelaisten kansallispuvut on taidokkaasti kirjottu.