Alfred Hackman

Alfred Leopold Fredrik Hackman (14. lokakuuta 1864 Viipuri – 16. tammikuuta 1942 Helsinki) oli suomalainen arkeologi.^[1][2]

Alfred Hackman

Henkilöhistoria

Hackmanin vanhemmat olivat konsuli Woldemar Hackman ja Emilie Krohn ja puoliso vuodesta 1892 Olga Carolina Ehrnrooth (k. 1945), kenraali Adolf Reinhold Viktor Ehrnroothin tytär. Hänen veljiään olivat valtiopäivämies Oskar Hackman ja geologi Victor Hackman. Alfred Hackman kävi koulunsa Saksassa, tuli ylioppilaaksi 1885, valmistui Helsingin yliopistosta filosofian maisteriksi 1890 ja väitteli filosofian tohtoriksi 1906.^[1] Hackman oli Kansallismuseon esihistoriallisen osaston amanuenssina vuodesta 1907 ja Muinaistieteellisen toimikunnan esihistoriallisen osaston intendenttinä vuosina 1919–1932. Hänelle myönnettiin professorin arvonimi 1926. Vimeksi hän tutki Pohjanmaan kansainvaellusaikaa. Hackman esitti aikoinaan hyväksytyn teorian, että Suomen heimot ovat ainakin 100–200-luvulta alkaen siirtyneet Virosta Suomenlahden yli Länsi-Suomeen.^[3][2]

Hackman keskittyi Suomen vanhemman rautakauden tutkimiseen, ja hänen 1905 julkaistu väitöskirjansa, Die ältere Eisenzeit in Finnland I, oli laajan perinpohjaisen työn tulosta. Hackman kokosi tutkimusmateriaalinsa pääosin itse laajoilla kaivauksilla, joita hän suoritti vuodesta 1894 lähtien Länsi-Suomessa, Hämeessä ja Pohjanmaalla. Hän perehtyi ulkomaisilla opintomatkoilla naapurimaiden vastaavaan materiaaliin saaden niistä vertailuaineistoa. Väitöskirjassaan Hackman esitti ensimmäisenä käsityksen suomalaisten siirtymisestä Länsi-Suomeen Suomenlahden eteläpuolelta ja asutuksen leviämisestä lännestä itään. Hackman piti esitelmiä muinaistieteellisissä kongresseissa ja oli jäsenenä monissa balttilaisissa, skandinavisissa ja saksalaisissa muinaistieteellisissä seuroissa.^[2]

Hackman oli aatelissäädyssä valtiopäivämies 1891, 1894, 1897, 1899, 1904–1905 ja 1905–1906.^[1]

Julkaisuja

• Die Bronzezeit Finnlands (1896–1897)
• Die ältere Eisenzeit in Finnland I (1905)
• Germanerna i Finlands förhistoria (1924)
• Das Brandgräberfelt von Pukkila in Isokyrö (1938)