Richard Burton

Richard Burton (oikealta nimeltään Richard Walter Jenkins); (10. marraskuuta 1925 Pontrhydyfen, Wales – 5. elokuuta 1984 Geneve, Sveitsi) oli walesilainen näyttelijä, joka teki pitkän ja menestyksekkään uran Hollywoodissa.^[1]

Tämä artikkeli käsittelee brittiläistä näyttelijää. Muita samannimisiä henkilöitä luetellaan täsmennyssivulla.

Burton aloitti uransa näyttämöllä Britanniassa ja siirtyi Hollywoodiin vuonna 1952. Loistokkaasti alkanut teatteriura sai jotkut ennakoimaan hänestä Laurence Olivierin manttelinperijää brittiläisen näyttämötaiteen suurena mestarina,^[2] mutta suuret odotukset eivät lopulta täyttyneet. Shakespearea rakastanut Burton sai elokuvaurallaan esiintyä useassa Shakespeare-filmatisoinnissa. Hän oli seitsemän kertaa Oscar-ehdokkaana muttei saanut palkintoa kertaakaan. Hän tuli tunnetuksi erittäin älykkäiden ja artikuloitujen miesosien esittäjänä, jotka olivat maailman kyllästyneitä, kyynisiä tai itsetuhoisia.^[1]

Richard Jenkins syntyi 10. marraskuuta 1925 Pontrhydyfenissä Walesissa 12. lapsena kaivostyöläisen kolmetoistalapsiseen perheeseen. Hän opiskeli näyttelemistä opettajansa Philip Burtonin johdolla, joka auttoi häntä saamaan stipendin Oxfordin yliopistoon. Kiitollisuudesta hyväntekijälleen hän otti ammattinimekseen Burton.^[1]

Hänen ensimmäinen näyttämöesiintymisensä oli vuonna 1943, mutta sotapalvelus Kuninkaallisten ilmavoimien navigaattorina viivästytti hänen uraansa. Toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1948 hän jatkoi näyttämöesiintymisiään. Seuraavana vuonna hän debytoi elokuvassa The Last Days of Dolwyn ja saavutti ensimmäisen todellisen näyttämövoittonsa Christopher Fryn näytelmässä The Lady’s Not for Burning. Vuonna 1950 Burton debytoi Broadwaylla jälkimmäisessä tuotannossa.^[1]

Burtonia pidettiin aikakautensa suurena nuorena lupauksena, ja monet suuret brittiläisnimet kuten John Gielgud ylistivät häntä. Menestyksellisten teatteriroolien lisäksi hän alkoi esiintyä brittiläisissä elokuvissa ja päätyi lopulta Hollywoodiin vuonna 1952.

Burtonin Hollywood-debyytit Serkkuni Raakel (1952) ja Näin hänen kuolevan (1953) saivat hyvän vastaanoton, ja hän sai elokuvista ensimmäiset Oscar-ehdokkuutensa. Seuraavat elokuvat eivät kuitenkaan menestyneet yhtä hyvin, ja hän palasi pian Britanniaan, mutta teki samalla muutamia hienoja elokuvia kuten Katkera voitto 1957 ja Nuori viha 1959.^[1]

1960-luvun alkuvuosina Richard Burton palasi lähes pysyvästi Hollywoodiin. Massiivisen Kleopatra-elokuvan kuvauksissa hänen ja Elizabeth Taylorin välille kehkeytyi kiihkeä ja hyvin julkinen romanssi. He ottivat eron aiemmista puolisoistaan ja avioituivat vuonna 1964. Tuossa vaiheessa Burtonin alkoholiongelma kuitenkin syveni entisestään. Hänen nuoruusiän atleettinen olemuksensa oli ehtinyt rapistua, mutta hänen karhea äänensä oli saanut lisää arvokkuutta, ja tämä tuntui vain parantavan hänen roolisuorituksiaan. Burton todisti kykynsä muun muassa elokuvissa Becket (1964, perustuu Jean Anouilhin näytelmään Becket eli Jumalan kunnia), Liskojen yö (1964) ja Vakoilija kylmästä (1965). Burtonin roolisuoritusta etenkin viimeksi mainitussa elokuvassa kehuttiin lähes täydelliseksi. Hän oli 1960-luvulla peräti neljästi Oscar-ehdokkaana ja yksi tuon ajan suosituimmista ja parhaiten palkatuista elokuvatähdistä.^[1]

Burton sai samaan aikaan edelleen ylistävää kritiikkiä teatteriesityksistään. Hän näytteli Shakespeare tuotannoissa Lontoon Old Vicissä vuosina 1953–1956 ja antoi ikimuistoisen Hamlet-suorituksen John Gielgudin pitkäaikaisessa Broadway-tuotannossa vuonna 1964. Burtonin muita Broadway-rooleja olivat Jean Anouilhin Time Remembered (1957), musikaali Camelot (1960–1963, Julie Andrewsin kanssa ja 1980) sekä Noël Cowardin Private Lives (1983, Rakastan sinua marakatti), jossa hän esiintyi Elisabet Taylorin rinnalla.^[1]

Burton teki yhdessä Taylorin kanssa muutamia menestyselokuvia, kuten Kuka pelkää Virginia Woolfia? (1966) ja Kuinka äkäpussi kesytetään (1967).^[1] 1970-luvulla Burtonin ja Taylorin myrskyisä avioliitto tuli tiensä päähän. He avioituivat uudelleen vuonna 1975, mutta uusi avioliitto päättyi jo seuraavana vuonna.

Burton teki vielä 1970-luvullakin hienoja elokuvia, joihin lukeutuivat muun muassa Hevonen (1977) ja Villihanhet (1978), joka oli suuri katsojamenestys. Hevosesta hän sai seitsemännen ja viimeiseksi jääneen Oscar-ehdokkuutensa.^[1] Burton esiintyi myös satunnaisesti televisiossa, näytellen Winston Churchilliä tv-elokuvassa The Gathering Storm (1974) ja Richard Wagneria minisarjassa Wagner, joka esitettiin ensimmäisen kerran 1980-luvun alussa ja myöhemmin julkaistiin elokuvana.^[1]

Burtonin terveysongelmat olivat edenneet kuitenkin hyvin pitkälle. Hän lähes menehtyi alkoholin vaikutukseen Klansman-elokuvan kuvauksissa vuonna 1974, ja hänellä todettiin muun muassa maksakirroosi 1980-luvun alkuvuosina. Burtonin viimeiseksi elokuvarooliksi jäi ikoninen kiduttajarooli vuoden 1984 Orwell-filmatisoinnissa 1984 John Hurtin vastanäyttelijänä.

Richard Burton sai urastaan vuonna 2013 tähden Hollywood Walk of Famelle.^[3]

Elämä ja ura

Avioliitot, suhteet ja lapset

Viimeiset vuodet

Elokuvia

Lähteet

Aiheesta muualla

Wikiwand - on