Skeptismi

Skeptismi (muinaiskreikan sanasta skeptesthai ’tutkia’; käytetään myös termejä skeptisismi, skeptisyys, skepsismi) on oppi, jonka mukaan ihminen ei voi saavuttaa varmaa tietoa.^[1][2] Skeptismiin kuuluu selitettyjen ilmiöiden teorioiden paikkansapitävyyden kyseenalaistaminen ja epäily jotakin asiaa kohtaan. Skeptismi on oppi, jonka mukaan varma tieto ei ole ihmiselle saavutettavissa aistien rajallisuuden johdosta.^[3]

Hakusana ”Skeptikko” ohjaa tänne. Skeptikko on myös Skepsis ry:n jäsenlehti.

Alun perin skeptismi oli Pyrrhonin perustama^[4] hellenistisen filosofian koulukunta. Antiikin skeptikot pyrkivät osoittamaan erilaiset tiedolliset väitteet epäpäteviksi. Tämä liitettiin elämänkäsitykseen, jossa keskeistä oli mielenrauhan saavuttaminen tietämättömyyden tunnustamisen kautta.

Nykyään skeptismillä usein tarkoitetaan etenkin yliluonnollisia asioita koskevia väittämiä kohtaan suunnattua epäilyä eli tieteellistä skeptismiä.

Filosofinen skeptismi

Pääartikkeli: Antiikin skeptismi

Skeptisismi vaikutti antiikin filosofiassa sekä niin sanottuna pyrrhonistisena skeptisisminä että niin kutsuttuna akatemialaisena skeptisisminä.^[5] Antiikin skeptikoiden mukaan monet arkipäiväiset käsitykset ovat kyseenalaisia. Tunnettuja skeptikkoja antiikin Kreikassa olivat Pyrrhon, Arkesilaos, Karneades, Ainesidemos ja Sekstos Empeirikos. Antiikin skeptikoiden mukaan ihminen saavuttaa mielenrauhan ymmärtämällä, kuinka vähän voidaan tietää.

Antiikin skeptikkojen asenteesta on esimerkki niin sanottu Agrippan trilemma. Se perustuu ajatukselle, että mikä tahansa tietoväite voidaan kyseenalaistaa. Jos näin on, trilemman mukaan voidaan tähän retoriseen hyökkäykseen vastata vain kolmella tavalla:

1. Kieltäydytään vastaamasta, eli on tehty perustelematon oletus.
2. Toistetaan jokin perustelu, joka on jo esitetty aiemmin, eli tarjotaan kehäpäätelmää.
3. Yritetään esittää jokin uusi perustelu, eli viime kädessä ajaudutaan äärettömän pitkään perustelujen ketjuun.

Agrippan johtopäätös oli, että mitään käsityksiämme ei voida perustella hyväksyttävällä tavalla, eli todellista tietoa ei ole.

Eräät antiikin skeptikot kirjoittivat, että skeptikkoja kutsutaan myös zeteetikoiksi, koska he jatkavat etsimistä. Zeteetikko siis sanoo, että ”en tiedä, mutta yritän ottaa siitä selvää”.

Myöhemmässä filosofiassa skeptismillä on tarkoitettu sitä, että filosofi valitsee asenteekseen tutkia, ovatko hänellä oleva tieto ja hänen saamansa havainnot todellisia, ja sen selvittämisen, missä määrin asioista voidaan yleensäkään koskaan saada todellista tietoa.

Myöhemmin jyrkkää globaalia skeptisismiä on arvosteltu sisäisestä ristiriitaisuudesta: kun skeptikko sanoo, että mitään ei voida tietää, hän väittää, että ainakin tuo asia voidaan tietää.^[6]

Skeptisismin perintö elää nykyisin fallibilismissa, jonka mukaan inhimilliset käsitykset saattavat olla virheellisiä, mutta niitä on mahdollista korjata. Fallibilismin ensimmäinen kehittäjä oli Charles S. Peirce.^[7]

Tieteellinen skeptismi

Pääartikkeli: Tieteellinen skeptismi

Kriittisen ajattelun pedagogi Philippe Longchamps Euroopan skeptikkokongressissa 2022.

Tieteellisellä skeptismillä tarkoitetaan käytännöllistä väitteiden kyseenalaistamista, ja niiden todistamista tai kumoamista tieteellistä menetelmää käyttämällä. Tällöin skeptikko on henkilö, joka arvioi väitteen pätevyyden väitettä koskevan todistusaineiston perusteella.^[8] Skeptisyyden tunnuslauseena on pidetty sanontaa ”epätavalliset väitteet vaativat epätavallisia todisteita”.

Suomessa toimii Skepsis ry, joka on tieteellisten skeptikkojen vuonna 1987 perustama yhdistys.

Katso myös

• Kriittinen ajattelu