Futuuri

Futuuri (lat. (tempus) futurum ’tuleva (aika)’) on verbin aikamuoto, jolla ilmaistaan puhehetkeä myöhempää eli tulevaa aikaa.^[1]

Tämä artikkeli käsittelee kieltä. Futuuri on myös sijoitusinstrumentti.

Yleistä

Läheskään kaikissa maailman kielissä futuuria aikamuotona ei ole, vaan tulevaisuuteen voidaan viitata esimerkiksi preesensillä. Laajalla alueella Pohjois-Euroopassa (tähän kuuluvat germaaniset, useimmat suomalais-ugrilaiset ja slaavilaiset kielet) varsinainen kieliopillinen futuurimuoto puuttuu. Näissä kielissä futuurin sijasta käytettävät tulevaisuuteen viittaavat rakenteet (joista joitakin voidaan käytännön kieliopeissa ja kielenopetuksessa nimittää ”futuuriksi” tai esimerkiksi ”liittofutuuriksi”) ovat kaikki suhteellisen myöhäistä kehittymää.^[2]

Futuurin ilmaisimia kehittyy erityyppisistä ilmauksista, ja niitä saattaa olla kielessä useita kilpailemassa keskenään. Esimerkiksi ranskassa vanha, taivutuksella ilmaistu futuuri (esim. je travaillerai ’minä tulen työskentelemään’) palautuu historiallisesti velvollisuutta ilmaisevaan rakenteeseen (”minun on työskenneltävä”), ja sen tilalle on nousemassa liikeverbiin perustuva rakenne tyyppiä je vais travailler (kirjaimellisesti ”minä menen työskentelemään”).^[2]

Grambank-tietokannan otoksen kielistä vajaassa puolessa (1029 kieltä) futuuria ilmaistaan tietyllä verbin taivutusmuodolla tai taivutuksen ja apuverbin tai partikkelin yhdistelmällä, hieman yli puolessa (1244 kieltä) näin ei ole.^[3]

Joissakin kielissä on erikseen läheistä ja kaukaista tulevaisuutta ilmaisevat futuurimuodot.^[4]

Futuuri indoeurooppalaisissa kielissä

Useissa indoeurooppalaisen kielikunnan haaroissa on taivutuksella ilmaistuja futuuriaikamuotoja, jotka saattavat palautua yhteiseen alkumuotoon, mutta tämä ei välttämättä ollut tulevan ajan ilmaisin vaan kenties desideratiivinen (halua tai toivetta ilmaiseva) muoto.^[2]

Taivutuksella muodostettu futuurimuoto esiintyy Euroopan nykykielistä kelttiläisissä (iiri, gaeli, kymri, bretoni) ja balttilaisissa kielissä (latvia ja liettua). Lisäksi useimmissa romaanisissa kielissä tavataan futuuritaivutusmuotoja, jotka ovat kehittyneet latinan velvoitusta ilmaisevasta omistusrakenteesta (esim. latinan cantare habeo ”laulaa minulla-on”, ’minun on laulettava’ > ranskan chanterai ’minä tulen laulamaan’). Rakenteeltaan samantapainen, historiallisesti ’omistamista’ ilmaisevan apuverbin sisältävä futuurimuoto (esim. pisatime ’hän tulee kirjoittamaan’, ”kirjoittaa hänellä-on”) on kehittynyt myös ukrainan kieleen.^[2][5]

Useissa Länsi-Euroopan kielissä esiintyy ns. de-andatiivisia eli ’menemistä’ ilmaisevalla verbillä muodostettuja tulevaisuuteen viittaavia rakenteita (esim. ranskan je vais travailler, englannin I’m going to work, sananmukaisesti ”minä menen työskentelemään”). Ne vaikuttavat kehittyneen varsin myöhään (englannin kielessä going to -rakenne alkoi levitä 1600-luvulla), eikä niitä aina pidetä varsinaisena kieliopillisena futuuri-aikamuotona.^[2]

Useissa germaanisissa kielissä tavataan ns. de-obligatiivisia tulevaisuuteen viittaavia rakenteita, joiden perustana on velvoitetta, täytymistä ilmaiseva apuverbi (esim. englannin shall, ruotsin skall). Skandinaviassa sekä osassa retoromaanin murteita taas esiintyy ns. devenitiivinen eli ’tulla’-verbiin perustuva, tulevaisuuteen viittaava rakenne (esim. ruotsin kommer att göra ’tulee tekemään’). Etenkin Pohjanmeren alueen germaanisissa kielissä kantagermaanin willan ’tahtoa’ -verbin jatkajista muodostetaan ns. devolitiivisia futuurirakenteita. Englannin will on kenties selvimmin kieliopillistunut futuurin merkitsin koko germaanisella kielialueella, Skandinaviassa devolitiivisten futuurien asema on paljon heikompi, ja ruotsin kieleen asti ne eivät enää ole juuri yltäneet.^[2]

Myös useimmissa Balkanin kielissä tulevaisuuteen viitataan devolitiivisilla rakenteilla. Bulgariassa, makedoniassa, albaniassa ja nykykreikassa futuurin ilmaisin on ’tahtoa’-verbistä muodostunut taipumaton partikkeli, serbiassa, kroatiassa ja romaniassa taas ’tahtoa’ toimii apuverbinä. Bulgariassa, albaniassa ja romaniassa tunnetaan tämän lisäksi ’omistamista’ merkitsevään apuverbiin perustuva rakenne.^[2]

Länsi- ja itäslaavilaisissa kielissä tulevaisuuteen viitataan joko aspektiltaan perfektiivisen verbin preesensmuodolla (esim. ven. Я прочитаю эту книгу завтра/ Ja protšitaju etu knigu zavtra ’luen tämän kirjan huomenna’) tai ’olla, tulla joksikin’ -apuverbin sisältävällä rakenteella (”liittofutuuri”, esim. ven. летом я буду плавать / letom ja budu plavat’ ’kesällä tulen uimaan’).^[6][2]

Futuuri suomessa ja sukukielissä

Uralilaisissa kielissä ei useinkaan ole taivutuksella muodostettua futuuria, vaan tulevaisuuteen viitataan usein erilaisilla apuverbirakenteilla, esimerkiksi suomen lie(nee)-verbin vastineisiin perustuvilla. Poikkeuksen tästä muodostavat permiläiset kielet (komi ja udmurtti) sekä samojedikielet, joissa futuuri on yksi taivutuksella ilmaistuista aikamuodoista. Myös unkarin kielen vanhimmissa lähteissä esiintyy taivutuksella muodostettuja futuurimuotoja (esim. hiend ’on uskova, tulee uskomaan’), joita on harvinaisena tyylikeinona saatettu myöhemminkin käyttää vanhahtavaa tyyliä tavoittelevissa teksteissä.^[7]

Ainakin suomen ja viron osalta on väitetty tiettyjen, apuverbien avulla muodostettujen rakenteiden olevan kieliopillistumassa varsinaiseksi futuuriksi. Suomessa tällainen on ainakin tulla-rakenne (tulen tekemään), jota on pidetty käännöslainana ruotsista. Lisäksi suomessa voidaan tulevaan aikaan viitata ns. liittopreesensillä (olen tekevä). Virossa tulevaisuuteen viittaavia, väitetysti kieliopillistumassa olevia rakenteita ovat ns. hakkama (’alkaa’) -futuuri (hakkan tegema, sananmukaisesti ”alan tekemään”) sekä verbistä saama (’saada; tulla joksikin’) muodostettu ns. saama-futuuri (esim. saan tegema), jota on pidetty käännöslainana saksan werden (’tulla joksikin’) -apuverbillä muodostetuista rakenteista.^[8][9][2]

Sekä suomen että viron ”futuurien” kehitykseen on vaikuttanut vieraiden kielten esikuva. Tämä näkyy myös vanhassa kirjasuomessa, missä tulevaisuuteen viittaavia rakenteita – ns. liittopreesensin ohella – usein muodostettiin pitää- tai tahtoa-verbien avulla, mallina ruotsin (skall, vill) ja saksan (soll, will) vastaavanlaiset rakenteet. Esimerkkejä: muista sitä wiha ja costo, cuin lopulla pitä tuleman; Minä tahdon colmannen päiwän peräst ylösnosta.^[10]

Katso myös

• Futuurin perfekti