Orinoconkrokotiili
From Wikipedia, the free encyclopedia
From Wikipedia, the free encyclopedia
Orinoconkrokotiili (Crocodylus intermedius) on Etelä-Amerikassa elävä hyvin suurikokoinen krokotiililaji. Laji on nykyään äärimmäisen uhanalainen.
| Orinoconkrokotiili | |
|---|---|
 Vankeudessa eläviä orinoconkrokotiileja Villavicenciossa, Kolumbiassa |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Matelijat Reptilia |
| Lahko: | Krokotiilieläimet Crocodylia |
| Heimo: | Krokotiilit Crocodylidae |
| Suku: | Crocodylus |
| Laji: | intermedius |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Crocodylus intermedius |
|
 Orinoconkrokotiilin levinneisyys |
|
| Katso myös | |
|
|
|
Orinoconkrokotiiliuros voi kasvaa jopa lähes 7-metriseksi, ja naaraatkin kasvavat 4–4,5 metriä pitkiksi. Tavallisesti orinoconkrokotiilit jäävät noin 3–4-metriseksi. Laji muistuttaa hyvin paljon amerikankrokotiilia ja pää myös australiankrokotiilia. Orinoconkrokotiilin kuono on pidempi ja kapeampi kuin amerikankrokotiilin. Myös niska on hieman kapeampi, joskin hyvin lihaksikas. Toinen tärkeä ero on, että orinoconkrokotiilin kuudes hammas pilkistää esiin eläimen pitäessä kitaansa kiinni, amerikankrokotiililla sen sijaan pilkistää neljäs hammas. Leuoissa on 68 hammasta. Selkäpuoli näyttää sivultapäin kuperalta. Niskassa on kuusi isoa kilpeä, joista neljä on keskellä ja kaksi niiden molemmin puolin. Selkäpuolen kilvet ovat kuutenatoista poikittaisrivinä. Isoimmat kilvet ovat keskellä, ja ne muodostavat kuusi matalaa selänsuuntaista pitkittäisharjannetta. Raajat ovat melko lyhyet, ja niitä peittävissä kilvissä on keskiharjanne. Toista ja kolmatta varvasta yhdistää lyhyt räpyläpoimu. Orinoconkrokotiili on päältä oliivinvihreä ja vatsapuolelta kellertävä.
Orinoconkrokotiilia tavataan luonnostaankin vain Venezuelassa ja Kolumbiassa, satunnaisesti niitä on kulkeutunut myös Trinidadille. Lajin pääasiallista elinaluetta on lajin nimikkojoki Orinoco ja sen lähijoet. Levinneisyys on huonosti tunnettu erityisesti Kolumbiassa. Orinoconkrokotiilin leviämisen etelämmäs Amazonasiin lienee estänyt etelän vuoristo, jota laji ei ole pystynyt ylittämään. Orinoconkrokotiili viihtyy parhaiten hitaasti virtaavissa joissa ja järvissä. Sen asumavesien rantoja reunustaa joko ympäri vuoden vihreät metsät tai savanni. Orinoconkrokotiilin koko levinneisyysalue kuuluu Llanos-savanniin, jossa vuorottelevat sadekaudet ja kuivatkaudet. Osa joista kuivuu kuivina kausina pelkiksi lammikoiksi ja vesi voi loppua krokotiilien elinpaikasta kokonaan, ja ne joutuvat usein ahtautumaan pieniin lampareisiin. Usein krokotiilien pitää jättää hupeneva vesialue ja lähteä etsimään vettä muualta.
Orinoconkrokotiili muistuttaa elintavoiltaan paljon amerikankrokotiilia. Eläimet kuluttavat aikaansa kellumalla vedenpinnalla. Orinoconkrokotiilin tärkeintä ravintoa ovat kalat, joiden pyydystämiseen sen suippo kuono soveltuu erinomaisesti. Ne syövät myös vesilintuja ja nisäkkäitä kuten pekareita ja nenäkarhuja. Poikaset syövät etupäässä selkärangattomia ja pieniä kaloja. Orinoconkrokotiilit parittelevat vedessä. Parittelua edeltää koiraan ja naaraan kuuluva ääntely. Naaras kaivaa maahan pesäkuopan kuivanakautena tammi–helmikuussa. Pesä on hietikolla lähellä vettä. Se on alttiina vedenpinnan vaihteluille, ja munat tuhoutuvat, jos sateet nostavat vedenpintaa liian korkealle. Naaras ei käytä pesänteossa lainkaan hajoavaa kasviainesta. Emo munii 15–70 munaa, keskimäärin 40. Munilla on pituutta 7–8 senttimetriä ja leveyttä noin 5 senttimetriä. Sen täytyy puolustaa pesää munavarkailta, kuten teguilta ja kondoreilta. Samalla naaraan täytyy välillä kastella pesää, koska kosteus on munien kehitykselle välttämätöntä. Munat hautuvat noin 70 päivää ja poikaset kuoriutuvat sadekaudella. Poikaset muistuttavat niin paljon amerikankrokotiilin poikasia, ettei niitä voi ulkonäön perusteella erottaa. Molempien poikasilla on samanlainen valittava poikasääni joka muuttuu niiden tullessa sukukypsiksi eräänlaiseksi ulvonnaksi. Orinoconkrokotiiliemo puolustaa poikasiaan 1–3 vuotta, ja poikaset tulevat sukukypsiksi 3–4-vuotiaina.
Orinoconkrokotiileja on nykyään luonnonvaraisina ehkä vain 250 yksilöä, ja laji on äärimmäisen uhanalainen. Vähentymisen syynä on erityisesti metsästys, joka romahdutti kannan 1930–1960-lukujen aikana. Kolumbian krokotiilit hävisivät lähes tyystin. Pääsyynä metsästykseen oli lajin arvokas nahka. Metsästys oli helppoa erityisesti kuivanakautena, jolloin niitä kerääntyi suurina määrinä pieniin lammikoihin, joista metsästäjät ne sitten tappoivat. Nykyään laji on rauhoitettu Kolumbiassa ja Venezuelassa, mutta kanta ei ole kunnolla toipunut ja orinoconkrokotiileja tavataan enää kaikkein syrjäisimmillä alueilla, joissa ihmisten vaikutus on pieni. Nykyään lajia uhkaa myös munien ja poikasten pyynti ruuaksi ja elinalueiden häviämien. Poikasia on usein löydetty paikallisilta toreilta. Orinoconkrokotiili elää parilla suojelualueella ja tarhakasvatusta harjoitetaan sen molemmissa esiintymismaissa. Se mahdollistaa istutukset ja vähentää niiden pyyntiä luonnossa.
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
