Alkujakso

Alkujakso (engl. Initial Period) on Andien kronologian toinen vaihe noin vuosina 1800–900 eaa. Se seuraa esikeraamista kautta ja edeltää varhaista horisonttia.

Alkujakson tunnuspiirteitä ovat keramiikka, maatalous, karjankasvatus ja niisien avulla kutominen. Väestö keskittyi maata viljeleviin kyliin ja alkoi rakentaa suuria hallinnollis-seremoniallisia keskuksia. Andien ja Tyynenmeren väliin jäävällä aavikolla asutuksen painopiste siirtyi rannikon kalastajakylistä sisämaahan, jonka viljely perustui kastelukanavien rakentamiseen. Keski-Andien ylätasangolla väkiluku oli rannikkoa suurempi mutta väentiheys pienempi.

Alkujakson aineellinen kulttuuri oli hajanainen. Esiintyi useita paikallisia kulttuureja, eikä keskitettyjä valtioita vielä ollut olemassa. Suurin osa ihmisistä asui perhe- ja sukukunnittain järjestäytyneissä kylissä, joissa vastuutehtävät kiersivät yhteisön jäseneltä toiselle. Monumenttirakentamisen edellyttämä työvoiman mobilisointi perustui uskontoon, ja suurimpiin keskuksiin kokoontui väkeä laajalta alueelta. Yhteiskunta vaikuttaisi olleen melko tasa-arvoinen, mutta joissakin keskuksissa on viitteitä perinnöllisen ylimystön ja ammattimaisen papiston synnystä.

Määritelmä ja ajoitus

Andien kronologian varhaisinta kautta kutsutaan esikeraamiseksi. Se alkoi Andien asuttamisesta yli 10 000 vuotta sitten ja jatkui poltettujen saviesineiden käyttöönottoon saakka.^[1] Sitä seurasi keraaminen alkujakso noin 1800–900 eaa. Alkujakson määritelmällisiä piirteitä ovat keramiikan omaksuminen, maatalous ja karjankasvatus sekä asutuksen painopisteen siirtymä rannikolta sisämaahan jokien varsille.^[2] Samalla syntyivät Andien sivilisaation tunnusomaiset piirteet.^[3]

Alkujakson nimeä käytti yhdysvaltalainen arkeologi John H. Rowe. Perulainen Luis G. Lumbreras nimittää ajanjaksoa varhaiseksi muotoutumisvaiheeksi.^[4] Timothy Darvill toisaalta kirjoittaa alkujakson olleen ”kulttuurisen epäyhtenäisyyden aikaa, joka edelsi muotoutumisvaihetta”.^[2] Muotoutumisvaiheen käsite on käytössä varsinkin Titicacan alueen varhaisten maanviljelyskulttuurien arkeologiassa. Perun pohjoisosissa alkuvaiheen käsite on yleisempi.^[3] Andien muotoutumisvaihe voidaan edelleen jakaa alempaan, keskiseen ja ylempään formatiiviseen kauteen. Alempi kausi vastaa ajallisesti alkujaksoa.^[5]

Andien alueen varhaisin tunnettu keramiikka on Pohjois-Kolumbian San Jacintosta, jonka löydöt on radiohiiliajoitettu noin vuosiin 4000–3600 eaa. Ecuadorin Valdiviassa keramiikkaa esiintyi noin 3600 eaa. Perun vanhin keramiikka on löydetty Huaca Prietasta ja ajoitettu noin vuoteen 2400 eaa. Yleiseen käyttöön keramiikka tuli Keski-Andeilla noin 2000–1800 eaa. Ei tiedetä, keksittiinkö keramiikka Andeilla itsenäisesti vai omaksuttiinko se Amazonin alueen kansoilta. Keramiikka yleistyi Andeilla huomattavasti Lähi-idän maanviljelyskulttuureja hitaammin. Vesiastioina käytettiin aluksi pullokurpitsaa ja kuivamuonan säilytyksessä kangassäkkejä ja punottuja koreja. Niihin verrattuna keramiikan etuna oli parempi säilyminen ja mahdollisuus keittää ruokaa.^[6]

Lumbreras piti kulttuurikehityksen tärkeimpänä mittarina maanviljelyä.^[4] Andeilla esiintyi pienimuotoista maataloutta jo tuhansia vuosia ennen keraamista kautta.^[7] Rannikkotasangon tärkeimmät esikolumbiaaniset viljelykasvit olivat keraamisen kauden alussa jo hyvin tunnettuja ja päivittäisessä käytössä. Ainoa poikkeus oli maissi, joka levisi vasta alkujaksolla.^[4] Pohjois-Perussa laajamittainen maatalous alkoi vuoteen 1800 eaa. mennessä ja Titicacan altaassa vuoden 1600 eaa. jälkeen.^[3] Pohjois-Chilen Chinchorro-kulttuuri omaksui kasteluviljelyn, keramiikan ja kankaiden valmistuksen noin 1200 eaa. Se sai vaikutteita sekä pohjoisrannikolta että Titicacan kulttuurilta.^[8] Atacaman autiomaahan maatalous levisi vasta viimeisellä vuosisadalla eaa.^[9]

Yhteiskunta

Väestö

Maatalouden ylijäämä mahdollisti voimakkaan väestönkasvun, jonka rajat asetti veden ja viljelymaan riittävyys. Kuivuuskausien vuoksi väkiluku ei kuitenkaan kasvanut tasaisesti.^[10] Maatalouden levitessä väestö asettui pysyviin keskuksiin ja toteutti yhä kunnianhimoisempia rakennushankkeita.^[4] Esikeraamisen kauden lopulla vuoden 3000 eaa. tienoilla oli jo syntynyt kaupunkimaisia uskonnollisia keskuksia, joissa esiintyi sosiaalista eriytymistä ja joita voidaan pitää varhaisina kaupunkivaltioina.^[11] Alkujaksolla asutuskeskuksia oli entistä tiheämmässä ja ne olivat entistä suurempia.^[5] Casman laakson uskonnollinen keskus Sechín Alto kasvoi alkujaksolla yli 200 hehtaarin laajuiseksi.^[11]

Rannikkotasangon väestö jakautui alkujaksolla kahteen ryhmään. Vijelijäväestö siirtyi sisämaahan, missä peltojen kastelu oli helpompaa. Rannikon välittömään tuntumaan jäi merestä elantonsa saaneita kalastajia. Kalastuksen etuna oli, että sitä voitiin harjoittaa ympäri vuoden eikä se kärsinyt kuivuudesta.^[10] Vähitellen maatalous lisäsi suhteellista merkitystään.^[4] Vuoriston väkiluku oli rannikkoa suurempi mutta väentiheys alhaisempi. Laaksoissa viljeltiin maata, ja korkealla vuoristossa laidunnettiin laamaa ja alpakkaa.^[12] Titicacajärven aaltaassa ruokavaliota täydensivät kalastus ja muu järvestä saatu ravinto.^[8]

Nykyisen Perun alue oli kokonaisuudessaan asutettu vuoteen 1000 eaa. mennessä.^[13] Rannikkoaavikon eteläisimmissä osissa metsästys ja keräily pysyivät ainoina elinkeinoina. Pysyvää asutusta tai suuria rakennushankkeita ei vielä alkujaksolla esiintynyt.^[4]

Poliittiset järjestelmät

Aseistautunutta soturihahmoa esittävä korkokuva Cerro Sechínissä.

Andien ja Tyynenmeren välinen aavikko on Amerikan kuivin, mutta suurilla rakennustöillä se saatiin viljelykäyttöön. Alle 5 % aavikosta on viljeltävissä niin pienin ponnistuksin, että hankkeeseen kykenisi jopa yksittäinen ihminen. Aluksi kanavia ehkä rakensivatkin sekä yksilöt että suuremmat ryhmät. Isojen kanavien edellyttämät suuret työvoiman keskitykset kannustivat väestön järjestäytymiseen ja monimutkaisen yhteiskunnan syntyyn. Helposti hyödynnettävän viljelysmaan huvetessa yksityisyrittäjyys muuttui lähes mahdottomaksi.^[10]

Rannikon viljelijäväestö oli todennäköisesti jakautunut itsenäisiin yhteisöihin, joista kukin sai elantonsa yhden kastelukanavan ylläpitämästä viljelysmaasta. Myös sateisilla vuoristoalueilla yhteisöt olivat omavaraisia ja -valtaisia. Monet asutuskeskukset pysyivät samalla paikalla satojen vuosien ajan. Yhteisöt kasvoivat suuriksi ja niiden käytössä oli paljon työvoimaa, sillä työvoimaa ja hyödykkeitä verottavia keskitettyjä valtioita ei vielä ollut. Useimmat yhteisöt rakensivat hallinnollis-uskonnollisia keskuksia, joista osa kasvoi monumentaalisiin mittoihin.^[10] Suurimpien keskusten rakentamiseen ja ylläpitoon tarvittiin enemmän työvoimaa kuin niiden välittömässä läheisyydessä asui, joten niiden uskonnollisen vaikutusvallan on täytynyt ulottua ympäröiviin jokilaaksoihin.^[14]

Varhaiset viljelijäyhteisöt olivat todennäköisesti järjestäytyneet perhe- ja sukukunnittain. Virka-asemat ja vastuutehtävät todennäköisesti kiersivät mieheltä toiselle (engl. cargo system).^[10] Vastaava järjestelmä oli yhä käytössä, kun espanjalaiset saapuivat Andeille 1500-luvun alussa.^[15] Viljelysmaa oli todennäköisesti sukukunnan yhteisomistuksessa, eikä yksilöllä ollut paljoakaan sananvaltaa omaan työhönsä.^[10]

Alkujakson yhteiskunta tunnetaan huonosti, sillä aikakauden hautoja ja asumuksia on tutkittu hyvin vähän. Perinnöllisten valta-asemien merkitys todennäköisesti kasvoi, kun siirryttiin rajallisen viljelysmaan hyödyntämiseen perustuneeseen elämäntapaan. La Galgadan haudoista on löydetty viitteitä etuoikeutetun yläluokan olemassaolosta. Muualla hautajaiskäytännöt vaikuttaisivat olleen koruttomia ja suhteellisen tasa-arvoisia. Casmassa osa asumuksista oli muita ylellisempiä, mutta muualta ei ole löydetty vastaavia stratifikaation merkkejä. Vaurautta ja taidetta näyttäisi kasaantuneen lähinnä temppeleihin.^[10]

Yhteisöjen rinnakkaiselo näyttäisi olleen melko rauhanomaista. Cerro Sechínin kivireliefeihin on kuitenkin kuvattu piikikkäin asein varustautuneita hahmoja ja silvottuja ruumiita. Myöhemmin aseet ehkä kehittyivät valtaa edustaviksi valtikoiksi.^[14]

Uskomukset

Hallinnon ja työvoiman mobilisoinnin oletetaan perustuneen uskontoon.^[10] Elinkeinojen muutos heijastui ideologiaan ja uskomuksiin. Pachamaman laajalle levinnyt palvonta liittyi oletettavasti ihmisten kasvavaan riippuvuuteen maanviljelyksestä. Sateen ja pintavalunnan epävarmuus lisäsi kunnioitusta korkeita vuorenhuippuja eli apuja kohtaan.^[3]

Linnunrataa (Mayu) ja muita taivaankappaleita tarkkailtiin, mistä oli apua maatalouden ja karjanhoidon ajoittamisessa. Uskonnonharjoitukselle tärkeitä tasannekumpuja ja huacoja rakennettiin entistä vilkkaammin, ja ylängöille syntyi seremoniallisen elämän keskuksia. Rannikon jokilaaksoihin rakennettiin enemmän kumpuja kuin koskaan aiemmin tai myöhemmin.^[3] Temppeliarkkitehtuurin perusteella eri jumalhahmoja oli paljon ja uskomukset vaihtelivat alueellisesti.^[16] Wichqanan seremoniakeskuksesta Ayacuchon alueelta on löydetty irti leikattuja naisten kalloja.^[17]

Hallinto ja uskonnonharjoitus perustui suuriin temppelikeskuksiin. Niiden koko vaihteli, ja samassa pyhässä paikassa saattoi toimia useita eri kultteja. Kotoshin uskonnolliseen perinteeseen ei todennäköisesti liittynyt vallan keskittymistä tai hierarkkista organisaatiota, vaikka sillä olikin vakiintuneita uskomusjärjestelmiä ja sen piirissä toimi erikoistuneita uskonnonharjoittajia. Suurimmissa temppelikeskuksissa, joissa oli U-kirjaimen muotoinen rakennuskompleksi, luultavasti toimi järjestäytynyt papisto.^[14]

Sään ja vuodenkierron tarkkailu

Andien ilmasto on epävakaa ja altis sekä kuivuuskausille että rankkasateille. Länsirannikolla vedestä oli usein pulaa. Andien itärinteillä Amazonin altaan pohjukassa sadetta oli viljelyn kannalta liikaakin. Sään ennustamista vaikeutti se, ettei Andeilla ole selkeää vuodenaikojen vaihtelua. Kesien ja talvien kesto ja sääolot vaihtelevat vuodesta toiseen. Alkujaksolla tunnistettiin tähtitaivaan ilmiöiden, kesä- ja talvipäivänseisausten, syys- ja kevätpäiväntasausten sekä sääolojen vaihtelun välinen yhteys. Näin syntyivät Andien ensimmäiset kalenterijärjestelmät.^[13]

Samoin ymmärrettiin sateen syntyvän merellä. Kuivia ja kosteita kausia ennakoitiin tarkkailemalla meressä elävien kasvi- ja eläinlajien lisääntymistä tai poissaoloa. Jos kuivalle etelärannikolle ilmestyi alueella epätavallisia kaloja ja äyriäisiä, tiedettiin sen enteilevän rankkasateita. Syynä on El Niño, joka tuo Perun rannikolle päiväntasaajan lämmintä vettä nostaen Tyynenmeren lämpötilaa ja houkutellen paikalle lämpimiin vesiin tottuneita lajeja, joista sään ennustamisen kannalta merkittävimpiä olivat Spondylus princeps -simpukka (perulaisittain mullu) ja Strombus galeatus -kotilo (pututu). Havainnoista pidettiin kirjaa seremoniakeskuksissa, ja niistä oli suuri apu maatalouden suunnittelussa.^[13]

Elämäntapa

Maatalous

Intensiivinen maatalous levisi 2. vuosituhannen eaa. alkupuoliskolla. Andeilla koettiin esikeraamisen kauden lopulla kuivuutta, jonka päätyttyä laajamittainen viljely alkoi Perun pohjois- ja keskiosissa noin 1800 eaa. Etelämpänä sateet lisääntyivät vasta 1600 eaa., minkä jälkeen Titicacan altaaseen syntyi viljelyyn ja laidunnukseen perustunut kulttuuri.^[18] Andien vuorijonon ja Tyynenmeren välisellä kapealla rannikkotasangolla maataloutta harjoitettiin laajasti jo myöhäisesikeraamisella kaudella.^[4] Atacaman autiomaassa ja Chilen rannikon erittäin kuivilla alueilla maatalous ja keramiikka omaksuttiin huomattavasti myöhemmin.^[18]

Maatalouden yleistyminen tuotti uudenlaista vaurautta ja voimakasta väestönkasvua. Rannikolla aiempi meren hyödyntämiseen perustunut elämäntapa sai rinnalleen sisämaassa harjoitetun viljelyn. Väentiheys oli suurin Perun luoteisrannikolla, missä aavikon läpi virtaa suuria vuoristosta alkunsa saavia jokia. Ylätasangolla asutus keskittyi Perun eteläosiin, missä altaat ovat suurimpia.^[3] Pohjois-Andeilla ja Amazonin sademetsän liepeillä aiempi trooppinen elämäntapa jatkui mutta vaihtui Andien kulttuureille ominaiseen maatalouteen ja karjankasvatukseen noin 1 500 korkeudella.^[19]

Tärkeimmät viljelykasvit olivat Etelä-Amerikan kotoperäisiä mukulakasveja. Ruokavaliota täydennettiin pavuilla ja muilla palkokasveilla, kurpitsoilla ja hedelmillä. Puuvillaa viljeltiin kuitujen vuoksi. Vuoristossa viljeltiin myös maissia ja kasvatettiin laamoja, mutta rannikolla ne olivat keraamisen kauden alussa harvinaisia.^[10] Maniokki ja maapähkinä levisivät Amazonin alangoilta Andeille.^[4] Viljely perustui kastelukanavien rakentamiseen sekä vuoristossa että rannikolla.^[10] Vuoristossa eri alueilla tuotettujen kasvien sadot vaihtelivat vuodesta toiseen, mikä kannusti hyödyntämään eri korkeuksiin sopeutuneita viljelykasveja ja kotieläimiä.^[10]

Rannikkoaavikon helpoimmin viljeltävät alueet sijaitsivat sisämaassa, missä maasto on epätasaista ja kapeissa laaksoissa virtaavien jokien virtaus voimakas. Tarvitaan vain lyhyt kanava, jolla vesi saadaan johdetuksi viljelykelpoiselle maalle. Meren lähellä pohjaveden pinta on korkealla, mikä vaikeuttaa peltojen kuivattamista ja altistaa suolaantumiselle. Andien rannikkoviljely näyttäisi alkaneen vuorten alarinteiltä ja sisämaan jokilaaksoista ja edenneen vähitellen rannikolle. Andeilta rannikolle virtaavien jokien vesimäärät vaihtelevat huomattavasti. Vuolaimmillaan ne ovat helmi–toukokuussa, minkä jälkeen pienet joet kuivuvat kokonaan. Myös vuotuinen vaihtelu on suurta, mikä teki maanviljelystä epävarman elinkeinon.^[10]

Vuoriston ensimmäiset viljelyalueet olivat altaita, joiden maasto on suhteellisen tasaista ja ilmasto kasveille suotuisa. Zaña- ja Santa-jokien yläjuoksulla harjoitettiin keinokasteluun perustuvaa viljelyä jo esikeraamisella kaudella.^[10] Korkealla vuoristossa sademäärät riittävät mukulakasvien ja kvinoan viljelyyn. Alarinteillä kasvatettiin kurpitsaa, papuja ja maissia, joiden viljelyyn tarvittu vesi johdettiin vuoriston lähteistä ja puroista kastelujärjestelmien avulla. Näin kasvukautta voitiin pidentää ja vuosittain korjata useita satoja. Jyrkkien rinteiden kasteluviljely edellytti keinotekoisten penkereiden rakentamista.^[10]

Suurin osa Andien kotieläimistä (koira, laama, alpakka, marsu) kesytettiin vuoteen 2000 eaa. mennessä. Alkujaksolla kesytettiin vielä myskisorsa.^[11]

Aineellinen kulttuuri

Cupisniquen kulttuurin keraaminen pullo alkujakson lopulta.

Keramiikka yleistyi samanaikaisesti intensiivisen maanviljelyn kanssa: ensin pohjoisessa ja myöhemmin etelässä. Astioita tarvittiin viljelytuotteiden säilömiseen ja kypsentämiseen sekä oluen panemiseen.^[10] Yhtenäistä keraamista perinnettä ei ollut, ja eri alueilla suosittiin erilaisia materiaaleja, valmistustapoja, muotoja ja koristuksia. Varhaisimmat astiat olivat yksinkertaisia, karkeatekoisia ja epäsäännöllisen muotoisioa. Tekniikan kehittyessä astioita alettiin kiillottaa, niiden seinämät olivat ohuemmat ja ne voitiin koristella geometrisin maalauksin tai viiltokuvioin.^[4] Polttamisen jälkeen keramiikka koristeltiin kirkkain värein.^[5] Titicacajärven etelärannikolla astiat koristeltiin joskus eläinhahmoin. Titicacan altaasta Bolivian puolelta löydetyt keraamiset torvet ovat Andien varhaisimpia tunnettuja soittimia.^[8] Perun alueella valmistettiin ihmishahmoisia saviveistoksia.^[5]

Niisien avulla kutominen yleistyi samoihin aikoihin kuin maatalous ja keramiikka. Viljely ja karjankasvatus tuottivat suuria määriä puu- ja eläinten villaa, jotka niisien avulla saatiin tehokkaasti jalostettua kankaiksi.^[10] Ei tiedetä, keksittiinkö niidet Andeilla itsenäisesti vai omaksuttiinko ne tuntemattomasta lähteestä.^[4]

Waywakan arkeologisesta kohteesta Andahuaylasin laaksosta Etelä-Perun vuoristosta on löydetty noin vuodelle 1440 eaa. ajoitettu kivikulho, joka sisälsi työkaluja ja ohueksi taottua kultalevyä. Se on varhaisin tunnettu todiste Andeilla tapahtuneesta jalometallien työstämisestä.^[17] Pohjoisella ylätasangolla työstettiin myös arseenikuparia. Eteläiseltä ylätasangolta Wankaranin kulttuuri alueelta on löydetty kuparin sulatusjätettä noin vuosilta 1200–800 eaa. Myöhemmin käsiteltiin myös tinaa ja pronssia. Pohjois- ja Etelä-Andien metallurgiset perinteet kehittyivät itsenäisesti.^[9]

Arkkitehtuuri

Hallinnolliset ja uskonnolliset monumentit

Alkujaksolla rakennettiin suuria hallinnollis-seremoniallisia keskuksia. Paikalliset pienyhteisöt perustivat omia huaca-pyhättöjään ja osallistuivat isompiin yhteishankkeisiin. Keskukset näyttäisivät kilpailleen keskenään, ja hieno arkkitehtuuri toi niille poliittista ja uskonnollista valtaa. Suurimmat keskukset rakennettiin nykyisen Perun pohjoisrannikolle. Vuoristossa niitä rakennettiin Cajamarcan altaasta Titicacan rannoille ulottuvalla alueella. Etelärannikolla rannikkoa ei vielä alkujaksolla paljon viljelty, eikä myöskään suuria rakennushankkeita esiintynyt.^[20]

Rannikon keskukset

Las Haldasin muinaisten rakennusten jäänteitä Perun rannikolla.

Rannikon maanviljelyskulttuurien varhaisimmat rakennushankkeet tunnetaan huonosti. Rakennustekniikka oli osin jatkumoa esikeraamiselta kaudelta. Savitiili poltettiin entistä useammin, mutta myös polttamatonta tiiliä käytettiin yleisesti.^[20] Tyypillisiä piirteitä ovat Kotosh-vaikutteiset huoneet (katettu rakennus, jonka keskellä on rituaalinen tulikuoppa) ja U-kirjaimen muotoiset seremoniakeskukset ja madalletut sisäpihat.^[16] U-muotoiset temppelit olivat laeltaan katkaistun pyramidin muotoisia, ja niiden huipulle johti portaikko.^[5] Arkkitehtuuri sai paikallisia tulkintoja, mikä kertoo uskonnollisen elämän monimuotoisuudesta. Samassa paikassa saattoi olla useita seremoniarakennuksia, joiden koko vaihtelee. Ilmeisesti isojen keskusten rakentamiseen osallistuneet yhteisöt uskonkäsityksineen eivät olleet tasa-arvoisia. Ylimystön hautapaikoiksi seremoniakeskuksia ei vielä alkujaksolla rakennettu.^[16]

Pohjoisrannikolla maakummut olivat matalia, leveitä ja suorakulmaisia. Osa kummuista oli porrastettuja, eikä kaikkien huipulla ollut rakennuksia. Yleensä ne rakennettiin kanjonien reunoille. Etelämpänä kummut olivat suorakaiteen muotoisia ja niiden edessä oli pyöreä, madallettu sisäpiha. Aluksi kummut olivat suuria ja madalletut pihat pieniä. Myöhemmin pihojen rooli muuttui hallitsevaksi, joten tärkeimmät rituaalit toimitettiin ilmeisesti niissä. Etelän keskukset olivat arkkitehtonisesti yhtenäisempiä kuin pohjoisessa, missä vaihtelu oli suurta. ^[16]

U:n muotoisten temppelien rakentaminen sai todennäköisesti alkunsa El Paraísosta.^[21] Se oli esikeraamisen ajan keskus, joka alkujaksolla autioitui.^[4] U-kompleksien rakentaminen jatkui noin 4 000 vuoden ajan. Alkujaksolla niitä rakennettiin rannikolla Jequetepeque- ja Mala-jokien välisellä alueella. Suurin U-kompleksi on pohjoisrannikon Sechín Alto ja koristeellisin Caballo Muerton Huaca Los Reyes. Alkujakson kuluessa temppelikompleksit kasvoivat yhä suuremmiksi. Suurimpien rakentamiseen tarvittiin miljoonia työpäiviä ja niiden alueelle mahtui kymmeniä tuhansia ihmisiä.^[21] Sechín Alton 44 metriä korkea pyramidi oli Amerikkojen siihen mennessä suurin rakennus. Rakennuksen sivujen mitat ovat 250 × 300 metriä.^[11]

Vuoristo

Pacopampan raunioita pohjoisessa Perussa.

Vuoristossa seremoniakeskukset rakennettiin kivestä ja savitiilestä. Yleensä ne olivat rannikkoaavikkoa hajanaisempia ja pienempiä. Pohjoisimmassa Perussa keramiikka yleistyi noin 1800 eaa., mutta siihen ei vielä liittynyt monumenttirakentamista ja ihmiset asuivat pienehköissä kylissä.^[12]

Alkujakson pohjoisimpia seremoniakeskuksia oli Pacopampa lähes 2,5 kilometrin korkeudessa. Siellä oli pengerryksille rakennettuja temppeleitä ja kivipylväin reunustettuja aukioita. Cajamarcan alueella suosittiin Kotoshin perinteen rituaalitiloja ja kivisiä vesikanavia, jotka ilmeisesti olivat enemmän symbolisia kuin käytännöllisiä. Kotoshissa Kotosh-perinne sen sijaan väistyi uudenlaisen arkkitehtuurin tieltä, mikä osoittaa elinkeinojen muutoksen vaikuttaneen myös uskomuksiin. Viljelykelpoisessa vuoristolaaksossa sijaitsevaan La Galgadaan rakennettiin U:n muotoisia temppeleitä. Niiden yhteydessä oli hautoja, joihin toisinaan asetettiin laadukkaita kankaita ja koruja, mikä viittaa perinnöllisen yläluokan syntyyn. Muualla vuoristossa sellaista ei vielä ollut.^[19]

Titicacan rannoilla oli maataloutta vuoden 1600 eaa. jälkeen, kun sademäärät kasvoivat ja viljelykulttuuri sopeutui paikalliseen ilmastoon.^[17] Titicacajärven etelärannan Chiripa-kulttuuri alkoi noin 1400 eaa. Chiripan suuren seremoniakeskuksen rakentaminen alkoi noin 1000 eaa. Sitä laajennettiin useita kertoja, ja se pysyi käytössä vuoteen 100 eaa. Loppuvaiheessa seremoniakeskuksessa oli suuri maatasanne, johon kuului madallettu neliönmuotoinen piha ja jonka ympärillä oli 16 symmetrisesti aseteltua rakennusta. Rakennuksissa oli kaksinkertaiset seinät, joiden väliin jäi rituaaliesineiden säilytykseen tarkoitettuja kapeita kammioita.^[8]

Cuscon altaassa sijaitseva Marcavallen arkeologinen kohde asutettiin aikaisintaan 1300 eaa. ja pysyi asuttuna lähes 500 vuotta. Inkojen perimätieto liitti Cuscon altaan asuttamisen Titicacalta saapuneeseen muuttoliikkeeseen, ja alkujakson aineellinen kulttuuri onkin Titicaca-vaikutteista.^[17] Chiripan kulttuurista sai alkunsa Titicacan arkkitehtoninen perinne, ja sen piirteitä on nähtävissä Tiwanakun ja inkavaltakunnan rakennustaiteessa.^[8]

Ylätasangon eteläosien varhaisinta keromiikkaa edustaa Poopójärven Wankarani-kulttuuri, joka oli Chiripan aikalainen. Suuria uskonnollisia keskuksia ei ollut, mutta osaa kylistä ympäröi puolustusmuuri. Pyöreissä taloissa oli olkikatto, ja isoimmissa kylissä oli jopa 700 kotitaloutta.^[9]

Alkujakson loppu

Alkujakso oli suhteellisen vaurauden ja hyvinvoinnin aikaa. Vuoden 900 eaa. tienoilla koettiin vakava kuivuus, josta seurasi vuosisatoja kestänyt köyhyyden kausi ja väkiluvun romahdus.^[10] Andien kronologiassa alkujaksoa seuraa varhainen horisontti, jolloin Chavínin kulttuuri levittäytyi laajalle alueelle syrjäyttäen paikalliset kulttuurit.^[4]