luoko

Suomi

Substantiivi

luoko (1-D)

1. (vanhahtava) kasa, jossa heinä on niitettynä maassa (kuivumassa)

   Heinät ovat luo’olla.

Ääntäminen

• IPA: /ˈluo̯ko/
• tavutus: luo‧ko

Taivutus

Taivutus
sijamuoto	yksikkö	monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi	luoko	luo’ot
genetiivi	luo’on	luokojen
partitiivi	luokoa	luokoja
akkusatiivi	luoko; luo’on	luo’ot
sisäpaikallissijat
inessiivi	luo’ossa	luo’oissa
elatiivi	luo’osta	luo’oista
illatiivi	luokoon	luokoihin
ulkopaikallissijat
adessiivi	luo’olla	luo’oilla
ablatiivi	luo’olta	luo’oilta
allatiivi	luo’olle	luo’oille
muut sijamuodot
essiivi	luokona	luokoina
translatiivi	luo’oksi	luo’oiksi
abessiivi	luo’otta	luo’oitta
instruktiivi	–	luo’oin
komitatiivi	–	luokoine- + omistusliite
vartalot
vokaalivartalo	-
heikko vartalo	luo’o-
vahva vartalo	luoko-
konsonantti- vartalo	-

Etymologia

vanha germaaninen laina^[1]

Käännökset

1. kasa, jossa heinä on niitettynä maassa (kuivumassa)

englanti: windrow espanja: hilera f. hollanti: zwad, zwade mandariinikiina: 成排的干草 (chéngpái de gāncǎo)

ranska: andain m. ruotsi: hösträng saksa: Schwade f. venäjä: валок (valók) m.

Liittyvät sanat

Synonyymit

• karhe

Yhdyssanat

luokokuivatus

Aiheesta muualla

• luoko Kielitoimiston sanakirjassa