suomalainen säveltäjä From Wikipedia, the free encyclopedia
Kaija Anneli Saariaho (o.s. Laakkonen; 14. lokakuuta 1952 Helsinki – 2. kesäkuuta 2023 Pariisi, Ranska[1]) oli suomalainen säveltäjä, joka sävelsi paljon vokaalimusiikkia, viisi oopperaa, kamarimusiikkia ja suuria teoksia sinfoniaorkesterille ja rinnalla elektronisesti tuotettuja tai muokattuja ääniä. Hän sai useita merkittäviä musiikkipalkintoja. Saariaho asui Pariisissa vuodesta 1984.
Kaija Saariaho | |
---|---|
Kaija Saariaho vuonna 2013. |
|
Henkilötiedot | |
Syntynyt | 14. lokakuuta 1952 Helsinki |
Kuollut | 2. kesäkuuta 2023 (70 vuotta) Pariisi |
Kansalaisuus | suomalainen |
Ammatti | säveltäjä |
Arvonimi | taiteen akateemikko |
Puoliso | Jean-Baptiste Barrière |
Lapset | Aleksi Barrière, Aliisa Neige Barrière |
Muut tiedot | |
Merkittävät teokset | Kaukainen rakkaus (ooppera) Adriana Mater (ooppera) Simonen kärsimys (oratorio) |
Aiheesta muualla | |
Kotisivu | |
Kaija Laakkonen kasvoi ja kävi koulua Helsingissä. Hänen isänsä oli sittemmin teollisuusneuvoksen arvonimen saanut toimitusjohtaja Launo Laakkonen. Hän soitti viulua, kitaraa ja pianoa ja kävi muutaman vuoden Itä-Helsingin musiikkiopistoa. Hän kirjoitti ylioppilaaksi steinerkoulusta.[2]
Kaija Laakkonen avioitui opiskelijakaverinsa Markku Saariahon kanssa vuonna 1972, mutta pari erosi vuoden yhdessäolon jälkeen.[3][4] Vuonna 1972 hän tapasi kuvataiteilija Olli Lyytikäisen[5], jonka kanssa hän seurusteli vuosina 1974–1979.[6] Kaija Saariaho ja Lyytikäinen kuuluivat Elonkorjaajina tunnettuun nuorten taiteilijoiden ryhmittymään.[7]
Ensimmäisinä opiskeluvuosinaan Saariaho opiskeli yhtä aikaa graafista suunnittelua Taideteollisessa korkeakoulussa, pianonsoittoa Helsingin konservatoriossa ja musiikkitiedettä Helsingin yliopistossa. Muutaman vuoden kuluttua hän siirtyi Sibelius-Akatemiaan.[2]
Saariaho opiskeli sävellystä vuosina 1976–1980 Sibelius-Akatemiassa Paavo Heinisen johdolla. Sen jälkeen hän opiskeli muun muassa Freiburgissa Saksassa Brian Ferneyhough’n ja Klaus Huberin johdolla (sävellysdiplomi vuonna 1982) sekä IRCAM-instituutissa Ranskassa.[2]
Saariaho kuului niin sanottuun suomalaisten modernistien kolmanteen sukupolveen.[8] Tämän sukupolven töissä tekstuurimusiikki on jo korvannut eurooppalaisen modernismin äärimuodon, sarjallisuuden.[9] Saariaho oli opiskelijaystäviensä kanssa perustamassa Korvat auki -yhdistystä, jonka tarkoitus oli tehdä tunnetuksi ja kehittää tätä nykymusiikkia Suomessa.[2] Saariahon lisäksi yhdistyksen jäseniin kuuluivat muun muassa Magnus Lindberg, Jouni Kaipainen ja Esa-Pekka Salonen.[10][11] Saariaho toimi yhdistyksen puheenjohtajana 1970–1980-lukujen taitteessa.[12]
Korvat auki -yhdistyksen piirissä esiintyi kärkästä arvostelua oopperalaitosta kohtaan, jota pidettiin luutuneena ja vanhanaikaisena taidemuotona. Yhdistyksen piirissä syntyi alun perin halventavaksi tarkoitettu ilmaus ”karvalakkiooppera”, jolla viitattiin Joonas Kokkosen Viimeisten kiusausten ja Aulis Sallisen Punaisen viivan perinteiseen sävelkieleen ja aihevalintoihin.[13][14] Saariaho ilmoitti vuonna 1982 Synkooppi-lehden haastattelussa, ettei koskaan tule säveltämään oopperaa tai sinfoniaa.[15]
Saariaho asui Pariisissa vuodesta 1984 mutta teki pitkiä säveltäjävierailuja Japaniin (Kioto 1993) ja Yhdysvaltoihin (San Diego 1988–1989) sekä Suomeen Sibelius-Akatemian vierailevaksi professoriksi 1997–1998.[2]
Saariahon ensimmäinen ooppera Kaukainen rakkaus kantaesitettiin Salzburgissa Itävallassa vuonna 2000. The New York Times kuvaili teosta ”runolliseksi mestariteokseksi”, ja sekä se että BBC Music Magazine arvioivat sen vuoden 2000 parhaaksi uudeksi teokseksi.[16] Vuonna 2003 säveltäjä sai oopperastaan Grawemeyer-palkinnon, 200 000 Yhdysvaltain dollaria.[17] Ooppera sai Suomen ensi-iltansa syyskuussa 2004 Kansallisoopperassa.[18]
Saariahon toinen ooppera Adriana Mater kantaesitettiin Pariisissa maaliskuussa 2006. Ooppera sijoittuu nimeämättömään sotaa käyvään maahan, jota voidaan pitää jonain Balkanin maana Jugoslavian hajoamissotien aikaan.[19]
Kolmas ooppera Émilie kantaesitettiin Lyonissa maaliskuussa 2010, ja se sai Suomen ensi-iltansa huhtikuussa 2015 Kansallisoopperassa. Oopperan nimihenkilö on ranskalainen markiisitar Émilie du Châtelet.[20] Se on kirjoitettu Karita Mattilalle. Kaikkien kolmen oopperan libretisti on Amin Maalouf.[12]
Neljäs ooppera Only The Sound Remains perustuu kahteen japanilaiseen Nō-näytelmään.[21] Se esitettiin Alankomaiden kansallisoopperan 50-vuotisjuhlilla 2016.[22][23]
Saariahon viides ooppera Innocence perustuu Sofi Oksasen ja Aleksi Barrièren librettoon. Oopperassa on viisi näytöstä, ja siinä lauletaan useilla kielillä.[24] Teos sai kantaesityksensä Aix-en-Provencessa kesällä 2021, ja se esitettiin Suomen Kansallisoopperassa vuonna 2022.[25]
Saariaho oli naimisissa ranskalaisen säveltäjän Jean-Baptiste Barrièren kanssa vuodesta 1984[26][27]. Barrière on toteuttanut visuaalisen ilmeen moniin Saariahon teosten esityksiin.[28][29] Saariaho ja Barrière saivat kaksi lasta.[30]
Saariahon poika Aleksi Barrière on ohjaaja ja musiikkiteatteriryhmän perustaja[31], kääntäjä ja dramaturgi.[32] Tytär Aliisa Neige Barrière on viulisti ja kapellimestari, joka aloitti opintonsa Sibelius-Akatemian kapellimestariluokalla 2019.[33][34] Saariahon ja Barrièren perhe asui Pariisissa.[10]
Saariaholla todettiin helmikuussa 2021 parantumaton glioblastooma eli aivosyöpä. Hän kuoli sairauteen kotonaan Pariisissa 70-vuotiaana.[35][36] Hänet on haudattu Père-Lachaisen hautausmaalle Pariisiin.[37][38]
Musiikkitieteilijöiden Anne Sivuoja-Gunaratnamin ja Pirkko Moisalan mukaan Saariahon tuotantoa ei voi sijoittaa mihinkään sävellyskoulukuntaan, vaikka siitä on löydettävissä joitakin yhtymäkohtia ranskalaiseen spektrimusiikin koulukuntaan ja György Ligetin sävellyksiin.[2]
Saariahon musiikkikieli asettuu instrumentaalisen ja elektronisen musiikin tai akusmaattisen musiikin välille.[39] Sille on ominaista värien ja sävyjen rikkaus.[40]
Musiikkiarvostelija Hannu-Ilari Lampilan mukaan Saariaho oli ensimmäisissä teoksissaan, kuten Bruden (Morsian, 1977) ja Jing (1979), herkkävireinen lyyrikko ja melodikko. Sointiväri nousi keskeiseen osaan ensin teoksessa Im Traume (Unessa) vuonna 1980. The Heart of Darkness (1980) T. S. Eliotin tekstiin oli Saariahon ensimmäinen multimediateos, sävelletty sopraanolle, soitinyhtyeelle, ääninauhalle ja tanssijalle. Teos oli esityskiellossa vuosina 1980–2019, koska Eliotin perikunta kielsi tekstin käyttämisen.[41] Saariaho käytti ensi kertaa live-elektroniikkaa muokkaamaan sointivärejä teoksessa ...sah den Vögeln (1981). Study II for Life (1981) oli ensimmäinen nauhasävellys.[42]
Vuonna 1982 Saariaho osallistui IRCAM:ssa järjestetylle tietokonemusiikin kurssille. Hänen ensimmäinen tietokoneella toteutettu sävellyksensä oli IRCAM:ssa viimeistelty nauhateos Vers le blanc (Kohti valkeutta, 1982).[42][43] Tästä lähtien tietokoneilla ja elektronisella musiikilla oli merkittävä asema Saariahon tuotannossa, esimerkiksi teoksissa Six Japanese Gardens (Kuusi japanilaista puutarhaa, 1993/1995) lyömäsoittimille ja elektroniikalle[44] sekä Lonh (1996) sopraanolle ja elektroniikalle.
Saariahon atonaalinen musiikki on perustunut säveltäjän koko tuotannon ajan pääasiassa musiikin tekstuuriin ja sointiväriin. Erityisen keskeistä on ollut soivan äänen ja hälyn välinen jännite, jota säveltäjä on käyttänyt samalla tavalla kuin konsonanssin ja dissonanssin vaihtelua käytetään tonaalisessa musiikissa.[45][46] Esimerkki tästä on Saariahon ensimmäinen ammattimainen teos[47], ääninauhalle ja orkesterille kirjoitettu Verblendungen (Häikäistymisiä, 1984). Siinä alkuräjähdystä seuraa vähittäinen hiljentyminen sekä hälyn ja puhtaan soinnin välinen liukuma – ääninauha kirkastuu vähitellen orkesterin kaltaiseksi, kun taas orkesteri alkaa kohista.[42][43] Melodinen elementti Saariahon teoksissa on ollut mukana 1990-luvun puolivälistä alkaen. Se luo koko musiikille uuden, modaalisen vivahteen.[45]
Saariaho kirjoitti vokaalimusiikkia koko uransa ajan, ja lauluteoksia syntyi yli kolmekymmentä. Vokaaliteokset muistuttavat kamarimusiikkia, ja vokaalitekstuuri muistuttaa instrumentteja. Suurin osa lauluista on kirjoitettu sopraanolle.[45] 1990-luvulla Saariaho alkoi säveltää yhä suurempia lauluteoksia, kuten teokset Château de l’âme (Sielun linna, 1995) ja Oltra Mar (Meren poikki, 1998-99).[48]
Saariahon teoksien nimissä esiintyy paljon luonnonilmiöitä, kuten Lichtbogen (Valokaaria tai Revontulet) ja Ciel étoile (Tähtitaivas), sekä viittauksia kuvataiteisiin ja kirjallisuuteen.[2] Esimerkiksi Verblendungen viittaa Elias Canettin romaaniin.[43]
Jardin secret I (Salainen puutarha, 1985) ja Jardin secret II (1986) ovat Saariahon 1980-luvun suosituimpia sävellyksiä. Ensimmäinen on nauhateos, toinen duo cembalolle ja nauhalle. Lichtbogenin (1985–1986) lähtökohtana ovat sellon flageleottiäänet, jotka murtuvat painettaessa jousta voimakkaammin kieliä vasten. Tietokoneen tekemä analyysi äänistä muodostaa mallin teoksen harmoniselle rakenteelle.[42] Jardin secretin kolmas osa Nymphea on laaja sävellys jousikvartetille ja elektroniikalle (1987).[43] Teoksen esitti Kronos Quartet New Yorkin Lincoln Centerissä.[49]
Saariaho on säveltänyt sinfoniaorkesterille suurimuotoisia teoksia, kuten kaksiosainen teoksen Du cristal...à la fumée (Kristallista savuksi, 1990) sekä BBC:n tilauksesta tehdyn viulukonserton Graal theatre (Graalin teatteri, 1997), jonka kantaesittivät kapellimestari Esa-Pekka Salonen ja viulisti Gidon Kremer.[50]
Oratorio Simonen kärsimys (La Passion de Simone) kantaesitettiin Wienissä marraskuussa 2006. Sen ohjasi Peter Sellars.[51]
Vuonna 2007 kantaesitettiin Bostonin sinfoniaorkesterin tilaama Notes on Light -sellokonsertto (Muistiinpanoja valosta).[52] Se on omistettu solisti Anssi Karttuselle, joka soitti myös Euroopan ensiesityksen Helsingin Musica nova -festivaalilla Radion sinfoniaorkesterin kanssa.[53] Karttunen oli Saariahon luottomuusikoita, joiden kanssa hän teki paljon yhteistyötä.[2]
Kamariteos Laterna magican kantaesitti Berliinin filharmonikot avauskonsertissaan elokuussa 2009 Simon Rattlen johdolla. Teoksen nimi on saanut herätteen Ingmar Bergmanin omaelämäkerrallisesta teoksesta Laterna Magica, jossa Bergman kertoo pyörittäneensä laterna magica -konetta niin nopeasti, että syntyi liikkeen illuusio. Saariaho heräsi pohtimaan mahdollisuutta musiikillisten ajatusten hahmottamista eri tavalla eri tempoissa ja konteksteissa.[54]
Saariahon teosluettelossa on kaikkiaan 119 sävellystä.[55]
tähdellä * merkityissä mukana elektroniikka
Vuonna 2008 Saariaho palkittiin Michael Ludwig Nemmers -palkinnolla, jonka myöntäjä on chicagolainen Northwestern University School of Music. Palkinnon suuruus on 100 000 Yhdysvaltain dollaria.[49] Vuonna 2003 Saariaho sai maailman suurimman sävellyspalkinnon, Grawemeyer-palkinnon, oopperallaan Kaukainen rakkaus.[57]Hän on saanut myös vuonna 2000 Pohjoismaiden neuvoston musiikkipalkinnon.[58] Keväällä 1997 hän sai Ranskassa Chevalier de l’Ordre des Arts et Lettres -kunniamerkin (Commandeur vuonna 2013).[17] Saariaho toimi taiteilijaprofessorina vuosina 2005–2010.[40]
Deutsches Symphonie-Orchester Berlinin levytys Saariahon oopperasta L’amour de loin palkittiin Grammyllä vuonna 2011.[63]
Säveltäjän 60-vuotispäivän kunniaksi järjestettiin Helsingissä lokakuussa 2012 pienimuotoinen Saariaho-festivaali, johon liittyi Saariaho-tutkijasymposio.[64] Vuonna 2019 Saariaho oli BBC Music Magazinen säveltäjillä teettämän kyselyn mukaan paras nykysäveltäjä.[65]
Saariaholle myönnettiin vuonna 2021 Venetsian biennaalin Kultainen leijona -elämäntyöpalkinto.[66] Maaliskuussa 2023 presidentti Sauli Niinistö nimitti hänet taiteen akateemikoksi.[67]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.