Aikamuoto

Aikamuoto eli tempus on verbin deiktinen (puhehetken kontekstiin kytkeytyvä) taivutuskategoria, jolla ilmaistaan verbin kuvaaman tapahtumisen aikaa suhteessa puhehetkeen ja/tai kerrottuun viitehetkeen.^[1][2]

Aikamuotojen aika- ja viittaussuhteista

Useissa maailman kielissä erotetaan toisistaan nykyaikaan (puhehetkeen) viittaava preesens ja yksi tai useampia menneeseen aikaan viittaavia aikamuotoja (preteriti, imperfekti, perfekti, pluskvamperfekti tms.). Monissa kielissä on myös erillinen tulevaisuuteen viittaava aikamuoto (futuuri). Nykyhetkeen viittaavia aikamuotoja käytetään tyypillisesti silloin, kun tapahtuma on samanaikainen puhehetken kanssa (nyt se puu kaatuu!) tai puhehetki sisältyy puheena olevan tapahtuman aikaan (ystäväni on opettajana Suomussalmella). Menneen ajan aikamuodot ilmaisevat, että tapahtuma sijoittuu aikaan ennen puhehetkeä: Nyt puu on kaatunut. Eilen puu kaatui.^[3]

Aikamuodoilla voidaan myös suhteuttaa verbin tapahtuma-aika jossakin muualla kuin nykyhetkessä sijaitsevaan viitehetkeen. Esimerkiksi suomen ja useiden muiden eurooppalaisten kielten pluskvamperfekti ilmaisee, että tapahtuma sijoittuu aikaan ennen menneisyydessä sijaitsevaa viitehetkeä: Eilen tullessani puu oli jo kaatunut. Vastaavasti tapahtuma voidaan sijoittaa tulevaisuuteen (puhehetken jälkeen) mutta ennen tulevaisuudessa sijaitsevaa viitehetkeä. Suomessa tätä voidaan ilmaista perfektillä (Huomenna tähän aikaan puu on jo kaatunut. Pian me ollaan tämä siivottu!), mutta joissakin kielissä on tätä varten erillinen aikamuoto, futuurin perfekti (esim. latinan II futuuri: liberos meos bene educavero ’tulen olemaan [olen silloin] kasvattanut lapseni hyvin’).^[4][5]

Aikamuodot maailman kielissä

Aikamuotojärjestelmät voivat eri kielissä olla hyvinkin erilaisia, koska pelkkien aikasuhteiden lisäksi aikamuotokategorioilla voidaan ilmaista aspektia eli toiminnan aikarakennetta (esimerkiksi: perfektiivistä tai imperfektiivistä aspektia, eli saatetaanko toiminta loppuun vai jatkuuko se vielä), evidentiaalisuutta (onko tapahtuma itse nähty vai epäsuorasti päätelty sen tapahtuneen), narratiivisuutta (onko tapahtuma toisen kertomaa eikä itse koettua) tms. Aikamuodon ja aspektin yhteenkietoutumista heijastavat myös perinteiset termit ”perfekti” (oikeastaan: ”loppuun saatettu toiminta”) ja ”imperfekti”, jotka ovat peräisin latinan kieliopista eivätkä hyvin kuvaa esimerkiksi suomen kielen aikamuotojen merkityksiä.^[6][7]

On kieliä, joissa ei varsinaisia aikamuotoja ole lainkaan: tapahtumisen aikaa voidaan tarvittaessa ilmaista erillisillä sanoilla, tai se ilmenee verbin merkityksestä ja aspektista. Useissa Euroopan kielissä verbintaivutuksessa on perusjako menneeseen ja ei-menneeseen aikaan (nykyhetki ja tuleva), mutta maailmalla on myös kieliä, joissa tehdään ensisijainen ero futuurin (tulevan ajan) ja ei-futuurin välille. Joissakin kielissä erotetaan useita menneen ja/tai tulevan ajan muotoja ajallisen etäisyyden mukaan (esim. lähimenneisyys ja kaukaisempi menneisyys).^[8][9]

Aikamuotojärjestelmät usein muuttuvat ajan mittaan: muotojen käyttötavat vaihtuvat, tai uusia muotoja kehittyy kieliopillistumalla. Tämän takia ei aina ole yksiselitteisen selvää, onko esimerkiksi jokin tulevaisuuteen viittaava rakenne jossakin kielessä jo varsinainen futuuri-aikamuoto. Östen Dahlin mukaan ajan ja aspektin ilmauksissa on eräänlainen kova ydin ja sen ympärillä ”periferia”. Ytimeen kuuluvat menneen ajan aikamuodot (preteritit), futuurit sekä imperfektiivisen ja perfektiivisen aspektin ilmaisimet. Nämä kategoriat esiintyvät useissa kielissä, ja niitä ilmaistaan usein taivutuksella. Ytimen ympärillä ovat rakenteet, jotka usein koostuvat useammasta sanasta mutta saattavat kieliopillistua varsinaisiksi aspekti- tai aikamuotokategorioiden ilmauksiksi. Esimerkiksi futuureja syntyy useissa kielissä ’tahtomisen’ (esimerkiksi englannin will on alun perin merkinnyt ’tahtoa’) tai liikkeen ilmauksista. Jälkimmäistä tyyppiä edustaa esimerkiksi englannin going to -rakenne (he is going to die ’hän tulee kuolemaan’), joka ei enää viittaa konkreettiseen ”menemiseen” vaan tulevaan aikaan).^[8]

Aikamuoto ja aspekti kietoutuvat toisinaan yhteen myös moduksen eli tapaluokan kanssa (kielitieteellisessä kirjallisuudessa näistä kolmesta yhteisesti käytetään usein lyhennettä TAM, tense-aspect-mood), ja niiden ilmaukset käyttäytyvät usein samaan tapaan. Esimerkiksi suomessa ja usein muissakin uralilaisissa kielissä tempus- ja modustaivutus ovat toisensa poissulkevia, eli verbin vartalon ja persoonapäätteen väliin voidaan sijoittaa vain joko aikamuodon (istu-i-n) tai moduksen (istu-isi-n, istu-ne-n) tunnus mutta ei molempia.^[10][11]

Aikamuoto verbin taivutuskategoriana

Aikamuodoissa taivuttamista pidetään suomessa ja useissa muissakin kielissä tyypillisesti finiittiverbin eli verbien tyypillisissä taivutuskategorioissa taipuvan verbin ominaisuutena. Verbin infiniitti- eli nominaalimuodoilla taas ei yleensä ole ainakaan normaalia persoona- eikä aikamuototaivutusta.^[12]

Esimerkiksi suomessa on kuitenkin infiniittimuotoja, jotka ilmaisevat aikasuhteita. Esimerkiksi ns. temporaalinen lauseenvastike voi ilmaista pääverbin kanssa samanaikaista (asuessaan Suomessa hän hankki kesämökin) tai sitä edeltävää ajankohtaa (Suomen kansalaisen puoliso voi hakea kansalaisuutta asuttuaan Suomessa kolme vuotta).^[13] Samoin suomessa on aikasuhteita ilmaisevia (ns. preesens- ja perfekti-) partisiippeja: katselin purettavaa taloa – katselin purettua taloa.^[14]

On myös kieliä, joissa nominipredikaatti (predikatiivi) voi taipua verbin tapaan ja saada verbin persoona- ja aikamuotopäätteitä. Näin on esimerkiksi mordvan kielissä, esim. ersämordvan tarkaś bolotal' ’se paikka oli suota’, kńigat lamol't' ’kirjoja oli paljon’ (”kirjat paljoivat”).^[15]

Aikamuodot suomen kielessä

Suomessa on kaksi morfologisesti (taivutuksella) ilmaistavaa perusaikamuotoa, preesens ja imperfekti eli preteriti, ja kaksi olla-apuverbin avulla muodostettavaa ns. liittotempusta, perfekti ja pluskvamperfekti. Esimerkiksi juosta-verbistä (yksikön kolmannessa persoonassa) ne muodostetaan seuraavasti:^[16]

• preesens — juoksee
• imperfekti — juoksi
• perfekti — on juossut
• pluskvamperfekti — oli juossut

Joissakin vanhemmissa oppi- ja käsikirjoissa suomen kielen aikamuotoina kuvataan myös tulevaisuuteen viittaava ns. liittopreesens (on juokseva) ja ”menneen ajan tulevaisuuteen” eli viittaushetkeä myöhempään mutta puhehetkeä aikaisempaan aikaan viittaava liittoimperfekti (oli juokseva).^[17] Iso suomen kielioppi ei pidä näitä varsinaisina suomen aikamuotoina vaan luokittelee ne ”perifrastisiin tulevan ajan ilmauksiin” tai ”verbiliittoihin”.^[18][19] Tulla-verbin avulla muodostettavaa, tulevaan aikaan viittaavaa rakennetta (tulee juoksemaan) ei kieliopeissa yleensä pidetä varsinaisena aikamuotona, mutta sen on väitetty olevan kieliopillistumassa futuuriksi.^[20]